On hyytävän kylmää, kukat värjöttelevät pihassa, linnut ovat vaiti. Aika ajoin tupsahtaa taivaalta kevyt lumipilvi. Lippu on jähmettynyt tankoonsa Eurooppa-päivän kunniaksi.

Olen muistanut näinä aikoina äitiäni, jonka kuolemasta tulee syksyllä seitsemän vuotta. Hän eli pitkää koti-ikävää palvelutalo- ja hoivaosastovuodet, kunnes luopui elämästä 96-vuotiaana. Toisinaan hän käy unissani, häivähtää taustalla iättömänä ja onnellisen oloisena. Muistot hänestä ovat etääntyneet, niissä on säröjäkin. Minulla on olemassa äidistä vain yksi kuva, jossa hän näyttää täysin onnelliselta. Se liittyy poikien varhaisvuosien kesäviikkoihin mummolassa.

Aikuisen muistot äidistään ovat pitkää jatkumoa, johon sisältyy hyviä ja huonoja hetkiä, eheyttä ja säröilevää. On mahdollista hyväksyä elämään kuuluvana, että näin on.

Olen seurannut ystävän merkintöjä Caminolta eli pyhiinvaellukselta Santiago de Compostelaan. Hän ja miehensä ovat monena keväänä vaeltaneet jonkun pätkän eri reittejä kokeillen. Viimeksi päivityksessä kuvailtiin, miten he eksyivät toisistaan, kun valitsivat sinä päivänä eri polut oletuksella, että ne päätyvät samaan paikkaan. Niin ei käynytkään.

Saattaa unohtua näinä erilaisten kommunikaattorien kulta-aikoina, että joskus vain kenttää ei ole tai akku tyhjenee paikassa, jossa lataaminen ei ole mahdollista. Tai aparaatti tuntemattomasta syystä vain yksinkertaisesti tekee lakon. Kun yhdessä vaelletaan vieraassa maassa, toisistaan eksyminen yhteyttä saamatta nostaa ehkä hiukan hikeä.

Pariskunta ei kertomasta päätellen panikoinut, he luottivat, että aikanaan kumpikin päätyy ennalta sovitulle etapille. Joskus tiet menevät tutuissakin ympyröissä sillä tavalla mistiin, että yhteisellä matkalla eksytään toisistaan. Joudutaan ponnistelemaan yhteyden saamiseksi. Kokeneet tietävät: ponnistelu kannattaa.

Kaupunkimme Terveyskeskuksen Systeemi kutsuu tietyn syntymävuoden mukaan eläkeläisiä ns. hyvinvointitapaamiseen. Aikaa varataan, jos kutsuttu haluaa tulla. Arvelin ensin, että mitä minä siellä, kun toistuvat vaivan aiheeni sinkauttavat minut Systeemin rattaisiin aika ajoin joka tapauksessa. Sitten ymmärsin, että tässä olisi tilaisuus keskustella kollegiaalisesti ihmisen kanssa elämänsä kokonaistilanteesta keskittymättä vaivoihin.

Vastaanotto oli ystävällinen ja kiinnostunut. Olin täyttänyt esitietolomakkeen, johon tukeutuen asioita sitten tarkasteltiin. Olen sitä mieltä, että elämässäni asiat ovat kaikesta huolimatta hyvin. Terveysongelmani eivät estä minua elämästä henkisesti rikasta ja monimuotoista elämää, vaikka liikunnalliset aktiviteetit ovat rajallisia. Joistakin unelmista olen joutunut luopumaan ja huomaan olevani sinut sen kanssa. Tosiasioiden hyväksymiseen tarvitaan aikaa ja rauhaa, ja niitä on ollut. Keskusteluilmapiiri antoi mahdollisuuden tarkastella kokonaistilannetta puolueettomasti ja jätti rohkaistuneen olon.  – Kunpa tällaisiin palveluihin olisi mahdollisuus kaikkialla. 

