Täti on juuri juonut kahvinsa ja halaa lämpimästi, kun tulemme häntä tervehtimään suojus kasvoilla iltapäivällä. Tumma mieshoitaja saattaa meidät tädin huoneeseen ja koska siellä on vain kaksi tuolia, tuo pyörätuolin, johon auttaa tädin istumaan. Tädin rollakävely näyttää huonommalta kuin viimeksi. Haen vessapaperia ja pyyhin kahvijälkiä tädin leualta. Hän ei haluaisi istua, tahtoo koko ajan sängylle pitkäkseen. Hoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että kun tunnin päästä on ruokailu, sitä ennen ei kannata mennä vuoteelle. Täti huokaa alistuneesti ja kun hoitaja on mennyt, pyytää kohta taas. Mietin, saako täällä levätä, jos on väsynyt. Täti tarvitsee kaikkeen liikkumiseen apua.

Kurkistan kaappeihin. Vaatteet ovat myllääntyneet sekaviksi kasoiksi. Ne mitä toimme tädin kotoa, ovat siellä huiskin haiskin talon vaatteiden seassa. Helmikuussa jo kadonnutta toista omaa tohvelia ei ole löytynyt, tädillä on jaloissa jotkut talon sisätossut.

Kerron, että ulkona on kaunis, viileä kesäpäivä. Olemme tuoneet pihaltamme tuoksuvan kukkaoksan. Täti nuuhkii sitä. – Sireeni, hän sanoo. – Meidän pihassamme kukkivat parhaillaan sireenipensaat ja taivaansiniset lemmikit, kerron. – Sinä kävit ennen ahkerasti kirkossa, jatkan sitten. – Niin kävin, täti vastaa. – Lauletaanko yhdessä suvivirsi? Syntyy suloinen hetki, jossa olemme kolmisin samassa pyhäisessä tunnelmassa. Kuin kirkossa. 

Lähtiessä viemme tädin pyörätuolissa olohuoneeseen, jossa moni asukas jo on ruokaa odottelemassa. Siinä soi Tapio Rautavaaran laulama valssi: ”En päivääkään vaihtaisi pois…” Joku hyräilee mukana.

Tämän vuoden pääsiäisviikko oli meille perinteitä kunnioittaville hiukan erilainen kuin ennen. Ehkä voisi sanoa, että hiljaisuus hengitti keveämmin. Paastonaikaa sävyttänyt yksinkertaisuus ruokapöydän antimissa ikään kuin vain tapahtui, alleviivaamattomasti. Kiirastorstain ehtoollispalvelukseen osallistuttiin ja passiomusiikkia kuunneltiin kotona kuten ennenkin. Luin vähemmän, kirjoitin vähemmän, ehtoollisen jälkeen emme osallistuneet jumalanpalveluksiin.

Noteerasin aurinkoiset päivät, häikäisyn ja lämmön, kirpeänviileät yöt ja raikkaat aamut. Hämmästelin krookuksiani, jotka avasivat kukkansa juuri pääsiäispäiväksi. Ja kampesin itseni ja Toisen sauvakävelylle lähimetsikköön, jossa polku yhä oli pelottavan jäinen. Kävimme maanantaina tervehtimässä suvun vanhusta hoivakodissa ja kokoonnuimme perhepäivälliselle kuopuspojan perheen kutsumina. Kaikki oli tasapainossa jotenkin. Saimme hyvää pääsiäistä.

Oi näitä hiljaisen viikon aurinkoisia ja rauhantäyteisiä päiviä, jotka antavat pihan versoille lämmintä paistetta ja keventävät ihmisen askelia poluillaan. Olkoonkin pitkäperjantai, ei ole päivä pilvinen eikä mieli mieti kenenkään kuolemaa.

Tapasin taannoin tutun ihmisen, joka kutsui arkiselle lounaalle. Olemme olleet työvuosinamme eri asioissa yhteydessä, hän nuorempana on vielä ottanut lyhyen viransijaisuuden pestin kotiseurakunnassani hoitaakseen ja muisti minut. Ilahduin siitäkin, että meillä oli riittävästi aikaa keskusteluun, josta ei ollut kiire pois.

On ystäviä joiden kanssa aloitetaan siitä mitä on tapahtunut sitten viime tapaamisen. Voi olla avoin juuri luottamuksensa verran, kysyä varovasti puolin ja toisin kuulumisia, tuntemuksia ja elämän tilaa. Nautin erityisesti keskustelumme luontevasta soljumisesta tasolta toiselle syvyyssuuntaan. Päädyimme keskustelemaan eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.

Hyvä keskustelu antaa eväitä omiin hiljaisiin mietteisiin, synnyttää oivalluksia. Sellaisesta lähtee kumpikin taholleen jaetulla ilolla ja viisaudella ravittuna kuin juhla-aterialta.

