Meillä on ollut tapana nostaa vanhempiemme kuvat esille pyhäinpäivänä, jota myös vainajien muistopäivänä vietetään. Tuli lampukassa, tuohus ja tuikut saavat palaa loppuun sisällä, ovipielessä puolestaan lyhtykynttilä.

Pyhäinpäivää vietetään kristillisissä kirkoissa pyhien ihmisten muistoksi. Pyhyys liittyy ihmisen elämän merkitykseen kristityille, heissä on hyväntekijöitä, rauhanrakentajia, profeettoja, viisaita opettajia, palavia rukoilijoita ja evankeliumin sanansaattajia. Omia poismenneitämme emme muistele siksi, että he olisivat olleet erityisen pyhiä ihmisinä, vaan siksi, että he ovat liittyneet rakkauden sitein elämäämme, kulkeneet kanssamme, näyttäneet tietä. Kiitämme heistä ja muistelemme, mitä hyvää heidän kauttaan saimme. Ihmisyyteen kuuluu vajavaisuus. Oman ja läheisten epätäydellisyyden hyväksyminen vapauttaa kiitollisuuden. Ja siitä saa voimaa.

Kuuntelen pyhäaamuisessa rauhassa radiokirkkoa, jossa saarnan aiheena on evankeliumin anteeksiantamusteksti Matteuksen mukaan: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Ehdollinen anteeksianto? Entä jos eksyy kaivelemaan toisten itselle aiheuttamia mielipahoja ja niiden anteeksiantamisen tilaa? Läheskään kaikkea toiselle aiheuttamaansa ei ole itsekään tehnyt tahallaan, ei edes tiedä toisen pahoittaneen mielensä. Kaikkea itselle aiheutettua pahaa mieltä ei asianomainen tietämättömyydestä tai tieten pyydä koskaan anteeksi. Pitäisi kuitenkin antaa anteeksi eikä jäädä hautomaan asiaa.

Saarnassa ei puhuttu itseäni eniten askarruttavasta tilanteesta: entä jos ei voi antaa itselleen anteeksi, koskeeko Jumalan anteeksiantoehto sitäkin? Entä jos on tehnyt vaikka vain kerran itsellekin käsittämättömästi ja ilman mitään syytä toiselle pahaa? Jos on pyytänyt anteeksi, ehkä kokenut saaneensa anteeksi, mutta kokee itse tekonsa yhä anteeksiantamattomaksi ja kantaa syyllisyyttä läpi elämän?

Naapurin vesseli raahustaa itsensä kokoinen varustekassi ja maila messissä auton takakontin luo. Iskää varmaan odotellaan viitisen minuuttia ja sieltä hän puhaltautuukin paikalle ja tulevan kiekkotähden kuljetus puolen kilometrin päähän kaupungin jäähalliin treenivuorolle lähtee pihasta. Hetken päästä tulee äiti ja veljeään hiukan pienempi tyttö vaaleanpunaista pyörää tarmokkaasti polkien. Viikonlopun meiningit itse kullakin.

Minä istuin kuuntelemassa radiokirkkoa. Olin ottanut tällä kertaa virret ylös ja lauleskelin seurakunnan mukana. Aika nopeatempoista oli, omat fiilikset ei ihan siihen lentoon alkuun taipuneet. (Tämä ei ollut eka kerta. Joko minä olen hidastunut tai nykykanttoreiden virsirytmejä on turboahdettu. Minäkö se olin, joka parikymmentä vuotta sitten vielä määrittelin virsilaulun laahaavaksi jollotukseksi?) Saarna oli aika mainio, Markuksen evankeliumitekstistä (7:5-13) otettiin viipale ja se pureksittiin perin pohjin neljännen käskyn näkökulmasta. Voiko rakkauden velvoitetta kiertää? Toistettu lause jäi mieleen: ”Muista, että vastapäätä oleva on ihminen.” Mielessäni jatkoin: – niin ja vierelläsi, kaupan kassajonossa takanasi ja edessäsikin.