Eläkkeelle jääneet tuttavat, työtoverit ja ystävät ovat jo kukin löytämässä elämisen tyylinsä ja oman vuodenkiertonsa kuviot. Eräs pari kunnostaa nurkkiaan aamusta iltaan, ja työtä riittää, kun on talvitalo ja kesätalo. Toinen pari muutti talostaan kerrostalon lokerikkoon, hankki matkailuauton ja lähti seikkailemaan merentakaisille baanoille. Useampikin kädentaitoinen ystävä alkoi maalata; taulu tai ikoni toisensa perästä syntyy ja taidot karttuvat. Myös käsitöihin ja puutarhanhoitoon uppoutunut löytyy tuttavapiiristä. Eräs kirjoitti kirjan elämästään, toinen julkaisi runojaan omakustanteena. Muuan pariskunta keskittyy jatkamaan yksinkertaista arkeaan suuritta muutoksitta työmurheista vapaana. Eräs aloitti oikein kimpun uusia harrastuksia periaatteella: näistähän olen aina haaveillut, jos vain olisi aikaa. Joku mummoksi päässyt keskittyy hoitamaan lapsenlapsia ja toinen omaistaan. Joku jatkaa samoja töitä, joista saa jo eläkettä, niin paljon kuin aikaa ja voimia on. Eräs on antautunut täysillä politiikkaan, toinen vapaaehtoistöihin. Järjestötoiminnan aktivistejakin on. 

Mitä sanoisin omasta pienestä elämästäni. Mitään dramaattista uutta tai näyttävää ei ole kerrottavana. On arkea ja pyhää. On lapsenlapsi-iloa sopivasti ja omaa sekä kahdenkeskistä elämää. On sairastamisen aikaa ja hyvävoimaista aikaa. On kotiaikaa: lukemista, kirjoittelua, musiikkia, tv-katselua, kotitöitä ja lepoa. On matkoja, satunnaisia pyrähdyksiä ja paluita. On aikaa luonnossa. On kulttuuriaikaa, aikaa sosiaaliseen osallistumiseen. On aikaa itselle, Toiselle, ystäville ja muillekin. Aikaa on – ja rakkautta.

Eilen haimme stadista minulle uutta puhelinta. Olin saanut tarpeekseni edellisestä Nokiastani, joka takkusi koko parivuotisen elinkaarensa eri tavoin. Uusi on Applen IPhone, joten nyt on ne alkuhankaluudet ennen kuin erilainen systeemi tulee tutuksi.

On ollut kirkkaita, miellyttävän viileitä kevätpäiviä ja -öitä. Punarinta lennähti tänään pihaan ja aterioituaan aikansa istahti vaahteran oksalle ja viritti ihanan kevätlaulun. Toinen vaihtoi autoon kesärenkaita, ja minä innostuin rapsuttelemaan pihalta viimevuotiset tammenlehdet.

Jossain välissä – kohta kun olin saanut talvitakit pihaan tuulettumaan – tuprahti taivaalta kopallinen kuivaa lunta. Lumipilvi purjehti tietysti tiehensä heti, kun sain takit takaisin sisälle. Kevät pitää puuhassa.

Politiikka on erilaisten yhteiselämän mallien ja järjestelmien markkinoimista kansalle. Tässä tarkoituksessa puolueet lupaavat aina vaalien alla yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Yhteiskunta olemme me. Odotamme, että poliitikkojen laatimat systeemit hoitavat kaiken, ja niin pistämme päämme vaalipensaaseen ja lupsahdamme uniimme takaisin. On oma syymme, jos emme valvo mihin veroeuromme valuvat ja mitä valitut nimissämme puuhaavat. Käytä äänioikeuttasi, voit valita vapaasti!

