Lausahdin tapanin perhepäivällisellä, että huoneeni kirjakaapin ylätasolla on vuosikaudet lepäillyt kaksitoistakielinen kitara, joka odottelee soittajaa. Ostin sen itselleni vuonna 1971 Musiikki Fazerilta ja se maksoi vähän yli 400 markkaa. En ole soitellut aktiivisesti kymmeniin vuosiin. 70-luvulla viimeksi esiinnyin pienimuotoisissa seurakunnan tai joidenkin yhdistysten pippaloissa joululaulu-, gospel- tai hepreankielisten israelilaislaulujen ohjelmalla. Jokainen kitaraa soittanut tietää, että otekäden sormet joutuvat koville kuuden muovikielenkin kanssa, puhumattakaan kahdestatoista metallikielestä.
Aterialla viihdyttiin tuntikaupalla. Puhe
kierteli kunkin jouluperinteissä, muistoissa tai käsillä olevan joulun
tunnelmissa, joulumusiikissakin. Esikoisen kanssa jatkoimme Bachin
jouluoratoriokokemuksen kirvoittamaa pohdintaa kontrapunktista. Pikkufriidu
Tähtisilmä kiersi sylistä toiseen tutkimassa mitä herkkuja kunkin lautaselle
oli kerätty. Hän oli saanut pensasmustikoita tuopissa, kun toiset joivat
alkuglögejään. Marjoihin ihastuneena hän sitten poimi kunkin
hedelmäsalaatti-jälkiruokamaljan pinnalta kaikki isot mustikat.
Pikkufriidun nukkumattiaika alkoi olla käsillä ja kun Kuopuksen porukalle oli vilkutettu, Esikoinen kurotti kitaran kaapin päältä. Aikansa sitä viriteltyään hän innostui säestämään joululauluja. Kyllä sellistillä on sen verran parkkiintuneet sormenpäät, tuumittiin, mutta ennen kuin kaikki mieleiset joululaulut oli säestetty, oli hänenkin pakko tunnustaa, että työstä käy. Kitaran kopasta jäi soittajan polvelle paksu harmaa pölykerros, joka kirvoitti makeat naurut. Että eipä ole täällä panostettu kaapinpäällisten joulusiivoukseen.
On ollut aivan ihanaa kahdestaan. Kuunnella mielilevyjä, Mahalia Jacksonia – ja erityisesti Bachin Jouluoratorio alusta loppuun kynttilähämärässä. Ja kun poikaset ovat lähetelleet wupissa välähdyksiä omista ajantasaisista tunnelmistaan. Ja huomenna tapaamme.
niin pimeää on, että pieni liekki häikäisee. kävimme hautausmaalla, jossa tuhannet liekit kertoivat perinteestä muistaa poismenneitä läheisiä. moni kaipaa, tuntee kipuna, ettei läheistä ole. elävät hakeutuvat toistensa luo, jos toisia vielä on. joululaulu soi hiljaa, kannattelee kaipausta. veljeni, siskoni, älä etsi pimeää, löydä valo.
Talossa viipyy vasta leivotun vehnäsen ihana tuoksu keittiön tuntumassa, kolmannessa huoneessa taas tuoksahtelee hyasintti. Siitä on aika kauan, kun olen leiponut pullia, oli oikein mukavaa verestää taitoja vanhan mielipuuhan parissa. Puoliyön paikkeilla Toinen askaroi pienen kinkun uuniin ja säätää paistomittarin avulla uunin lämpöä sopivaksi. Hänen juttunsa on myös hakea ajoissa kuusi ja laittaa se jalkaan. Ensimmäistä kertaa siihen laitetaan nyt myös pienivaloiset lednauhat. Yli neljäkymmentä yhteistä kotona vietettyä joulua kuusessamme ovat palaneet aidot kuusenkynttilät. Tänä vuonna ei isoista kaupoista enää niitä löytynyt, olisi pitänyt tilata netin kautta Havilta.
Jouluaattoaamun vastainen yö on ihanin siksi, että kaikki on juuri tapahtumaisillaan. Olemme kahden aaton ja joulupäivän, on suloinen musiikintäyteinen rauha. Tapaninpäivänä syödään yhdessä perheväen kanssa. Elämä lahjoitti meille kaksi uljasta poikaa, heidän rakkaansa ja lastenlapset, jotka ovat sydämemme onnelliset tähdet.