Uunissa kypsyvät Välimeren kyljykset, pihvit uunikasvisten ja kuorittujen tomaattien kera, maustettuna basilikasilpulla sekä lisukkeena sipuliperunat. Aurinko valaisee päivän – ja ajatukset viivähtelevät lasten ja lastenlasten luona.

Lempeää pilviharmaata, pisarain kodikasta ropinaa. Sade tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse lähteä minnekään. Saa vain laatia ruuan uuniin kypsymään ja radiokirkon kuunneltuaan kääriytyä tutkimaan Hesarin kulttuurisivuja, joissa sunnuntaina on uutuuskirjojen esittelyjä ja matkansa päähän päässeiden hyvästejä.

Ajatus viivähtää omien rakkaiden luona; korvaamattoman puolison, jonka kanssa voi jakaa nämä hiljenevät vuodet; esikoisen, joka täytti jo nelosella alkavia vuosia ja ponnistelee musiikkipedagogina kiitollisena kulttuuritapahtumien avautumisesta sekä hänen rakkaastaan ja lapsenlapsistamme; kuopuksen, joka toimii it-alan töissä ja kantaa vastuuta perheestään puolisona ja pienten tyttöjensä isänä.

Iloitsen myös lämpimästä suhteesta veljeen ja puolisoonsa Lapsuusmaillamme sekä kummipoikaan, joka elämänsä keskipäivässä ahertaa sukutilaa viljellen, ja monta muuta tärkeää tointa ohessa hoitaen. Veljen perhe lapsenlapsineen on sitä verkostoa, jonka arvon ymmärrän ja haluaa säilyttää yhteyden hyvänä niin kauan kuin minusta riippuu.

Tunnen suurta iloa myös eri elämänvaiheissa syntyneistä ystävyyssuhteista. Koetan omalta osaltani pitää yhteyttä yllä ajankohtaisista riippumatta. Tulee vääjäämättä sekin aika, että ystäväpiiri pienenee luonnollisista syistä. Ystävyydessä on myös piirejä, joiden suppeus tai laajuus kertoo miten tiivistä ja monipuolista yhteyttä pidetään. Lähintä piiriä ovat ne ystävät, joihin yhdistävät erityiset yhteiset kokemukset ja vuosikymmenten hioma luottamus. On myös ystäväpiiriä, johon liittyminen ja etääntyminen on väljempää, mutta yhtä tärkeää ja arvokasta.

Sade kutsui nämä mietteet nyt tähän. Kiitollisuus täyttää mielen. ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon…”

Sunnuntain kirkollinen teema, Totuus ja harha pani ajattelemaan radiokirkon äärellä. Olkoonkin, että yleisradion heinäkuun teemana on Etelä-Amerikka, tuntui kyllä vieraannuttavalta joutua keinuvarytmiseen ’lattarikirkkoon’ tavallisen luterilaisen messun paikalla. Ajattelin siinä, että kirkko mukautuu vaikka mihin, metsästäessään kuulijoita ja osallistujia. Tulos osoittaa, että harha on harha ja totuus on totuus. Turhaa on kuvitella saavansa helisevillä vaskilla ja kilisevillä kulkusilla koolle uutta seurakuntaa. Kuulijoina ovat kuitenkin ne samat kuin aina ennenkin, sanan ja virsien ruokaa kaipaavat nälkäiset sielut, jotka eivät kilinästä kostu eivätkä viihdettä elämäänsä sunnuntain kirkosta etsi.

Kullakin meistä on ihmisemme, perheenjäsenet ja ystäväpiiri. On hyvä, ettei ole maailmassa yksin ja irrallaan. Vaikka olenkin sama ihminen itsessäni, kukin nostaa vuorovaikutustilanteissa vähän eri puolia minusta pintaan.

