Sattuipa Vapunaatto mukavasti lauantaiksi. Siinä on juhlaa tarpeeksi ikäihmiselle, että kotoisen siisteyden ja ravitsemuksen ylläpitotoimista selviää pahemmin rääkkääntymättä. Sekin on plussaa, että arkisen elon rytmi ei sekoitu pahasti. Niin on kylmäki, ettei pihaterassilla mörkökään tarkene istuskella simalasi kourassa, eikä kulahtanut muinaislakki paljo lämmitä enää näillä vuosikymmenillä.

Muinoin on serpentiiniä ripustettu lampusta roikkumaan ja puhallettu halpispalloihin hiilioksidia, mutta se oli joskus viime vuosisadalla. Mitä tapahtui? Lapset lähti, jäätiin kahdestaan, sopeuduttiin siihen, että vappuaatto oli enempi hiljainen hissukkapäivä kotona ja muut oli muualla. Eläkepäivien koitettua keksittiin matkailla, oltiin sitte itseki muualla, koko vappuaatto unohtui, kunnes tuli 2020-luku. Pandemia tapahtui, ja se viimeistään hillitsi kaikenlaista riekkumajuhlintaa, siihen loppui matkailukin meiltä. Vaan olotila tuntuu oudon onnelliselta; mitään ei puutu, vain simapullo ja Fazerin tippaleipä odottaa kevätfiilishetkeään. Poks!

Myöhäinen kevät tulee, ei ryminällä, vaan raikkain tuulin ja auringon sulattamia lumivesiä lirisevin puroin. Pihan sulaneelta reunalta kurkistavat krookuksen versot. Harmaalokkipariskunta on vieraillut vajan katolla useaan otteeseen tarkkailemassa maisemia kaiketi pesänteko mielessään. Linnut, ne ovat kevään airuita, isot ja pienet, riemukkaasti laulavat ja eleettömästi pareittain puuhastelevat linnut.

Kokoonnuimme Kuopuksen luo perheen pääsiäislounaalle kutsuttuina. Esikoinen ei nyt päässyt kummitytärtä sylittelemään, soittajallehan juhla-aikaan töitä riittää. Meille tilaisuus oli yhtä juhlaa! Tärkeitä juttutuokioita Kuopuksen ja molempien ’miniäkultien’ kanssa ja sitä spontaania lapsiperhehulinaa, joka herättää onnen ja rakkauden tunteet valloilleen. Esikoispoikanen oli taas kasvanut ainakin viisi senttiä viime näkemästä ja katselee Mummelin päälakea kolmetoistavuotiaan korkeudelta. Koska Pikkumuru seisoo jo hetken kerrallaan omilla jaloillaan, tramppamestariksi etenevästä Murusta on tullut Mummelin ja Vaarin Isomuru, mitä nimeä hänen piti vähän äkkiseltään maistella. Ehkä hänestä kehkeytyy vielä Muruneito?

Savupönttöuunissa haudutettu lampaan paisti maistui suorastaan samettisen muhevalta aromikkaan kastikkeen kera, ja kevätparsa suli suussa. Pääsiäiskakku kahvin ja mehun kera täydensi kulinaarisen nautinnon. Parasta pääsiäisiloa oli ilman muuta rakkaiden ihmisten kanssa yhdessäolo ja karanteeneista vapautuneet halaukset.

Palmusunnuntain aurinko loistaa vielä arkenakin! Päivälevon ja kahvin jälkeen käymme tunnin kävelyllä. Istumme tuokion koulun kulman penkillä, kun puhelimeni kilahtaa. Kuoroystävä soittaa, istuskelee auringossa parvekkeellaan ja toivottelee hyvää pääsiäisviikkoa. Mukava juttuhetki. Haluan tarpoa metsäpolunkin, viimeksi se oli aivan jäässä, mutta nyt jo pehmennyt. Puiden rauha tyynnyttää kulkijan mielen. Illansuussa sytytän ikonipöydälleni tuohuksen ja laulan kärsimysvirsiä, hiljaa hyräillen. Illalla kuulen mustarastaan huilunkirkkaan kevätlaulun.

Toisena aamuna lähdemme kävelylle jo ennen puolta päivää. Poikkeamme lähikaupassa, kuljeskelemme pieniä sivukatuja, joille ei ole tullut poikettua vuosikymmeneen. Mikään ei ole muuttunut. Tämänpäiväinen metsäpolku on jo sula, ottaa lempeästi myötäillen askeleet vastaan. Eskariryhmä näkyy touhuavan päiväkodin pihalla, kun palaamme kotikatua omalle ovelle. Toinen rikkoo jäätä pation reunalta, ottaa vajasta pari tuolia aurinkoseinustalle. Krookuksen ensi versot pilkistävät kukkamaan reunalta. Lueskelen Laura Malmivaaran romaania Vaiti. Tuohus syttyy tänäänkin, luen päivän tekstit ja hyräilen pari virttä. Sotauutisointi ahdistaa ja tulee uniin. Herra armahda heitä – ja meitä!

