Eilen näin sen tapahtuvan. Joka elokuu se riipaisee sieluni siivilleen. Seisoimme pihassa vilkuttamassa, Pikkuritari, Vaari ja minä.  Illalla laulettiin Murun ja Pikkuritarin kanssa sitä syyslaulua, jossa on kaksi osaa lähdön alakuloa ja yksi osa toisaalla jatkuvan kesän riemukkuutta.

Taivas mustanaan lähteviä lintuja.

On oltu poissa kotoa, pyörien päällä ja jalkojen, veden päällä ja vedessä. Tästä se lähti.

Minä: Ennustavat, että viikon verran enää riittää tätä myöhäistä kesälämmintä. En ole uinut koko kesässä kuin kerran, ne viisi vaivaista vetoa juhannuksen jälkeen. Niin kylmä oli vesi, ettei enempään kyennyt. Kohta on kesä mennyt. Surku tulee.
Toinen: No, lähetään uimareissulle!
Minä: Joo! lähetään semmoiselle reissulle, että saadaan uida monta kertaa joka päivä oikeissa luonnonvesissä!

Meillä on tiedossa semmoiset paikat ja kohta me oltiin jo vierimässä sinne päin. Ensin poikettiin Toisen lapsuuden uimarantaan. Ja olipa auringon lämmittämältä kalliolta ihana valahtaa Saimaan aaltoihin, uida ihan kyllikseen ja jatkaa virkistyneenä matkaa. Samana iltana saunottiin jo minun Lapsuusmaallani rantasaunassa. Oi sen saunan lääkitseviä löylyjä ja lammen pehmeää vettä, joka oli niin suloista sekä sielulle että ruumiille.

Seuraavana aamuna oltiin jo suuren Saimaan toisessa päässä, ihmisen kokoisen iloisen kesäkaupungin torilla syömässä maan parhaita rapeakuorisiksi paistettuja muikkuja. Lukemattomat kerrat olen siellä ’vuolaan virran luodolla’ Olavinlinnassa käynyt, kerran jopa oopperaesityksessä (vaikkei se olekaan harrastamani taiteenlaji), mutta koskaan en ole linnaa nähnyt sen takapuolelta. Vaan nytpä lähdettiin satamasta risteilylle, joka näytti senkin mahtavan näkymän linnan muureista ja torneista ihan läheltä. Lapsuusmaalle palatessa pulahdettiin Puruveden kirkkaisiin aaltoihin ihanalta hiekkarannalta Punkaharjun kansallismaisemassa ja illalla taas saunottiin veljen kotirannassa…

Suomen kesän luksus ja lumo on uimalämpimissä vesissä ja rantasaunojen löylyissä, niin se on. Onnellisena näistä parista kesäviikosta alamme syyspuuhat.

Soutelen tästä kesävesille ja toivottelen blogiystäville kaunista kesää.

Nähdään tuonnempana!

Oi, tuoksuva kesä!

Ihmiset tulevat ja menevät, purjeet ja moottorit kiitävät merellä kohti tuntematonta saarta tai rantaa. Vanhat hankkiutuvat mökkinsä rauhaan, pienten perheet ja sinkut mikä minnekin. Nuorilla on levottomat jalat, ne houkuttelevat seikkailuun. Lapsilla on leikkinsä, joita kerrankin ei aikuinen lopeta kesken, eihän…Nyt on kesän lumohetki, se, jolloin muistoissa oli ja unelmissa yhä on kaikki mahdollista.

Valoisaa juhannusta Sinulle ! 

Kaupunkimme kirsikkapuut ovat juuri nyt hehkeimmillään. Tämä jokakeväinen ihanuus kestää vain muutaman päivän, vaan kaunista on myös varissut vaaleanpunainen kukkalumi. Ihana äitienpäivälahja kaikille kaupungin asukkaille, sillä ei ole äitiä ilman lasta eikä lasta ilman isää.

Suomalaiset vanhemmat antavat tyttövauvoilleen usein ihanimman tuntemansa kukan nimen. Tunnen ainakin yhden Vuokon, Lemmikin, Talvikin, Iiriksen, Orvokin, Violan ja Liljan. Luontoäitikin näitä kukkalapsiaan tarjoilee kulkijan ihailtavaksi. Nyt on vuokkojen kevät!

joskus on hyvä oikein rekisteröidä, millainen minua virkistää, mistä saan energiaa, mikä antaa asioille hiukan uudenlaisen näkökulman

tapahtumat, joissa on sekä sisäkkäisiä, vertikaalisia että rinnakkaisia, horisontaalisia tasoja

elämykset, joilla on annettavaa kaikille aisteille

selittämätön, välähdyksenomaisesti aukeava oivallus – kuin tähdenlento

tänään kuuntelimme radiosta yhtä lempiohjelmistani, Aristoteleen kantapäätä. se on radio-ohjelma, joka saa meidät aina hyvälle tuulelle. nyt siellä puhuttiin suomalaisesta iskelmämusiikista. joku tietenkin on tutkinut senkin asian, että yleisimmät sanat tässä musiikkityypissä ovat sielu, sydän, suudelma, kaipuu ja kyyneleet. semmoinen käsitys meillä suomalaisilla on itsestämme, että olemme juroa kansaa, jonka miespuoliset varsinkin ovat hitaita puhumaan tunteistaan tai näyttämään niitä niin kylillä kuin kotipuolessakin – ainakin selvin päin. siksikö tämän sortimentin musiikki on yhä vielä niin suosittua, kun se estoitta laulaa julki sen, mistä salaa haaveilemme?

Kevytväylä keskustaan oli jo puhdistettu, otin pyörän. Tuntui kolealta ajaa, vaikka aurinkoistakin. Istahdin keskivaiheille kirkkoa ja hetken päästä ystäväsisko ilmaantui viereen minut huomattuaan. Väkeä näytti olevan tavallinen määrä. Messu alkoi juhlavalla ristikulkueella, joka lauloi Magnificat-hymniä. Kulkueessa oli neljä lastakin, kulkueristiä kantoi poika, joka hoiti tehtävänsä asiaankuuluvalla vakavuudella.

Asta-papin saarna rakentui sivuseinään heijastettujen kuvien ja penkistä ääneen lausuttujen ajatusten kudoksena. Syntyi syvän keskittynyt tunnelma – kuin kukin olisi itse keskustellut Marian kanssa.

Päätösmusiikkina oli Bachia, kuulaankirkas sopraano lauloi passioaarian viulun ja urkujen säestyksellä. Suloista. Koskettavaa. Kenelläkään ei ollut kiire pois.

Tulin kirkkokahveilta kotiin valmiille aterialle. Olemme niin etuoikeutettuja, on sielun ruoka ja ruumiin, ja molempia saa rauhassa nauttia niin halutessaan. Kaikilla maailmassa ei ole. Minua vaivaa ajatus, että kiitollisuus ei riitä.

Pilvivaloisaa. Tuuli huojuttaa naapuripihan sypressejä, metsikössä mäntyjä. Kotikadun paljasoksaiset koivut näkevät päiväunia kevätauringosta, hätkähtävät hereille koulusta palailevien lasten iloisiin huutoihin.

Mustarastaan huilunkirkas soolo helähti keskelle hiljaista meditaatiohyminäämme: Kyrie, Kyrie eleison…  Iltataivaan punerrus, sielussa kaiken kauneuden valohehkuinen kipu. Verkkaiset askeleet pihan poikki kotiin. Yössä tähdet.