laskiainen, paastoon laskeutuminen – mitä itse kullekin merkitsee, tai mitään. ihminen mielellään kulkisi korkealla, katselisi yläpuolelta toisten turhaa touhuilua, tuntisi hiukan ylemmyyttä kenties. vaan paasto ei ole korkealla fiilistelyä, se on laskeutumista alas hiljaisuuteen, katumukseen. valaistumista siitä mitä merkitsee pelkistyminen, vailla olo.

kirkkaat aurinkopäivät käynnistävät sulamisen. lumi valuu katoilta, räystäsvedet valuvat yli, jäätyvät yöseen puikoiksi ja taas auringon noustua pisaroivat puikkoja pitkin alas. 

me pohjoisen maan lapset olemme tottuneet tähän ikuiseen  kiertokulkuun, me ja luontomme. miten käy, jos menetämme lopullisesti talven, lumen valon ja veden metamorfoosin. miten se muuttaa meitä, on jo muuttanut?

Reunamerkintöjä ja kiteytyksiä

Uskoni on irrationaalista luottamusta itsensä ilmaisseeseen ylimaalliseen voimaan, Jumalaan. On ehkä toissijaista miksi ihminen Jumalaa kutsuu, tai miten hänet käsittää. Ymmärtämiskykymme on joka tapauksessa kovin rajoittunut kaikessa, mikä koskee jumaluutta.

Usko merkitsee minulle Jumalan ohjauksen hyväksymistä erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa. Usko lähtee Jumalasta, turvautuu Jumalaan ja palaa Jumalaan. ”Hänessä me elämme, olemme ja liikumme”. Usko on elämään sisäänrakentunut voimanlähde, pyrkimystä hyvään rakastamalla lähimmäistä, toimimalla maailmassa yhteisen hyvän puolesta.

Kristillisen kirkon opetus sisältää paitsi opetusta kolmipersoonaisesta Jumalasta, myös eettistä koodistoa hyvästä elämästä. Siihen ei ole ollenkaan helppo yhtyä, sillä se sotii ihmisen luontaista itsekkyyttä vastaan. Hyvän elämän koodisto on vaativa, sen suhteen olemme aina keskeneräisiä.

Moni sanoo uskovansa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Kirkon opetus on aikakausien läpi siilautunutta ryhmäymmärrystä, jossa on kulttuurisia eroja. Toisia kirkon opetus tukee uskossaan, toisille toimii esteenä. Pohjimmiltaan usko ei ole oma teko, vaan Jumala etsii ihmisiä ja kutsuu heitä yhteyteensä. Jokainen uskova on siis kutsuttu Jumalan lapseksi. Pitää paikkansa sekin, että moni on kutsuttu ja harva valittu, sillä kutsun vastaanottaminen on ihmisen vapaa valinta, ja moni ohittaa sen.  

Olen ollut kirkon töissä, mutta kirkko ei ole uskoni kohde, minulle se on matkakumppaneiden yhteisö. Uskoni on etsiytymistä jumalayhteyteen, hengen kaipausta, näkymättömän ikävöimistä – ja paradoksaalisesti samaan aikaan myös luottamuksesta syntyvää lepoa ja syvää kiitollisuutta.

Talvi. Sielläkin, missä se ei kuulu asiaan. Missä hytistään teltoissa tai hökkeleissä, joita lämmittävät vain ihmiset ja ehkä surkean pieni keitin. Me voimme istua takkatulen ääressä lämmön tuoman ilon vuoksi, ei siksi, että palelisimme.

Elämänehdot ovat epätasa-arvoiset. Kiitollinen saa olla ja iloita, jos ei puutu mitään, mutta on annettava sen tiedon  poltella, että kylmyys vie jossakin lapsen hengen ja korjaa vanhuksen. On jaettava omaa hyvinvointia mahdollisin tavoin, ei ainoastaan liiastaan, vaan niin että se tuntuu.

*

PS. Näin tänään leffakerhon riipaisevan elokuvan Louder than bombs (2015, ohj. Joachim Trier) ja tajusin miten helppo uutisissa häilähtelevät videokuvat kriisialueelta on ohittaa. Mutta valokuva, hetki, jonka pysäytti kameraansa ihminen joka näkee, syöpyy sieluun asti, jää sinne kuin hiljentynyt huuto.

Tänään siunattiin kirkossa uudet ja uudehkot työntekijät. Moni oli ollut tehtävissään jo syyskauden. Tapana on ollut tämä siunaus tehdä loppiaisena, mutta Ari-kirkkoherra arveli, että jatkossa jokainen siunattaisiin pikimmiten, kun ovat aloittaneet tehtävissään. Tuntuu asialliselta niin.