Mistä puhutaan ja minkä sävyn yhteys kulloinkin saa, riippuu myös oman jaksamisen tilasta, ajankohdasta ja hetkestä, jona yhteys todentuu. Parhaita ovat ne kohtaamiset, joissa kokee vapautta olla itsensä ja tulla vastaanotetuksi. Yhtä tärkeää on voida ottaa vastaan toinen ihminen sellaisenaan niin, ettei puolin eikä toisin tarvitse olla varuillaan.

Vuorovaikutuksen vapaus ei ole itsestään selvyys. Siitä saa tuntea kiitollisuutta. Ei sitä tarvitse myöskään vakuutella, kyllä kiitollisuus ja toisesta välittäminen heijastuu sanoissa ja olemisen tavassa. Joskus kyllä tuntuu hyvältä yhteisesti todeta, mitä me toisillemme merkitsemme.

Tapasin ystävän, jonka kanssa on helppo puhua hengellisiä. Se on jotain taivaallista, kun kumpikin voi jakaa tuntojaan, pohdintojaan, kysymyksiään – eikä toinen asetu tietämään paremmin tai neuvomaan. Se on Samalla Tiellä kulkijan vertaiskokemuksen siunattu hetki.

Viime sunnuntaina hakeuduimme Lapsuusmaani kotikirkon messun striimausta seuraamaan. Mistä johtunee, että vuosi vuodelta se Lapsuusmaan kirkko vain kaunistuu ja ne tutut kuvat ja näkymät herkistävät. Palveluksessa oli toimittajana tuttu ja joviaali, jo eläkkeellä oleva kirkkoherra. Hänen tukkansa on vuosien myötä harmaantunut ja nyt on jo valkoinen, mutta tutut äänenpainot ja sydämellisyys ovat tallella. Tekstinlukijana oli paikallinen merkkihenkilö, jonka muistan poikana oppikoulun alaluokilta 1960-luvulla. Hänenkin päälakeaan kehysti tuuhea valkoinen hiuskruunu. Ymmärrän, että omista lapsuusvuosistani on melko paljon aikaa, ja minunkin ohimoillani vaalenee.

Rovastin saarna oli runsas, mutta niin mielenkiintoisella tavalla evankeliumitekstiä avaava, että luulen rippikoululeiriporukankin pysyneen hereillä. Mikä parasta, äänestä ja tavasta puhua kuuli, että asia elää puhujalle, se ei ollut tyhjää puhetta. Palveluksen virret oli valittu niistä, jotka olivat minun lapsuuteni tutuinta virsimaailmaa, ja virret laulettiin kokonaan, jolloin ne pääsivät puhumaan koko sanottavansa painolla. Monin tavoin ravitsevan jumalanpalveluksen ainoa harmitus oli (jälleen kerran) saarnatuoliin ja urkuihin kohdistetun kameran kuvan ja äänen synkroniongelma.

Tänään on kirkollinen juhlapäivä, jonka keskiössä on Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona, Pyhä Henki. Perheenjäsentermeillä on vanhastaan ilmaistu jumaluuden persoonan miehinen olemus. Luoja-isän ja lunastaja-pojan lisäksi ylösnousemuksen jälkeen syntynyt alkuseurakunta tarvitsi läsnäolevaa voimaa pelastussanoman julistamiseen. Sitä varten lähetettiin Pyhä Henki, voima korkeudesta. Henkiolemus täydentää Pyhän Kolminaisuuden femiinillä tavalla.

Kautta aikain ihmetyksen aihe ajattelevalle kristitylle ihmiselle tämä rakennelma on ollut. Miten niin kaikkivaltias Jumala, isä, luoja ja ylläpitäjä ei riitä? Miksi oli lähetettävä poika maailmaan lunastamaan syntiinlankeemuksen alainen maailma? Miksi sekään ei vielä riitä, vaan tarvitaan henki, joka vaikuttaa maailmassa uskoon ohjaten ja voimanlähteenä? Teologinen askartelu asian ympärillä jääköön toisten huoleksi, kysyn vain itseltäni, mikä on suhteeni kolmiyhteiseen jumalaan? Ehkä palaan aiheeseen ensi sunnuntaina, jolloin kirkossa vietetään Pyhän Kolminaisuuden päivää.