Keskiviikkona käymme kaupasta pääsiäisruuat, haemme leipomosta rahkapiirakkaa sekä kirjastosta luettavaa. Tuon rapun pieleen pieniä narsissiruukkuja ja maljakkoon keltaisia tulppaaneja. Väsyttää, toteamme, että täysin kunnossa emme vielä ole karanteenin jälkeen. Jätetään suosiolla tänään ulkoilu väliin. Illansuussa vietän taas tuohushetkeä. Se tuntuu hyvältä, rauhoittaa ja voimaannuttaa. Huomenna on kiirastorstai.  

Vaikka

en ole varsinainen urheilufanaatikko, on olemassa tiettyjä sortimentteja sitä lajia, joiden tapahtumia seuraan. Ainoa intohimoon asti yltävä joukkuelaji on jääkiekko ja yksilölajeista taitoluistelu, erityisesti jäätanssi. Itse Olympiakisat tapahtumana ei nosta mitään väristyksiä. Okei, onhan se kiva, kun suomalainen menestyy kisoissa, kun se nykyään on enempi harvinaista. Maamme ja Porilainen sykähdyttävät aina. Olen huomannut, että aiemmin urheilutapahtumia tiiviistikin seurannut Toinen ei enää myöskään jaksa seurata kaikkea. Hän sentään katsoo YLEn urheiluruudun, minä en usein sitäkään.

Silti

Suomen poikien ja tyttöjen lätkäjoukkueiden menestys kiinnostaa pelinä. Tänäänkin katsottiin tiiviisti, kun Leijonat pelasi arkkivihollista Ruotsia vastaan pääsystä jatkoon. Itse voitto ei oikeastaan ollut se, miksi siitä jäi täyteläinen kokemusjälki. Kolmen erän lopputiivistelmä: 1.erä lämmittelyä (0-0) – 2.erä surkuhupaista kohellusta pelissä ja istuskelua jäähyaitiossa (1-3) – 3.erä alettiin pelata ’oikeesti’ (3-3) ja jatkoajalla se pankin räjäytys Leijonajoukkueelle (4-3). Psykologinen lataus ja pelitapahtumien luoma jännite oli vertaansa vailla. Saatiin tuulettaa!

…tätivanhuksemme kulkee yhä muutamia kertoja päivässä kotonaan makuuhuoneen, keittiön ja vessan kolmiorataa seinistä ja ovenpielistä tukea hapuillen. Rolla olisi käden ulottuvilla, mutta ei hän sitä. Valkeat hapset ovat hajallaan hartioilla ja irtohiuksia löytyy kaikkialta. Käsiä ei jaksa pitää ylöspäin kammatakseen eikä hoitajilla ole aikaa muuhun kuin tavalliseen nopeaan proseduuriin: lääkkeet, ruokaa ja juotavaa eteen ja toisinaan pesulle. Säärten silkkipaperinohut iho rasvataan joka päivä. Tiedämme sen siitä, mitä he kuittaavat käynnistään raporttivihkoon. Menee useita viikkoja, että hoitajina käy kahdesti tai kolmasti päivässä vaihtuva joukko vaillinaista suomea puhuvia. Hyvä jos edes silloin tällöin käy joku suomalainen, joka ymmärtää, jos täti haluaa jotain kertoa, ja jonka puhetta huonosti kuuleva täti ymmärtää.

Täti on saanut kolme koronarokotetta ja influenssapiikin. Hoitajilla on aina maskit ja suojahanskat. Olemme ehkä ainoita ihmisiä, joiden täti näinä aikoina näkee hymyilevän. Tänään kun kävimme kahvikorin kanssa häntä tapaamassa, hän sanoi monta kertaa: voi, miten ihanan lämpimät kädet teillä on. Tädin kädet ovat kovin kylmät.

Tädin hiljaisten vuosien ja päivien jono lyhenee. Emme tiedä ehtiikö hän sadanteen vuoteensa. Osasiko hän, Sortavalassa syntynyt ja kasvanut, sotien jälkeisen aikuisen elämänsä etelä-Suomessa työtään tehnyt ja rauhalliset eläkevuotensa elänyt, aavistaa, miten pieneksi ja tapahtumattomaksi elämä voi kutistua ennen kuin päättyy.

