laskeudun itseeni, lepään sadehimmeässä illassa, johon jo ovat syttyneet jouluiset valot. kaupungilla loistavat led-tähdet ja valoihin kiedotut puut, ovilla ja ikkunoilla kynttilälyhdyt.

ihminen käyttää elämässään yllättävän paljon aikaa odottamiseen erilaisilla asemilla, stockan kellon alla tai baarijakkaralla. lapsi odottaa hakijaa päiväkodin pihassa, nuori aikuistumisen merkkipaaluja, jotka avaisivat jonkin vielä suljetun mahdollisuuden. väsynyt työmies odottaa vapaapäiväänsä, kesälomaansa, eläkkeelle jäämistä. ylivoimaisen kivun kuristama toivoo kuolemaa.

laskeudun itseeni, lepään valoja kimaltelevassa yössä. en odota mitään juuri nyt. kaikki on tässä ja kaikki on hyvin. 

sunnuntaina on lapsen oikeuksien päivä. voimme kauhistuen todeta miten paljon maailmassa on lapsia, joilla ei ole mitään tai on hyvin vähän oikeuksia. on mittaamatonta kärsimystä, riistoa, kodittomuutta, nälkää, vaille jäämistä ja on monin tavoin aikuisten ehdoilla elettyä lapsuutta. on myös onnellista lapsuutta, josta mitään oleellista – leipää, turvaa, ohjaavaa rakkautta – ei puutu.

nasaretin opettajan kerrotaan siunanneen erityisesti lapsia ja neuvoneen  aikuisia: antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta. 

*

(eräs mahdollinen avun kanava, jonka vastuuihmiset tunnen, on www.lastenlahetysto. org – Auta lasta Ukrainassa)

ikääntyvän lepo pilkkoutuu toisinaan kolmeenkin osaan: neljän – viiden tunnin syvä uni, tunnin verran aamuyön hämärässä valvomista, parin kolmen tunnin aamu-unijakso ja makoisat iltapäivänokoset.

tänä aamuna päätin tehdä toisin herättyäni taas neljän aikaan. sytytin tuohuksen ja tuikkuja. istuin lipastoni ääreen lukemaan. kirjoitin muistiin avainsanoja ja mietteitä niistä. kun tuohus oli palanut loppuun, laskeuduin levolle ja nukahdin. herättyäni tajusin, että mielessäni pyörinyt kysymys oli saanut vastauksen.

*

(Raamattu 1.psalmi ja kirje hebrealaisille 1.luku; Owe Wikström, Häikäisevä pimeys II osa, luku 4)

muistan hyvillä mielin isääni, joka sai elää täyden elämän ja on jo muistojen maassa. ajattelen lempeästi ja kiitollisena poikieni isää, jonka kanssa saan jakaa nämä ikääntymisen vuodet kuten aikoinaan nuoruuden hehkun ja ruuhkavuosien paineetkin. siunaan esikoistamme, joka on kasvanut oivaksi isäksi kahdelle pienelleen, jotka ovat meillekin suuri onnen ja ilon lähde. ja kaipaan vieraalla maalla asuvaa kuopusta, hänkin jo mies, jota harvoin tapaamme.

isien päivä – menneiden, olevien ja isyydestä unelmoivien.

kävimme sytyttämässä kynttilöitä hautausmaalla. minulle käynti on tuttujen nimien ja muistojen virtaa. viime vuosina olemme kulkeneet siellä yhdessä, katselleet  muistolehtoa ja uurnalehtoa ajatuksin, että sinne jonnekin tuhkamme päätyvät. ehkä jompi kumpi meistä saa tuoda lapsenlapset tänne pyhäinpäivänä, sitten kun heilläkin on täällä joku jota muistella.

paavin vierailun muistoristi Irlannissa

virallisesti kirkot muistavat pyhäinpäivänä edesmenneitä uskossaan ja elämässään esimerkillisiä ihmisiä. me muistelemme edesmenneitä omaisiamme ja rakkaita ihmisiä. he eivät ole pyhiä siksi, että ovat kuolleet, ehkä he eivät ole eläessäänkään olleet esimerkillisiä tai uskossaan ihmistä kummempia. me muistelemme, koska he rakastivat ja me rakastimme.

sillä rakkaus ei koskaan kuole.

vielä viikko sitten kartanon puiston tammet ja lehmukset olivat upeasti ruskalehdissä. olen katsonut lehtien kellastumista ja hengittänyt syvään vanhojen puiden väkevyyttä. puun voima nousee juurien kautta maasta, se myös ottaa vastaan oksien ja lehtien kautta kaikkeuden valoa. puun vierellä tunnen oman erikoislaatuni ihmisenä ihmisten joukossa. tunnen pienuuteni ja haurauteni, myös sen, että minunkin voimanlähteeni ovat kahtaalla – maassa ja kaikkeuden valossa. 

kuuraisia aamuja, kirkkaita syyspäiviä, toisinaan iltaruskojakin, mutta yö yöltä kylmenee.

miehiä istuu turisemassa pihassa talkootöiden päätteeksi makkaraa ja olutta särpien. pitävät tuulensuojaa pyöräkatoksessa. en ollut talkoissa, Toinen oli aamupäivän. yhteiset syysaskareet on taas hoidettu.

viimeiset lehdet lentävät tuuleen, ajatukset hiipivät talvea kohti.

kesä luovuttaa vihreytensä syksylle, syksy värinsä talvelle. talvi luovuttaa kylmyytensä kevätauringon lämmölle. kevät, kevät ei koskaan luovuta.

jotkut kesän kukista ulkoikkunallani kukkivat yhä. mikä on sitkeyden salaisuus – kukkimisen iloko? olen muistanut kastella ravinnevedellä, poissaolon ajan pitänyt alusruukussa vettä, nyppinyt kuihtuneet kukat kerran viikossa. vaikka en ole mikään viherpeukalo, silti tämä yksilö jaksaa kukoistaa.

huomenna on Ilonan päivä.