Tv-ykkönen tarjosi jumalanpalveluksen Jokioisten kirkosta. Äidillisesti hymyilevä pastori ulko-ovella toivottamassa katsojat tervetulleeksi oli lämmin ele. Kansallispukuiset naiset tenorilla ja bassolla vahvistettuna lauloivat kauniisti. Tekstin lukijat, äiti ja poika esiintyivät kotonaan kuvattuina. Keskustelusaarna oli päiväkerhonohjaajan ja kirkkoherran luontevaa vuoropuhelua. Kerholaisten helluntain kertomukseen liittyvät piirustukset, hedelmäkori, kastevesi, lamppu ym. havaintomateriaali tukivat evankeliumikertomuksen sanomaa ja erilaisilla soittimilla säestetyt kuoro- ja yhteislaulut elävöittivät palvelusta. – Omat kysymykseni eivät saaneet saarnasta vastausta, mutta palveluksen tunnelma oli lämmin ja kotoisa.

Sunnuntaiaamuna paistelee taas aurinko. Joonas ja sen kaverit ennustelivat pilvistyvää ja viilenevää, jopa sadepisaroita ja ukkosia, mutta armas kesäaamu onkin herännyt hyvällä tuulella. Niin heräsin itsekin, jo neljäs aamu, kun en herännyt päänsärkyyn. Ehkä elämä tästä hiljalleen lutviutuu.
Istahdimme seurailemaan palveluksen striimausta omasta kirkosta. Siellä oli seppeleet kuorissa odottamassa viemistä kaatuneiden muistopaikoille kirkkopihalla. Oikein tulin hyvälle mielelle, kun ’inhimillinen tekijä’ oli jättänyt epäonniset striimaajamme kerrankin rauhaan. (Sillä kun on ollut tapana unohtaa mikrofonit mykiksi ja sählätä kuvakulmien kanssa.) Kristiina-papin, Sini-papin sekä Katriina-kanttorin yhteistyö toimi hienosti. Ilmapiiri oli leppoisa ja saarna oli sanoitettu elävällä ilmaisulla. Erityisesti ilahdutti miehinen klarinetti-improvisaatio vastausmusiikkina teksteihin. Myös Mieslaulajien kvartetti juhlisti tilaisuutta.
Sunnuntain ateriamme kruunasi sitruunaperhosen tanssi pihan poikki. Se vilkutti mennessään ja toivotti kesäiloa. Tulppaanit, narsissit, lemmikit, vuokot, orvokit ja käenrieskat – kaikki yhtä hymyä.

Aurinko! Lämmintä tuulen henkäilyä! Koivujen hiirenkorvat kasvavat silmissä! Äitienpäivävuokot ovat jo kuihtuneet maljakossa, mutta pihan narsissit ovat auki täysin kukkaterin, käenrieskat kukkivat suorastaan riehakkaasti piharuohon seassa. Nyt jännitän minkä väriset ovat isolla nupulla olevat tulppaanit ja nouseeko lilakukkainen ruusumalva, jonka leikkasin alas syksyllä.

Minusta viikkopyhä katkaisee ihanasti hitaana junnaavan arkiviikon. Se alkaa jo aattoillan saunan jälkeisestä raukeudesta joka antaa levollisen unen. Se muodostuu keitaaksi erämaapolulla. Tekee mieli pukea pyhämekko, kattaa kauniisti sunnuntainen ateria, kuten lapsuuskodissakin tehtiin. Vaikka pyhän tuntu olisikin vain oman pään sisäistä, se on arvokkaan perinnön vaalimista ja rikastuttaa elämää.