Mitä ikinä juhlitaankin, jossain vaiheessa odotetaan hetkeä, jota on tapana kutsua kohokohdaksi. Sitä ennen ovat ne odotuksen, suunnittelun ja valmistelun vaiheet. Ikinä ei voi tietää tuleeko juhlasta juhla, meneekö se yhtään suunnitelmien mukaan. Jokin seikka saattaa yllättää, myös iloisesti.

Ei meidän joulusta fiasko tullut, päinvastoin, vaikka virus nyt jyllää joka puolella. Olimme valinneet kahdestaan kotona olon, mikä rauhoitti elämää. Esikoinen ja Hän olivat Italiassa joulunvietossa, koska Hänen isot pojat olivat isänsä luona ja meidän isot lapsenlapset äitinsä suvun huomassa. Kuopus kutsui meitä aterialle tapaninpäivänä, sinne ehtivät myös matkalaiset suoraan lentokentältä. Aina kun nuorin pikkupikkuinen kitisi väsymystä, aloimme laulaa hiljaa Jouluyö, juhlayö – ja oi, miten tyttöset kuuntelivat taas silmät sädehtien.

Voin vilpittömästi sanoa, että joulumme oli juhlaa. Kukin sai mitä tarvitsi. Meitä hoiti kodin kiireetön rauha, hiljaiset musiikin kuuntelun ja kynttiläin valaisemat tunnit aamuhämärän vaihtuessa päiväksi ja iltahämärän tähtiyöksi.

Kaikkia hyviä toivotuksia sakeanaan ryöppyävänä aamuna: elämä jatkuu. Kiitos siitä. Ei muuta.

” Haluaisin puhua sinulle tästä, tästäkin: päiväkirjojen ja muistelmien merkityksellisyydestä, kirjaimiin tiivistyvästä ajasta ja siitä, kuinka kirjoitus samanaikaisesti pysäyttää hetket ja antaa niiden virrata loputtomiin, lävistää kohtaloita ja ihmisyyksiä jossakin toisaalla, toisessa ajassa. ”
– Kristiina Wallin, Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021

Siellä täällä rävähtävien tulien tuikkeessa toivotan sinulle ja rakkaillesi toivontäyteistä uutta vuotta. Mikä on eletty se jääköön taakse, kiittäen – mitä on tulossa, sen siunatkoon Kaikkivaltias. Hän varjelkoon ja valaiskoon ihmistensä elonpolkua koko maan piirissä.
– Ellinoora

Synnyinmaa. Esivanhempien muistolehto. Vanhempiemme uhrausten ja uurastuksen maa. Lapsuutemme, nuoruutemme monenlaisten muistojen tanner. Aikuisen energiamme työmaa. Lastemme ja lastenlastemme eilinen, tämä päivä ja tuntematon tulevaisuus. Vanhuutemme hiipuvien voimien päivät.

Sunnuntaiaamuna varhain olin kuorolaisten joukossa jo kirkossa availemassa ääntä. Meillä oli ensimmäinen koronan aikainen messuavustus, jossa olin mukana. Edellinen oli maaliskuun sunnuntai, jonka jälkeen heti maanantaina Suomi pantiin kiinni. Saimme nyt laulaa ilman kasvosuojainta, kun kaikki olivat kahdesti rokotettuja. Seurakuntalaisia oli koolla lähes tavallinen määrä eli noin kolmannes siitä, mitä kirkkoon mahtuu. Tunsin suurta iloa. Laulut sujuivat ja Heli-kanttori soitti loppusoittona mahtavasti sovituksen Kristus Kuningas virren teemasta ja sai spontaanit aplodit siitä. Se kruunasi ilojuhlan tunnelman.

Iltapäivällä ehätimme Kuopuksemme perheen Kotipesään, jossa juhla jatkui heidän kuusiviikkoisen kuopustyttärensä nimenantoseremonioin. Pikkufriidu oli tohkeissaan. Juhlan keskushenkilöä saivat isovanhemmat, eno ja kummisetä ja tädit sekä serkut pitää vuorollaan sylissä ja niin tutustua puolin ja toisin. Nimiäiskakku oli komea ja mummot olivat taidoillaan avustaneet Äitiä pöydän tarjoomuksissa. Kuulimme Pikkusiskolle omistetun Muru-serkun viulusoolon, osan Vivaldin Keväästä, jonka taidokkaat liverrykset innostivat Pikkufriidun suorastaan hihkumaan. Isikin soitteli kitaralla pienille keijuillensa. Tutussa joukossa oli mukava viettää juhlapäivää ja Mummeli sai myös laulaa Pikkusiskolle omistetun laulun.

Jokainen lapsi on elämän ihme ja sellaisena me häntä rakastamme ja hänelle suojelusenkeleitä pyydämme.