Naapuritalon pihassa, tonttiemme rajalla, möyrii jumalattoman iso Kone. Viimeinkin! Vuosia sitten vastapäätä asujat vetivät moottorisahalla tonttien rajalla alunperin olleen orapihlaja-aidan maan tasalle ja myrkyttivät juuret. Kuvaan kuuluu, että meiltä ei kysytty mitään. Äkkiä vain näkösuoja oli poissa ja tilalla innokkaasti nokkosia puskeva kannokko. Keskustelut ja kyselyt tuottivat purukumipallovastauksia: joo laitetaan laitetaan kunhan keritään. Vuodet kuluivat, taloyhtiömme hallitus viritteli keskustelua joka kevät, joko nyt.  – Joo laitetaan laitetaan. Ei muuten, mutta kun taloyhtiömme ikkunoiden edessä on heidän parkkipaikkansa aamu- ja iltaliikenne. Onneksi meidän huoneistoissamme olotilojen ikkunat ovat oman pikku pihan puolella.

Miten nämä tonttien rajanaapuruudet muilla hoitunevat. Luulenpa että sanomista löytyy puolin ja toisin, joskus ihan lakitupaan asti. Kerrostaloissa on puolestaan ovinaapurit, seinä-, katto- ja lattianaapurit. Haasteita riittää naapuruussuhteissa läpi ihmisen asumishistorian.

(PS. Otsikon lause jäi elämään Esikoisen ja Kuopuksen taaperovuosilta.)

Aurinkoista. Pyöräilin asemalle seitsemässä minuutissa ja siitä junalla keskustaan 23 minuutissa. Senaatintorilla oli tekeillä jotain, liikkeellä oli paljon väkeä ja kymmenittäin tilausajobusseja. Leidit treffasivat Aleksanterin patsaalla, mikä oli nyt huono valinta, kun siinä oli hillitön ryysis kameran kanssa poukkoilevia turisteja. Viidettä päivää auki oleva uusittu Kaupunginmuseo Katriinankadun ja Aleksanterinkadun kulmassa oli sekin tupaten täynnä. Harvoin on mikään museo niin värikkään väen kansoittama kuin tämä nyt: opiskelijoita, koululaisia, lapsiperheitä, mummoja ja pappoja ja erittäin paljon monikulttuurista aikuisväkeä.

Museon mielenkiintoisin osio meille oli neljännen kerroksen  Aikakone ja Helsingin Valitut palat. Siitä kun viimeksi kävimme Sederholmin talossa, paikka oli kokenut täydellisen ja dramaattisen muodonmuutoksen. Sisällä leijui yhä vahva maalintuoksu. Haahuilimme sisäpihoilla ja kurkistimme Bockin talon pikku liikkeisiin, jotka ovat pullollaan mitä hienointa taidekäsityötä ilman ainuttakaan ostajaa. Kahvit juotiin Fasulla tällä kertaa. Sielläkin oli ryysis ja meteli melkoinen. Kesän alottajaisjätskit nautimme perinteisesti Espan lippakiskalla. Aurinko paistoi, nuoret ja äidit vauvoineen  lojuivat nurmikolla pikku ryhmissä. Taivas oli niin sininen ja lehmukset niin vihreät. Kesä oli tullut Stadiin.

Satelee.

Taloyhtiön kunnokkaat miehet levittelivät talkoohengessä eilen kivituhkaa pihakäytäville. Me olimme lähdössä kotoa toisaalle. Niinpä se nykyään on, ettei ole pyhäistä vapaata ihmisillä, korkeintaan jouluna. Kaikki muut entisvanhaiset pyhäpäivät palvelevat ihmisen työtä, kulutusta ja huvittelunhalua. Onneksi sentään meilläkin talon ns. viralliset  talkoot järjestetään syksyin keväin lauantaipäivänä. Siihen kuuluu päätteeksi myös sosiaalinen aspekti, eli makkaran grillaus  oluen kera. Olen huono tässä sosiaalisen kanssakäymisen lajissa. Asumisen alkuvuosina pyysin, että juomavalikoimaan sisällytettäisiin myös kivennäisvettä. Hankintavastaavat unohtivat ne säännönmukaisesti. Opettelin juomaan olutta makkaran kanssa, mutta porukkajuomingeissa en pitkään viihdy. Nykyään olen jo vapauttanut itseni sekä talkoista että sen sosiaalisesta aspektista.