Kaksi peräkkäistä tilaisuutta laulaa Kauneimpia joululauluja oli kirkossamme eilen. Molemmissa kirkko oli aivan täynnä. Kansainvälisen työn pappimme Chris Montgomery juonsi tilanteet hienosti lämpimään tyyliinsä, huumorillakin maustaen. Pitempiä puheita ei kaivattu, ihmisethän tulivat laulamaan. Heli-kanttori oli ’helisemässä’ säestäessään vuoroin uruilla ja pianolla ja luotsatessaan kuoroa. Myös kuorolaisia ilta koetteli, kuoropenkeissä kun ei ole selkätukea.
Onneksi juontaja oli valinnut lauluvihkosta osin eri lauluja kumpaankin tilaisuuteen. Kuoro toimi esilaulajana sekä esitti kolme omaa numeroa. Tilaisuuden edetessä huomasi kuinka laulu avaa sydämet ja ihmiset laulaessaan saivat kosketuksen omiin joulumuistoihinsa. Näin nuoren naisen istuvan joukossa ja pyyhkivän silmiään Sylvian joululaulun ja Jouluyö, juhlayön aikana. Rukoilin mielessäni hänelle ja kaikille joulurauhaa sydämeen ja lämpimiä ja onnellisia hetkiä Vapahtajan syntymäjuhlan viettoon.
…olimme kirkossa kuulemassa Jukan
lähtösaarnaa. Seurakunta oli runsaslukuisena paikalla. Eläkkeelle jäävän
rovastin sanoissa oli aistittavissa lämmintä haikeutta. Tämän poimin saarnasta
sydämeeni: ihmiset tarvitsevat parantavia ja hoitavia sanoja.
Jukka-pappi on ollut töissä samassa kaupungissa ja samassa seurakunnassa 42 vuotta. Hän on hoitanut aluksi nuorisopapin tehtävää ja valittu sitten kappalaisen virkaan. Voinee sanoa, että hän on sitoutunut seurakuntapapin työhön kotikaupungissaan. Viran vastuualueina ovat viimeksi olleet diakonia ja retriittityö. Saarnojaan ja erilaisia seurakunnan tilaisuuksia Jukka on rikastuttanut gospel-musiikilla, baritoninsa ja kitaran kera.
Oman lähtöjuhlani jälkeen olen ollut kolmessa lähtöjuhlassa, tämä oli neljäs. Kukin on tullut vuorollaan niille vuosille, joista kainuulainen diakoniarovasti sanoi lähtöjuhlassaan: ”nyt rinnus aukee”. Hevosvaljaisiin liittyvä vertaus kuvastaa tunnelmia, kun saa jättää kuorman ja valjaat ja kirmata vapaille laitumille.
Menemme yhdessä tervehtimään Tätiä. Hän ei
kuule ovikelloa, mennään avaimella sisään. – Huhuu? huutelemme eteisessä. Täti
tulee olohuoneesta. – Ai, vieraita oikein. – Tulimme adventin merkeissä
moikkaamaan. Juotaisko yhdessä glögit?
Toimme mukana pienen ruukkusypressin. (Toinen
asentaa siihen led-valonauhan adventin kunniaksi.) Täti haluaa sypressiruukun
olohuoneen ikkunalle. Hetken päästä Täti vaatii ledvalon pois, ettei se vain
unohdu yöksi päälle. Turha selittää, että siitä ei ole vaaraa eikä vie sähköä
paljon. Se siitä valoilosta.
Löydän kattilan ja kuumennan glögiä meille.
Lämmitän pannulla leipomosta haetut joulutortut. Sytytän kynttilänkin. Täti
rauhoittuu kanssamme juomaan, maistelee piparia ja syö tortun. Seinäkalenteri
näyttää lokakuuta. Käännämme yhdessä marraskuun historiaan ja joulukuun esille.
– Onko jo adventti, kysyy Täti taas. – En ole yhtään ajan tasalla.
Omahoitaja tulee käymään. Päivitetään
kauppakassitilausta. Kun hoitaja menee, Toinen jututtaa Tätiä olohuoneen
puolella, minä keräilen sillä välin tyhjiä rasioita kuivauskaapista. Kaappi on
niin täynnä, että tulevat syliin, kun oven avaa. (Ateriapalvelun huono puoli on
muovijätteen määrä!) Rasioita tulee kolme paperikassillista, viemme ne
lähtiessämme jätekeräykseen.
Ennen lähtöä ehdotan, että laulaisimme jonkun
adventtivirren. (Täti on ollut innokas kirkossa kävijä.) Laulamme yhdessä
virret 2, 7 ja 15: Avaja porttis, ovesi ja Valmistu Herran kansa. uudempikin
virsi menee: Tiellä ken vaeltaa,
”Hoosianna, hoosianna, hoosianna, hoosianna. Saavu jo kuningas
luoksemme täyttämään toivomme”.