Pirkko Kotirinta, Hesarin kulttuuritoimituksen esimies ja pitkän kulttuurielämän kokemuksen perspektiivissä tunnettu toimittajapersoona, kirjoitti taannoin Näkökulma-kolumnin aiheesta Kun suremme tulevaa jo etukäteen (HS 5.3.2023). Siinä hän pohtii tanskalaisperäistä uudissanaa ventesorg, jota kokee parantumattomasti sairaan tai psyykkisesti kadonneen, vaikkapa muistisairaan läheinen. – Tiedän mistä puhutaan, uskon, että sinäkin tiedät.

Kolumni nostaa esiin aiheeseen liittyviä muita uudissanoja, jotka pienellä viiveellä ovat jostakin esiin putkahtaneena tarttuneet keskusteluihin ainakin kirjallisissa piireissä, kuten kuolinsiivous. Vanhastaan jo tunnetaan ’talon toimitus’ ja saattohoito. ”Soitteli tuuli jo kauan suruviestiä hiljalleen…” on monessa kuolinilmoituksessa. Suruviesti vain ei aina soi hiljaa, joskus se huutaa kivusta ja epätoivosta tai haluaa vain kuolla. Memento vita pre memento mori.

Ennakoiva suru ei vähennä lopullista. Mutta se valmistaa väistämättömään, valmistaa myös häntä, jonka hidas tai kiihtyvä liukuminen tavoittamattomiin läheisiä painaa. Surulla on monet kasvot, se elää hetkestä hetkeen. Joskus sitä torjuu, kuin totuutta, joka pyrkii tietoiseksi. Joskus sitä maistelee pienissä erissä kerrallaan voimien mukaan. Ei sitä kannata etsiä tai tarjota kenellekään tehtäväksi. Siihen voi vain suostua, jos se pyrkii sydämelle. Suostuminen on elämää.

Tunnetko sanonnan ”vuodet eivät ole veljeksiä”? Lisäisin tuohon ’ja vanhan joka päivällä on oma ilme’. Pari päivää sitten koetut elämän energian tunnot elävät yhä vahvoina unissa lastenlasten kohtaamista miettiessä. Talvilomatunnelmissa tapasimme sekä isot että pienet.

Palaan mielessäni hetkeksi eiliseenkin, kiukun kireisiin kirahduksiin, joista jäi jälkeen ihmetystä, surua. Toinen vetäytyi luolaansa, sulki oven. Minä vein pussukat piharoskiksiin ja lapioin lumia oven edustalta ja polulta. Syötiin hiljaisuuden vallitessa. Seestyi, selkeni, kireys lientyi.

Jos päivien tunnelmia tutkii tarkemmin, voi tunnistaa, mistä ne milloinkin kumpuavat. Mikä on kummankin omaa sisäistä tasapainoilua, mikä omien tai toisen mielialojen ja sanojen nostattamaa mielenmyrskyä. Lopulta kaikki, mikä tapahtuu, on tarpeen, että sopuisa vuorovaikutus taas löytyy.

Toiselle toimii oven sulkeminen. Mikä on oma tyyneyden ja ilon lähteeni? Metsäpolku. Hyvä kirja. Tuohusten liekkien tai takkatulen katselu jakkaralla istuen. Rukouslaulun hyräily. Siitä on hyvä nousta ja palata askareihinsa tai asettua levolle ja antaa unien tulla. 

Kuusi tuikkii valoissaan ja koruissaan aamusta iltaan asti. Huomenna se riisutaan ja neulaset imuroidaan, mihin kaikkialle ovat kulkeutuneetkin. Jouluruuat syötiin jo uuteenvuoteen mennessä, jäljellä on enää taatelikakkua. Viimeiset kotitekoiset piparit katosivat loppiaisaamun kahveilla. Arjen myötä palataan tavallisiin ruokiin, tavallisessa rytmissä.

Tähti ja valokranssit loistavat ikkunalla vielä tänään. Toinen tietää, että niiden energiankulutus on pientä. Huomenna nekin katoavat komeroihin odottamaan uutta jouluaikaa vauhtiin päässeen vuoden lopulla.

Lumi tulee harvaan leijuvin hiutalein alas, ennustettu myrsky on ajautunut jonnekin muualle. Pakkasta on ollut mukavasti alle 10 astetta. Auringonnousun aikaan kävelin pihan poikki ja pysähdyin katsomaan läheisen puiston vanhoja petäjiä. Niiden korkeilla latvoilla hehkui lumoavan kaunis aamuvalo. Hetki, jota aivan liian harvoin osun todistamaan.

