Eeva Kilpi,  runossaan: ”…jonkin salaperäisen erehtymättömän biologisen lain mukaan olen ollut paras mahdollinen äiti juuri näille pojille, virheistäni huolimatta…

Ei sädekehää, vain kiitollisuutta elämälle

Salaisuuden kunnioittaminen on elämän kunnioittamista. Aukenemisen aika ei ehkä ole vielä tänään. Kärsivällinen odotus palkitaan.   

En ehtinyt haravoimaan, poimin käsin hennoilta nupuilta talven kuorman. Nyt ne loistavat sineään taas, lapsuutemme kevätairuet, etelään juurtuneet, kuten mekin.

Matkalla voi löytää ja hukata. Pääsiäisviikon etapit katosivat uusien vaikutelmien virtaan. Kotona voi tavoittaa juhlan pienestikin.   

Kurotan Sinua kohti, Luojani. Sinä puhkaiset minussa kosketeltavan pehmeän ilon. Sielunkevään.

Tunnetko valkean liljan, mariankukan tuoksun? Siinä on antautuvaa viattomuutta, puhdasta rakkautta, syvää kaipausta kuin surussa.

Jumalanäiti Maria, Sinä, joka annoit elämäsi osaksi taivaallista suunnitelmaa, rukoile puolestamme. 

Isäni kuoli Talvisodan muistopäivänä 13.3. kahdeksan vuotta sitten. Surua ei muistoissa enää ole, kaipausta ja kiitollisuutta vain. Isä oli Tiennäyttäjä, monella tavalla esikuvallinen mies. Hän ei jaellut elämänohjeita, hän näytti esimerkin.  

Puhtaan lumen puisto odottaa leikkijää. Lapsen aikamuoto on tänään. Huomisen jälkeen lapsi on jo toisaalla eikä lumi enää ole puhdasta.

Pimeä ei ole pelkkää pimeää. Yö muistuttaa päivästä, kuunvalo auringosta. Jokainen pimeässä hehkuva valo muistuttaa: et ole yksin.  

Valo kirkastaa kohteen, varjo tarvitsee taustan. Joskus varjo kertoo enemmän kuin valo. Äärimmillään valo ja pimeä häivyttävät kohteen varjoineen.