Uuden hiushuoltajani tapaamiset ovat muodostuneet jännittäväksi seikkailuksi. Hän on energiavuosissaan oleva nainen, jonka perheessä lapset ovat teinejä. Ensimmäisen kerralla jo havaitsin pieniä persoonallisia yksityiskohtia, joilla hän on liikkeensä somistanut. Se kertoo, että omistaja on avoin persoona ja ottaa myös asiakkaansa yksilöinä. Sopii minulle. Hän kertoo suorittavansa työn ohessa ammattikorkeakoulussa  kohtaamistaideopintoja. Mielenkiintoista.

Tänään hän kysyi onko minulla olemassa jokin paikka, josta saan hyvää energiaa. Mietin hetken, niitä on montakin. Kerron käyväni usein Valamossa. Hän kyselee kiinnostuneena millaista siellä on. Kerron vanhoista puista, kuusikujasta, metsäpoluista, erityisestä valosta, jota ympäröivät  vedet heijastavat. Talvella järvenselät lepäävät jääkuoren alla lumirauhassa, vain sillan alinen virta on sula. Ei ihmisen sielunkaan tarvitse ryöpytä koskena tai myrskytä alituiseen vaahtopäälainein, hiljainen virta riittää. Virta, joka ei koskaan jäädy.

Kerron myös, että käynnit Valamossa ovat usein liittyneet työ- ja kotiasioiden solmukohtiin ja muutosvaiheisiin elämässäni. Esikoisen murheenkryynivaihe ja muutto kotoa. Isän kuolema. Kuopuksen lähtö armeijaan ja muutto kotoa. Esikoisen häät. Lapsenlasten syntymät. Äidin kuolema. Paljon olen niissä huoneissa itkenyt, mutta aina myös löytänyt rauhan ja ilon.

Paitsi luontoa, minua ovat puhutelleet Kristuksen kirkastumisen kirkon hetkipalvelukset. Se rauha, jonka saa antautuessaan rukousvirtaan ilman älyllistä, henkistä tai hengellistä ponnistelua. Sielunlepo tuohusten ja suitsukkeen tuoksussa ja ristinmerkkien kahinassa. Vastikään luin muistiinpanoni kesäviikosta Lintulan luostarissa vuonna 1991. Ne alkavat pohjattomasta väsymyksestä ja päättyvät onnentäyteiseen tietoisuuteen: tämä on minulle hyväksi.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.