Ihmisten edessä voi ottaa kasvoilleen jonkun niistä naamioista, joiden takana kokee olevansa turvassa ja tulevansa hyväksytyksi. On vapauttavaa, että rukouksessa voi olla omin kasvoin hyväksytty, rakastettu, arvokas. Jumala näkee naamioidemme läpi, jos niitä on.

Ilo syntyy yksinkertaisista, pienistä  asioista. Ilon saa keväisessä luonnossa ihan ilmaiseksi. Syvän ilon lähteestä voi ammentaa antamalla tilaa hiljaisuudelle ja pyhän kokemiselle. Myös surumatkalla voi kokea iloa.

Hyvää pääsiäistä kaikille.

Oi että olisin auki valolle, tuntisin tilani ja paikkani, ottaisin voimani maasta ja auringosta, iloni läheisyydestä. Hellyydellä odottaisin lähelläni pian aukeavaa nuppua…

Joskus kipu, pettymys tai koettu paha jäätyy ihmisen sisälle. Rakkaus on kuin kevätaurinko, tunnejää alkaa sulaa. Hetkeksi sulaminen tuo tunnistettavaksi kipeät tunteet uudestaan. Luulit muuttuneesi kallioksi, jota ei mikään satuta, mutta aurinko voi lämmittää kivenkin.

Luonnossa on oma rytminsä, asiat tapahtuvat levollisesti ajallaan. Kellon viisareita voidaan yhteisestä sopimuksesta kääntää, mutta itse aika ei muutu. Aurinko nousee ja laskee huomenna kuten tänäänkin.

Kun maa järkkyy ja itselaaditut turvamerkit ympärillä hajoavat, on oltava jotain, mihin luottaa, että jaksaa jatkaa. Lujin ei ole konkreettista, ihmisviisauden säteily voi tappaa. Miksiköhän Nasaretin Jeesus kehotti katsomaan kukkia ja lintuja, oppimaan niiltä?

Kuin kukka käännämme kasvomme aurinkoon kevään tullen. Aukenemme lämmölle.

Kaukana täältä kirsikankukat varisivat ennen aukeamistaan. Meri nousi mustana, huuhtoi elämää mennessään. Avaudun maan hiljaista itkua kuulemaan edessäsi, Kaikkivaltias.

Mitä laskiainen on, jos ei talviriehaa ja perinneruokia?

Laskeutumista paastoon?

Rakkausvärejä: elämän hehkuvaa oranssia, katumuksen violettia, aavistus lähestyvän pääsiäisen kultavalosta…

Vanha koivu hyräili vielä eilen huurrehunnussaan. Se tietää: ihan kohta talvi luovuttaa, hyvästelee pakkaspäivät, huiskii viimeiset lumet komeroistaan. Ihan kohta tuuli tuo kevään ensimmäiset tuoksahdukset ja aurinko herättelee silmut unestaan.

Valo voittaa aina lopulta pimeän

juna johon aioit on joka tapauksessa myöhässä. miksi läähätät. pitää vain tähdätä edelliseen ja odottaa rauhassa. on aikaa katsoa taakseen, taivaalle, metsän ja avaruuden rajaa, kaupungin siluettia. junien kolke on tauoton, ne lähenevät ja loittonevat, humahtavat ohi vauhdissaan pysähtymättä. kiskot kiiltelevät aamun valossa. asemilla odottajien hengitys höyryää pakkasilmaan. pitää olla aikaa nähdä tämä kaikki, kuulla äänet, tuntea ilmavirrat kasvoillaan. mitä näet, tulee aina ensin ja vasta kun kiire lakkaa ja silmät rauhoittuvat, kuulet sisäiset äänesi, ne joissa paljastut itseksesi. tämä on elämäsi eikä se ole ikuinen.