Eilinen lätkämatsi Slovakiaa vastaan sujui taas MM-alkupelien perussysteemillä.  Suomen joukkueella on hyvä peruskunto ja se pyrkii pelaamaan kurinalaista jääkiekkoa. Vastustajana on milloin minkin maan mailanhuiskijoita, jotka parhaansa mukaan sotkevat kuvioitamme. Niinpä peli on ajoittain yhtä hurlumheitä laidasta laitaan. Kun vastustaja alkaa väsähtää omaan nokkeluuteensa, Suomi-pojat takovat voittomaalit. Huomenna tulee vastustajaksi oikeita pelimiehiä. Tulee hikinen taistelu jokaikisestä maalista – ja parhaassa tapauksessa kaunista jääkiekkoa.

Eteisaulassa juhliin saapujat toivotettiin tervetulleiksi ja sankarit saivat ruusun rintaansa. Kirkkoherra toivotti vielä yhteisesti salintäyden seurakuntalaisia tervetulleiksi viettämään 70 ja 75 vuotta alkuvuodesta täyttäneiden ja täyttävien juhlaa. Suurten ikäluokkien kansaa on kaupungissamme runsaasti. Monet muuttivat pääkaupunkiseudulle muualta 80-luvulla, rakensivat perheelleen talon tai ostivat perheasunnon ja asettuivat aloilleen. Uinuvan pikkukaupungin koulut täyttyivät, elämä vilkastui ja heräsi vireään kasvuun.

Juhla eteni keväisten ikivihreiden laulujen, mainioiden sketsien ja pakinan irrottelemassa hyväntuulisessa ilmapiirissä. Arvokkuutta toivat Janne-kanttorin upeasti laulamat Sibelius- ja Merikanto-bravuurit. Pöytänaapureina saattoi olla ennestään tuntemattomia ikätovereita, mutta juttu luisti mainiosti kahvitauolla, ja puheensorina lainehti isossa salissa. Kunkin pöydän päässä istui seurakunnan työntekijä, joka huolehti kahvin tarjoilusta ja kyseli kuulumisia. Kakkukahvien jälkeen jokainen synttärikutsun saanut sai vielä seurakunnalta kirjalahjan. Tilaisuus päättyi Kristiina-papin sydämelliseen siunaukseen ja yhteiseen  virteen Soi kunniaksi Luojan.

Kiitos kotiseurakunnalle miellyttävistä synttärijuhlista!

Ajelin pyörällä Systeemin fysioterapeuttia tapaamaan. Todettiin käden liikeratojen laajentuneen, ja puristusvoiman palautuneen lähes oikean käden tasolle. Vielä yksi kortisonipiikki lääkäriltä ja sitten katsotaan mille tasolle käden toimintakyky päätyy. Itse mittaan kuntoutumista sillä, mille hyllylle saan käden nousemaan keittiössä. Ei huono!

Naapurin kanssa vaihdettiin säärepliikit tänään päivällä.
Mie: – Onpa taasen ihana päivä! Taidan lähteä pyöräilemään.
Naapurinmies: – No on, on. Lämmintä piisaa. Mutta huomenna on ennustettu jo viilenevän taas.  
Mie: – Haitanneeko tuo, sepä on vasta huomenna. Semmoista se on toukokuussa.  Keväiset päivät on ihania viileinäkin.

Meidän yhteiset hulabalooviikot ovat edessä, nämä lätkän MM-koitokset ruudun ääressä. Tänään lämmiteltiin jo Suomi-USA-ottelulla. Ilo oli katsella uuden joukkueen otteita, ja pelin lopputulemakin oli suotuisa.

