Uudenvuodenpäivänä hyrisin itsekseni läpi kaikki virsikirjamme (1986) uudenvuodenpäivän virret. Tuttuja keskiaikaisia sävelmiä Saksasta, ns. toisintosävelmiä eri alueilta Suomesta, yksi englantilaisperäinen. Ihmettelin sanoituksia, hain hakemalla tulevaisuuden ja toivon sanoja ennen kuin löysin, kolmesta virrestä nämä: ”Me Herran nimeen luotamme, myös uuteen vuoteen kantaa se. Sen suojaan jäämme toivossa, et hylkää meitä, Jumala” (V. 38:5). ”Tielläsi riemuitsemme autuuden toivosta” (V.39:5). ”Kaiken ahdistuksemme, pettymyksen, katkeruuden Jeesukselle annamme, hän tuo meille toivon uuden…” (V. 41:5). – Ihmeen paljon on toivon sijaan sanoitettu tilintekoa menneistä, katumisen tuntoja ja haikeutta ajan kulumisesta.
Seuraavaksi sukelsin loppiaisvirsien maisemiin. Loppiaisen idea on vanhastaan jouluajan päätös, mutta hengelliseen tarustoon kuuluvat ’ne kolme itäisen maan viisasta miestä’, jotka etsiytyivät tähden johdattamina Betlehemiin lahjoineen ja löysivät ennustusten mukaan lapsen seimessä. Virsikirjan viisi loppiaisvirttä eivät juurikaan ’kolmesta kuninkaasta’ piittaa, aihe mainitaan ohimennen virressä 46 (”lailla idän viisaiden”) ja toisen säkeistön verran virressä 45. Sen sijaan tähti Jeesuksen vertauskuvana on virsissä tärkeässä osassa, tietä näyttävänä ja Jumalan luo johdattavana valona. Ortodoksit viettävät loppiaisena epifaniaa, Jeesuksen kasteen muistojuhlaa. Kaste mainitaan myös virressä 43 kristityn lahjana (”katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen”).
Jouluviikon alkaessa herkistyn aistimaan asioita, jotka mielessäni liittyvät jouluun. Perinteitä, muistoja, musiikkia, kukkia. Lahjoja en odota, mutta postilaatikolla käymme toiveikkaana, ehkä joku vielä lähettää kauniin jouluisen kortinkokoisen taideteoksen iloksemme. Oi, niitä on tullut, vaikka yhä useampi on muuttanut joulutervehdyksen sähköiseksi, lämmin muistamisen ele sekin.
Laulujen päivä! Monet rakkaimmat ja kauneimmat, vanhat ja uudet joululaulut seurakunnan kanssa yhdessä ja kuorossakin soinnutellen. Vaikka kaupungissa maa onkin paljas ja tuuli puhaltaa kylmästi, lauluissa kaikki on niin kuin pitää jouluna olla. Hetken verran ainakin.
Tämän aamuisen hesarin sivuilla oli mielenkiintoinen artikkelisarja itsenäisen Suomen sukupolvista. Löysin itseni ja lapsemme, ensimmäiset lapsenlapsetkin. Tajusin jatkumon merkityksen, myös sen, miten yhteiskunnallinen ja maailmanpoliittinen tilanne säätelee kunkin sukupolven elinehtoja. Geenitutkimus kaivautuu sukujen jatkumoihin ja tuo uutta tietoa siihen, ettei kaikki mitä elämä tuo tullessaan, ole ihmisen itse valittavissa.
…hän saapuu elämänsä matkan päätepysäkille.
Matkakumppani, jos sellainen on, hätkähtää hereille: nytkö jo? Kuolema yllättää
läheiset jollakin tasolla, vaikka saattopolkua olisi jo pitkään käyty.
Lopullisen erkaantumisen hetki tuo tullessaan pyörteen, jossa on kaikenlaista
käytännöllistä järjesteltävää. Ne pitäisi jaksaa hoitaa samalla kun
menettämisen kipu sattuu, ja surun nostamat monenlaiset tunteet vaativat tilaa.
…hänellä on kaikki hyvin. Poistuessaan
ruumiistaan ihminen jättää paitsi henkensä kodin myös vajavuudet, sairaudet,
kärsimyksen, pettymykset ja elämään väsymisensä. Hänen henkensä ja sielunsa
vapautuu. Sureva suree itseään, menetystään, yhteisen elämän päättymistä. Suru
on parhaimmillaan pitkä, parantava matka muistoihin ja niiden kanssa kohti
kiitollisuutta.
…hänet haudataan. Hautauskulttuuri näyttää
vuosikymmenien saatossa muuttuneen. Perinteiset yhteisölliset hautajaiset alkavat
jäädä kaupungistumisen ja kirkollisen kulttuurin hiljaisen murentumisen myötä
historiaan. Yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olleet haudataan
juhlallisuuksin ja sankoin saattojoukoin, muuten yhä useammin lähiomaisten ja
valikoituneen ystäväpiirin kesken. Maaseudulla tapahtuu samansuuntainen
kehitys, hitaammin vain. Eläessään ihminen on saattanut esittää kuolemaan
liittyvät toiveensa, joita pyritään noudattamaan. Myös lähiomaisten voimavarat
vaikuttavat.
…häntä muistellessa on hyvä antaa itkulle, kaipaukselle ja kiitollisuudelle tilaa. Suru ei ole sairaus, mutta siihen voi sairastua. Ristiriitaisten muistojen ja tunteiden torjunta voi sitoa surevan katkeruuteen, joka kuluttaa elämänilon ja toipumisen voimat. Jokainen tulee ajallaan elämänsä matkan päätepysäkille. Siihen valmistautuminen on viisautta.
Yö on nielaissut lumen, sade
hiipinyt maisemaan. Se sanoo: saat olla aloillasi,
surra rauhassa, jos suret,
katsella liekin läpi kaukaisiin muistoihisi.
Elämä on tässä tänään, sykkii, sirkuttaa, tepastelee
lapsen epävarmoin askelin
huomista kohti.
pihlajan kukat ovat jo muuttuneet marjoiksi. se tietää syksyn tuloa. puistokävelyllä näki paikoin hienoja värilehtiä pensaissa, ja polulla tuulenhenki pyöritteli koivun keltaisia. omassa pihassamme ja kotikadulla on satanut sopivasti, nurmikot voivat hyvin eivätkä koivut vielä ole kellastumassa. viljapelloilla kypsyy sato. siitä kiitämme, saamme kotimaisesta viljasta tehtyä leipää ensi talvenakin.
helatorstain nimellä ei ole tekemistä minkään helan kanssa, alkuperä lienee ruotsin kielen sanasta helig, joka merkitsee yksinkertaisesti pyhää. nykyään kun elämme suomessa 24/7 yhtä pyhätöntä arkea, helatorstai yllättää monen keskellä viikkoa. olen sitä sukupolvea ja sillä perheperinnöllä varustettu, että sunnuntait, arkipyhät ja juhlapyhät vietetään meillä pyhinä. joskus muistan äitiäni, joka hoiti kymmenet vuodet elämästään navettatyöt pyhät arjet, mutta ei hän siitä nurissut, sillä hän piti kotieläimistään ja hoiti niitä mielellään niin kauan kuin jaksoi. miten helppoa meillä kaupunkilaisilla onkaan, emmekä silti ymmärrä ottaa vastaan pyhän vieton tarjoamaa siunausta.
