Matka sovittuun tapaamiseen Pohjanmaalle kävi välietapin kautta. Se taas oli Tampereella, jossa olemme tulleet käyneeksi elämän mittaan melko ahkeraan. Pääkaupunkiseudulla puoli vuosisataa asuneina pikkukaupunkilaisina olemme siinä käsityksessä, että Suomessa on oikeastaan vain muutamia urbaaneja kaupunkeja: Helsinki, Tampere ja Turku; ehkä Oulu ja mahdollisesti Kuopio kuuluisivat joukkoon, muut näyttäytyvät lähinnä alueellisen kulttuurin ja kaupan keskittyminä tai maaseututaajamina. Tämä on kotimaan matkailuun perustuva mielipide, josta en käy kinaamaan.

Tampereella satoi ripotellen, isot keskustahotellit olivat kansoittuneet Taekwondo-nuorison MM-kisojen osanottajista. Suosimamme kodikas pikkuhotelli eli omaa rauhaisaa elämäänsä, nukuimme hyvin. Nokia-areena ja sitä ympäröivä arkkitehtuuri oli muuttanut keskustan ilmettä sitten viime käynnin. Ihan kuin olisi globaaliin metropoliin tullut.

Toiselle laidalle kotimaata on etelästä selvästi pitempi matka kuin sieltä pääkaupunkiseudulle, todettiin yhteisissä keskusteluissa määränpäässä. Syysmaisema Kuortaneenjärven rantamilla oli sielua hoitava. Tapaamisten ja muiden yhteyksien elävinä pitämät suhteet kukkivat välillämme. Obligatoriset muistot opiskeluajoista kirvoittivat yhä hyväntahtoista naurua. Keskustelu vanhenemisen teemoista sekä ammatti-identiteetin merkityksestä puolestaan vakavoitti. Myös henkilökohtaisten kuulumisten jakaminen on aina kuulunut näiden tapaamisten proseduuriin.  

Yhteyden kokemukset tässä ajassa ja ikäkautemme arjessa tuntuvat vaalimisen arvoiselta aarteelta.