Samaan saumaan sattuvat kodin myyntiviikot. Näytöissä käy välittäjän kokemuksen mukaan usein ihmisiä, jotka listaavat lähinnä asunnon puutteita. Onneksi niitä ei tässä asunnossa enää paljon ole viime vuosien remonttien jäljiltä. Jos ei tykkää jostain oleellisesta asiasta huoneistossa, miksi yleensä mennä näyttöön. Oleelliset seikathan ovat tiedossa jo ilmoituksen perusteella. Olemme käyneet parilla näytöllä ja hakeneet lähinnä asioita, jotka vastaavat nykyistä paremmin tarpeitamme tässä elämänvaiheessa.

Oi, miten kevät tuhlailee lämpöään. Miellyttävää – ja haikeaakin – istahtaa kahville aurinkoiselle patiolle, katsella valkovuokkojen puhtaita kukkakasvoja.

Osuimme leidiporukalla Fredaa kävellessä merkillisen kaupan ikkunan taakse. Koska olemme uteliaita erilaisille ilmiöille (minä ainakin olen), pitihän poiketa. Kaupassa oli tarjolla uniikkeja, jo elämää nähneitä huonekaluja, jotka on kierrätysmateriaalista kunnostettu. Paikassa ei istuta peukaloita pyöritellen odottelemassa asiakkaita, vaan tehdään 3D-mallinnuksella sisustussuunnittelutyötä läppärien äärellä. Nuori mies tarjosi erikoiskahveja, aneeminen salaattipöytäkin oli ja lasikossa kakkuviipaleita sekä pullaa. Idea oli tarjota hävikkituoteaineksista tehtyä syötävää. Joimme cappucinot chilillä maustetun suolasarven kera ja pohdimme miten elintarviketarkastaja suhtautuisi tarjoiluideaan. Kahvia olisi myös voinut ’kierrättää’ maksamalla ekstraa, jolla voisi tarjota rahattomalle kävijälle ilmaiset kahvit. (Enpä tiedä, mitä asiaa rahattomalla sisustusliikkeeseen olisi…) Sen verran eksentrinen oli paikka nimeä myöten, että mieleen jäi. – PLOOTU, Iso Roban ja Fredan kulmassa; Sisustuspalvelua kierrätystuotteista.

Leidikolmikkomme valitsi stadin ylenpalttisesta tarjonnasta tällä kertaa Agricolan kirkon kryptaan torstaisin kokoontuvan Seniorifoorumin. Meitä kiinnosti luennon aihe, Elämää ei voi hallita, ja minua sekin, miten tilanne oli formuloitu, ja millainen ilmapiiri on. Ensimmäinen havainto ei yllätä, talo on täynnä naisia, siellä täällä muutama mies. Keski-ikä on yllättävänkin korkea. Vapaaehtoisseniorit toivottavat tervetulleiksi, myyvät kahvilippuja ja korjaavat astioita.  

Paikalle lappasi väkeä koko ajan jo tuntia ennen alkua. Yli 300 ikäihmistä ahtautui pöytiin kahvikuppeineen, (biljardipöydän reunatkin hyödynnettiin), osa jäi lisäpaikkariveille. Tänne tullaan ilmiselvästi myös tuttuja tapaamaan ja kuulumisia kertomaan. Salin kaikuisasta akustiikasta johtuen keskustelun kakofonia oli korvia huumaava ja äänentoistolaitteisto puuroutti jonkin verran puhetta. Tilaisuuden juontajana toimi pappismies (kuinkas muuten) ja kanttori säesti lauluja sekä mainosti yhteisvastuukonsertteja. Kolehtia kerättiin toimintakulujen kattamiseksi. Kohdalleni osuneessa korissa killinkini pääsivät arvoiseensa seuraan.