Valo on vuodenaikojen elementeistä kiehtovin, se ei koskaan ole vakio. Mikä kaikki alati vaihtuviin sävyihin vaikuttaakin, sitä ei osaa ennakoida. Minkä valo valloittaa, mitä yksityiskohtaa se korostaa, minkä jättää varjoihin ja milloin taas ohut tai paksu pilvikerros hämärtää päivänkin. – Maa on niin kaunis, taivas niin kirkas ja ihmisen sielu vaeltaa ihanaa tietään lumoutuneena näkemästään.

Ei tarvita lupauksia. Kysymykset ovat tärkeämpiä. Riittää, että tiedostaa, missä kohtaa menee ja onko arjen rutiineissa korjattavaa.

Ikävuodet muistuttavat omista ja toisen fyysisistä rajoitteista. Hyväksyn sen tosiasiana. Valitus vähenee.

On hyvä kysyä, voinko luopua pahoittamasta mieltäni isoista ja pienistä asioista, joille en voi mitään. Tulisi tilaa mielihyvälle.

Mitkä ja missä ovat voimanlähteeni?

(Muistutus. Rakkaus on kärsivällinen ja lempeä eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Siinä on tilaa uskolle ja toivolle kaikessa, elämässä, ihmissuhteissa ja maailman murheissa.)

Eilen oli yksi jouluviikon raskaimpia päiviä. Aamulla olimme kaupassa. Parkkihallista lähtien joka paikka oli täynnä. Käytävillä piti pujotella ja odotella, että pääsi haluamansa hyllyn luo. Lapsiperheet olivat ostoksilla ja siinäpä se. Paljon oli myös miehiä suunnistamassa sinne tänne lista kourassa. Iltapäivällä siivottiin jaksamisen verran, ja illalla tuotiin kuusi sisälle kuivahtamaan.

Aaton olimme ajatelleet joulun rauhanhetkeksi. Oli kuitenkin etsittävä kaupungin ainoa lelukauppa. Kahdessa kerroksessa ihan kauheasti vaikka mitä kamaa. Mutta kas, asia, joka meidät sinne ajoi, tuli hoidettua. Olin jo toivoni menettää.

Toinen keitteli joulupuuron, jota sitten asiaan kuuluvalla hartaudella syötiin joulurauhan julistusseremonian jälkeen. Saimme kumpikin kaksi mantelia. Rivakasti siitä oljentauduimme automobiilin kyydillä matkaan taas kynttiläin ja tulitikkujen kera. Hautausmaalla sai odottaa parkkipaikkaa. Muualle haudattujen muistopaikka oli jo liekkimerenä.

Sitten se olikin siinä yhtäkkiä, rauhanhetkemme. Sytytin kuusen oksille kolme oikeaa kuusenkynttilää. Niitä katsellessa kaikki puuha turhautumisineen kutistui oikeaan kokoonsa. Siinä istuimme rinnakkain vanhaa joulumusiikkilevyä kuunnellen. – Tässä on meidän kahdenkeskinen joulumme, lausahdin. Toinen siihen, että näin juuri on hyvä.

Ja yöntummalla talvitaivaalla loistivat tähdet.

Kirkon traditionaalisissa jouluohjelmissa yksi on monen suosikki, ja minulle peräti merkittävin. Neljäntenä adventtina, joka on joulua edeltävä sunnuntai, kirkko täyttyy kolmesti. Ensin on tavanomainen messu klo 10, iltapäivällä perheitä kutsutaan laulamaan joululauluja neljältä, ja iltakuudelta on perinteinen Kauneimmat joululaulut. Tänään olin mukana koraalikuorossa, joka esitti yhteislaulujen lomassa myös muutamia kolmiäänisiä joululauluja. Taitavat kanttorimme vuorottelivat esilaulajina ja säestäjinä.

Laulamisen sanotaan hoitavan syvällisesti sekä ihmisen kehoa että mieltä. Vanhat tutut joululaulut nostavat herkistäviä muistoja ja tunnelmia mieleen elämän eri vaiheista. Uudemmissakin on useita, jotka ovat radiosoittojen myötä tulleet rakastetuiksi ja suosituiksi puhuttelevine sanoineen ja tarttuvine melodioineen. Silmiä pyyhittiin vaivihkaa siellä täällä. Ja urkujen juhlava sointi kohottaa aina mielen arkea ylemmäs, liki kattoholveja.

Talvi! Patterit napsuvat pakkasta, lunta on satanut koko päivän kinoksiksi asti. Tänään päivässä on pehmeää, hiljaista pilvivaloa, eilen aurinko kirkui ilosta! Päivät hämärtyvät pian iltaan. Jonakin yönä näkyvät tähdet ja kuu, toisinaan vain kaupungista heijastuvat jouluvalot. Miten tärkeältä tuntuukaan nähdä vuorokauden kaikki valot ja valohämärät sävyineen vuoden pimeimmillä viikoilla!