”Joka päivä eteemme avautuvat
uudet mahdollisuudet ja tiet.
Sinä johdatat meitä maailmaan
ja voimaa suot yhä uudestaan.
Sinä kannat, sinä viet,
sinä kannat, sinä viet.”
Aamun messussa, kotikirkossa, tänään.
”Jokainen kukka kuihtuu, nuoruutemme
myös väistyy, virtaa kirkas elämämme.
Kukoistaa joka hyve sydämemme
ja viisaus, vaan iät eivät kestä.
Jokainen kutsu, uusi tehtävämme
taas jäähyväisiin päättyy, alkuun johtaa.
Urhoollisina, koko sydämestä
olkaamme valmiit oudoillekin teille.
Jokainen alku kiehtovana hohtaa,
sen lumo suojelee, tuo voimaa meille.”
Herman Hesse
”Vapaus on ääretön syvyys, mutta niin on myös kauneus. Vapaus mahdollistaa kaiken, myös pahuuden, mutta kauneus kykenee täyttämään kaiken, myös kärsimyksen.
Tässä piilee myös uskonnon totuuden kriteeri. Jumala, joka ei kykene kärsimään, on pelkkä käsiterakenne, mutta Jumala, joka on ollut pakolaisena, kodittomana, väärinymmärrettynä, kidutettavana – hänen edessään on vaiettava.
Kun jokin koskettaa, se on aina kaunista. Kauneutta on kaikessa, kauneus on viiniä, sielun jano pohjaton. Kaikki mikä koskettaa sielua, on kauneuden avautumista ja kauneuden kokeminen on luomisen passiivinen muoto.”
Munkki Serafim, kirjassaan Vapaus
Apostolien sunnuntaina, muutama viikko sitten, kotikirkon alttari oli verhottu punaiseen, neljä kynttilää. Evankeliumitekstinä oli kertomus Pietarin kalansaaliista. Saarnaa piti kesäteologinuorukainen, kaunis musta kiharatukka taakse sidottuna, miellyttävänoloiset parrakkaat kasvot, ääni selkeä, sointuisa.
Puhe oli hyvin rakennettu, alkoi lapsuusmuistoilla kalaretkistä ukin kanssa, jatkui narratiivisena, evankeliumin tapahtumat kertautuivat saarnaajan omin sanoin. Syventelyosa tuli kohti kuulijaa, jätti sopivasti mietittävää. Ajattelin, että siinä on oiva papinalku, aidosti tehtäväänsä paneutunut. Hänellä on pitkä ja henkisesti rikas tie edessään. Kutsumus, jos sitä on, koetellaan vielä.
Jäin miettimään Jeesuksen käskyn noudattamista, josta saarnaajan mukaan on seuraava siunausta elämään. Lienenkö koskaan kokenut luettua tai kuultua evankeliumin sanaa käskynä? Tieni kirkon työntekijäksi ei ollut minkään käskyn noudattamista, siinä oli sangen sattumanvaraisia piirteitä, jotka olen tulkinnut Jumalan ohjauksena. Ehkä voin silti sanoa tehneeni kutsumustyötä.
Käskytys kuuluu poliisityön ja armeijan sanastoon. Käsky on aina tinkimätön, vaikka perustelu ei miellyttäisikään. Olen kokenut Jumalan ohjauksen kohdalleen osuneina valintoina, yllättävien mahdollisuuksien aukenemisena ja toisille ilmenneinä esteinä. Kaikenlainen ehdottomuus epäilyttää, siihen tuntuu liittyvän valtapyrkimystä, alistamista. Ehdottomuus mahtaa kummuta ahdistavasta epävarmuudesta; on hallittava oma elämä ja toisten.
Kutsu tehtävään on iso asia. Harvoin olen Jumalan tahdon ymmärtänyt selkeänä kutsuna juuri tiettyyn tehtävään. Tutumpaa itselleni on jonkinlainen kaipaus, tähyily, tunnistettava sisäinen jano, joka vetää lähdettä kohti. Usein joku tehtävä on vain tullut eteen oikeaan aikaan ja osoittautunut mahdolliseksi. Vaatii sisäistä herkkyyttä ja valppautta olla ohittamatta mahdollisuutena tulevaa kutsua.
Yksi saarnan ydinajatuksista oli kuuliaisuus. Kalastajien oli vastoin parempaa tietoaan heitettävä verkkonsa syviin vesiin. Tuloksena oli yllättävä saalis ja kutsu uudenlaiseen tehtävään. Syvien vesien kansan parissa tehtäväni täyttäneenä mietin nyt, millaisia uusia mahdollisuuksia tässä elämänvaiheessa aukeaa. Miten Jumala uudistaa kutsun?
En tarvitse neliapilan onnea,
en harvojen etuoikeuksia, taikojen tipahtelua –
mutta kolmiapilan tarvitsen.
Tämän luotettavan arjen,
jokapäiväisen kotinurmemme ujon mukananolon.
Meitä on kolme,
meitä on aina enemmän kuin sinä ja minä,
toisillemme annetut.
Aina on joku, jonka on saatava olla mukana,
jolle Luoja valmistaa luonamme leposijan.
-Anna-Maija Raittila, Kootut runot, WSOY 2003