Esikoisen perhekvartetti, Kuopuksen perhetrio – ja meidän kahden elämän hioma duo oli kokoontunut isänpäivän perinneaterialle sateisen sunnuntain hämärtyvässä iltapäivässä. Valmisteluissa oli meikäläisiltä hurahtanut tunti jos toinenkin, kas, kun tuttukaan puuha ei käy enää niin rapsakasti kuin muinoin. Pöytä oli venytetty pitkäksi, katettu kahdeksalle ja Pikkufriidun prinsessakippo vielä erikseen. Pilttipurkki oli varmuudeksi mukana, jos ei perinneruoka yksivuotiaalle maistuisi. Ainakin kukkakaaligratiini kelpasi hyvinkin.
Isänpäivä on hyvä syy kokoontua perheen
kesken. ’Isot tytöt’ olivat oman isänsä tapaamisen ajoittaneet ennen tai
jälkeen, joten yhdessäolo ei ollut keneltäkään pois. Viime vuoden isänpäivä oli
meillä ensimmäinen, jolloin perheaterialla oli koolla kolme isää. Tuntuu tosi hyvältä,
että perhe elää; täydentyy ja kasvaa. Pöydässä kuultiin kauniita sanoja isänä
olemisesta ja perheen merkityksestä.
Rip ja ensi kertaa mukana ollut Isoista tytöistä olivat yhdessä laatineet ISIlle omistetun yllärikakun, joka oli paitsi komea myös erinomaisen hyvän makuinen. Taisi maistua Pikkufriidullekin. Saimme kuulla Murun vauhdikkaana viuluesityksenä Vivaldia, jota Pikkufriidu pyrki säestämään pianolla, eikä voinut ymmärtää, miksi isi ei ollut ideasta samaa mieltä.
Kun syksy ehtii marraskuulle, alkaa mieleen
hiipiä tuttu alakulo. Parhaimmillaan marraskuu on puiden viimeiset lehdet ja
ensi lumi, huurteiset ruusunmarjat pensaassa kirkkaana pakkasaamuna. Marraskuu
on metsäpolun kanervat kantamassa urheasti kukkiaan säistä riippumatta. Ikävimmillään
marraskuu on tarpomista paksun pilvipeiton alla hämäräkyyryä kohti satunnaisia valonpilkahduksia.
Nyt on kynttilöiden ja takkatulien aika. Tänään
sytytän kynttilän ovilyhtyyn ja haen pihavajasta takkapuita. Huomenna menemme
kynttilöinemme hautausmaalle. Marraskuussa on oikea aika myös koota perhe
isänpäivän perinnelounaalle Vaarilaan ja tavata vielä ennen adventtia Sunday
roastilla perienglantilaiseen tyyliin Kuopuksen kotona.
Meillä on näinä aikoina synttäriruuhkaa. Syksyn lapsia ovat Esikoisemme ja hänen esikoisensa, Syksyn Ritari. Pojantyttärissämme on sekä Syysprinsessa, Kuopuksen Pikkufriidu että Kevätprinsessa, Esikoisen Murunen. Toisen siskon synttärit ajoittuvat myös lokakuulle. Posti kuljetteli korttia Pohjois-Karjalaan kolme päivää. Tänään Toinen ajeli Tätinsä luo termarikahvit ja unelmakääretorttu messissä. Tädin vuosimittariin rapsahtaa pian 96.
Viime lauantaina juhlistettiin Pikkufriidun
yksivuotissynttäreitä. Läsnä olivat molempien sukujen isovanhemmat, kummiperhe,
setä ja serkut sekä eno puolison kera. Oli hurmaavaa seurata päivänsankarin
hämmästyneitä ilmeitä, kun koko porukka kajautti Paljon onnea vaan, Mummi ja
Nonno lauloivat ihan oman spesiaalilaulunsa ja Mummeli ja Vaari, setä ja serkut
Onnenkyyhkyn. Kynttilän puhallukseen saatiin apua kummiperheen isommilta
lapsilta, joilla oli jo toimituksesta kokemusta. Kyllä kakku ja kaikki herkut
maistuivat juhlaväelle eikä Pikkufriidu tainnut edes huomata saaneensa vain
sitä terveellisempää kakkua, jossa ei ollut kynttilää. Päivän kohokohtia olivat
tutustuminen paketeista ilmaantuviin jännittäviin uusiin leluihin ja sylistä
syliin -kierrokset.