Krista-pappi aloitti saarnan kysymyksellä: – Oletko pelännyt lapsena pimeää? Lasten leikkinurkkauksesta kuului kirkas pikkupojan ääni: – Minä ainakin olen. Saarna käsitteli sitten pimeän ja valon teemaa ja raamatun kertomusta Itämaan tietäjistä, jotka tulivat Betlehemiin valon johdattamina.

Kirkon jälkeen juotiin juhlakahvit ja otettiin lämpimin puhein ja pikku lahjoin vastaan uusi työväki. Kukin sai esitellä itsensä ja siinä kävi ilmi, että muutama oli tehnyt jotain muuta työtä, mutta sitten kiinnostunut lastenohjaajan tai suntion työstä ja kouluttautunut alallle. Jokaiselta kysyttiin harrastuksista ja lempiruuasta – sehän kertoo ihmisestä kaiken oleellisen, Ari-kirkkoherra veisteli. Perheväen tuntua oli tilanteessa, vaikka seurakuntalaisia oli paikalla vähemmän kuin yleensä. Pakkanen taisi pelottaa monet jäämään kotiin.

laskeudun itseeni, lepään sadehimmeässä illassa, johon jo ovat syttyneet jouluiset valot. kaupungilla loistavat led-tähdet ja valoihin kiedotut puut, ovilla ja ikkunoilla kynttilälyhdyt.

ihminen käyttää elämässään yllättävän paljon aikaa odottamiseen erilaisilla asemilla, stockan kellon alla tai baarijakkaralla. lapsi odottaa hakijaa päiväkodin pihassa, nuori aikuistumisen merkkipaaluja, jotka avaisivat jonkin vielä suljetun mahdollisuuden. väsynyt työmies odottaa vapaapäiväänsä, kesälomaansa, eläkkeelle jäämistä. ylivoimaisen kivun kuristama toivoo kuolemaa.

laskeudun itseeni, lepään valoja kimaltelevassa yössä. en odota mitään juuri nyt. kaikki on tässä ja kaikki on hyvin. 

sunnuntaina on lapsen oikeuksien päivä. voimme kauhistuen todeta miten paljon maailmassa on lapsia, joilla ei ole mitään tai on hyvin vähän oikeuksia. on mittaamatonta kärsimystä, riistoa, kodittomuutta, nälkää, vaille jäämistä ja on monin tavoin aikuisten ehdoilla elettyä lapsuutta. on myös onnellista lapsuutta, josta mitään oleellista – leipää, turvaa, ohjaavaa rakkautta – ei puutu.

nasaretin opettajan kerrotaan siunanneen erityisesti lapsia ja neuvoneen  aikuisia: antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta. 

*

(eräs mahdollinen avun kanava, jonka vastuuihmiset tunnen, on www.lastenlahetysto. org – Auta lasta Ukrainassa)

ikääntyvän lepo pilkkoutuu toisinaan kolmeenkin osaan: neljän – viiden tunnin syvä uni, tunnin verran aamuyön hämärässä valvomista, parin kolmen tunnin aamu-unijakso ja makoisat iltapäivänokoset.

tänä aamuna päätin tehdä toisin herättyäni taas neljän aikaan. sytytin tuohuksen ja tuikkuja. istuin lipastoni ääreen lukemaan. kirjoitin muistiin avainsanoja ja mietteitä niistä. kun tuohus oli palanut loppuun, laskeuduin levolle ja nukahdin. herättyäni tajusin, että mielessäni pyörinyt kysymys oli saanut vastauksen.

*

(Raamattu 1.psalmi ja kirje hebrealaisille 1.luku; Owe Wikström, Häikäisevä pimeys II osa, luku 4)

muistan hyvillä mielin isääni, joka sai elää täyden elämän ja on jo muistojen maassa. ajattelen lempeästi ja kiitollisena poikieni isää, jonka kanssa saan jakaa nämä ikääntymisen vuodet kuten aikoinaan nuoruuden hehkun ja ruuhkavuosien paineetkin. siunaan esikoistamme, joka on kasvanut oivaksi isäksi kahdelle pienelleen, jotka ovat meillekin suuri onnen ja ilon lähde. ja kaipaan vieraalla maalla asuvaa kuopusta, hänkin jo mies, jota harvoin tapaamme.

isien päivä – menneiden, olevien ja isyydestä unelmoivien.

kävimme sytyttämässä kynttilöitä hautausmaalla. minulle käynti on tuttujen nimien ja muistojen virtaa. viime vuosina olemme kulkeneet siellä yhdessä, katselleet  muistolehtoa ja uurnalehtoa ajatuksin, että sinne jonnekin tuhkamme päätyvät. ehkä jompi kumpi meistä saa tuoda lapsenlapset tänne pyhäinpäivänä, sitten kun heilläkin on täällä joku jota muistella.