Toimittaja Kristiina Hanhirova kertoi avoimesti oman elämänsä kriiseistä, joista hän oli otsikon johtopäätökseen tullut. Tottahan se on, ettei elämä ole hallittavissa; kriisit, sairaudet ja  onnettomuudet kohtaavat yhtä lailla jokaista, monia myös kohtalokkaat ja kasautuvat kriisit.  Jakamalla henkilökohtaisia tuntojaan luennoitsija asettui ikään kuin kuulijoidensa vierelle. ”Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita”, sanoi hän ja tiivisti oman kokemuksensa muutamiin teeseihin, joihin oli helppo yhtyä.

Oli muuten mukava laulaa ikivihreitä Laula kanssamme -kirjasta reippaan säestyksen ja esilaulajan turvin. Musiikki vaikuttaa oleellisesti tilaisuuden ilmapiiriin. Tällä foorumilla – vaikka kirkon tiloissa ollaan – ei nuokuta hartaina, vaan pyritään iloisen voimaannuttavaan yhdessäoloon.

En millään muotoa kadehdi postinjakajaa. Säästä riippumatta hän polkee raskaslastista pyöräänsä tänne yläkaupungille viisi kertaa viikossa. Olemme asuneet näillä main vuodesta 1979 eikä ollut ongelmia Postin kanssa, eikä Itellankaan kuin aniharvoin. Hesari ja paikallisaviisi löytyivät laatikosta joka aamu – paitsi silloin tällöin viikonloppuisin, kun hesarin nappasi muuan aamuvirkku koiranulkoiluttaja ohi kulkiessaan. Hankimme lukittavan postilaatikon ja kas, katoamistemppuilu siirtyi jonkun muun harmiksi.

Itella tuli, oli, ja meni. Posti palasi hoitamaan alkuperäistä tehtäväänsä. Aamulehtien jakajat ovat siirtyneet mopoautoihin, muuten poljetaan pyörää edelleen, mutta nykyään ongelmia on riittänyt. Kun Toinen soittaa jakeluun puoli yhdeksältä kysyäkseen mikä on, kun lehteä ei ole taaskaan  tullut, hänelle sanotaan, että valitukset pitää tehdä kahdeksaan mennessä. Tilatuista viikkolehdistä toinen jaetaan torstaina, toinen perjantaina. Paitsi jos ei jaeta. Kun soitetaan taas Postin jakeluun, sieltä luvataan toimittaa lehti. Ei kuulu. Soitetaan lehden toimitukseen, sieltä lähetetään puuttuva numero ja luvataan kovistella Postia.

Tänään postilaatikosta löytyi viisi päivää matkoilla ollut lehtemme nimikääreessä. Sen oli toimittanut perille – henkilökohtaisin terveisin – toisella kadulla asuva naapuri, jonka autotallin edestä lehti oli löytynyt.

Beethovenin seitsemännen uljaat sävelkulut vielä mielessä aaltoillen ajelimme Toisen kanssa keskustasta kotiin päin iltamyöhällä. Katkeamaton autovirta vyöryi kohti moottoritien alkua. Arabian risteyksessä kyyhötti mies maassa ratikkakiskoilla. – Pysäytä! Toinen kurvasi auton jalkakäytävälle, juoksin siitä yli ajoradan. Samaan aikaan suojatietä tuli puolenkymmentä nuorta ihmistä, joista yksi tyttö pysähtyi avuksi. Yhdessä nostimme miehen ylös ja talutimme pois raiteilta. Jalkakäytävällä mies horjui kaiteeseen nojaten tukevassa humalassa, kasvot mustelmilla, vaatteet likaisina, kassissa kissa – kyllä, kissa! Jututimme miestä, selvisi, että hän voisi mennä kotiin taksilla, rahaa oli sen verran. Toinen soitti taksia, tyttö moikkasi ja lähti siitä bussiin. Minä: – Miksi sä siinä raiteilla makasit? Mies: – Huippasi. Kuule, olen käynyt kotona kolme kertaa tänä vuonna. Minä: – Ketä sulla siellä kotona on? – On siellä vaimo. Pitää viedä kissa kotiin.