Kokoomuksen sotesopassa näyttää tällä hetkellä olevan tärkeintä yhtiöittää julkinen terveydenhoito ja tuoda yksityiset terveydenhoitoyritykset julkisen rinnalle kilpailemaan valtion rahoituksesta ja tuesta. Demaripuolue puolustaa julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen hoitoketjujen kehittämistä kuntien nykyistä isompien yhteenliittymien (aluekuntamalli) ja valtion rahoituksella. Palveluiden tuottajina voisi olla myös yksityisiä yrityksiä, mutta järjestelyvastuu ja valvonta olisi kuntaliittymillä. Keskusta on perinteisesti Suomen kaikkien pienten kuntien ystävä, mikä on hyvä muistaa nyt, kun valtakunnan hallitsemisessa sillä on hikiset paikat. Maakuntamallin toimivuus herättää epäilyksiä, mutta aikahan näyttää miten käy. Kristillisdemokraatit korostavat arvovalintoja, joiksi määritellään konservatiiviset perhearvot, uskonnonopetus kouluissa ja inhimillisyys kuntapolitiikassa. Sote-linjaukset jäävät hämäriksi, periaatteessa kaikki käy, kunhan kotihoidontukeen ei kosketa. Vasemmistoliitto haluaa sosiaali- ja terveyspalvelut maksuttomiksi kautta linjan ja kunnallisen päivähoito-oikeuden kaikille perheille. Koulutusleikkaukset on purettava. Tämä hoituisi veronkorotuksilla ja pääasiallisina maksajina olisivat tietysti rikkaat ja hyväosaiset. Ruotsalainen kansanpuolue korostaa inhimillisyyttä ja tasa-arvoa kuntapalveluissa. Sote-mallit ovat neuvoteltavissa, kunhan palvelut taataan asiakkaan äidinkielellä. Pohjoismainen yhteistyö korostuu. Vihreät puhuvat isolla äänellä koulutuksen puolesta ja arvostelevat leikkauksia. Korostetaan erityisesti lasten ja nuorten asioista huolehtimista, he ovat tulevaisuus. Tasa-arvon mallimaana Suomen on pidettävä huolta heikompiosaisista, myös turvapaikanhakijoista. Perussuomalaiset lupaavat kaikille jotain hyvää koituvan ja korostavat yhteistyötä. EU on edelleen ongelma, ja hallitsematon maahanmuutto torjuttava.

Näillä eväillä valitsin ääneni saajan tänään. Aion myös seurata mitä kunnassamme tapahtuu.  

Seurakunnan senioritiistaissa kuulin eilen mainion esitelmän otsikolla Suomi 100 vuotta – Reformaation merkitys Suomen historiassa. Teologian tohtori ja kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaalan esitys oli yllättävän mielenkiintoinen, onnistui pitämään minut täysin hereillä ja vakuuttumaan. Olen kymmenet vuodet aikuisen elämästäni suhtautunut historiaan tyyliin ’ei taas, en jaksa’.  Asenne perustuu aataminaikaiseen rutikuivaan historianopetukseen, jossa sotien ja rauhansopimusten vuosiluvut olivat tärkeintä muistettavaa ja jäivät sekavana röykkiönä jonnekin mielen uumeniin liittymättä mihinkään. Junkkaala herätti kuulijat tajuamaan miten historiasta tehdään mielenkiintoista: kerrotaan mitä tapahtuu milloinkin, mikä tapahtumissa johtuu mistäkin, millä tavalla vaikuttaa mihinkin. Tehdään asiakeskeinen jatkumo, jossa kulkee punaisena lankana ajankohtainen näkymä.  – Parempi myöhäänkin kuin koskaan.

***

(Ps. 29.3.2007 kirjoitin blogiin pyyhittyäni pölyjä Kansojen historian rivistöltä hyllykössä: ”Saa nähdä milloin innostun historiasta. Se tuoksuu pölyltä ja unohtuneilta myllerryksiltä.”)

Taidemuseo on maisemallisesti hienolla paikalla, mutta järjettömän vaikea sinne on muualta tulijan löytää, kun harvahkoon käy. Särkänniemi on se mihin suunnistaa, mutta kun opastekyltit katoavat yhtäkkiä ja edessä on risteys eikä navigaattorin karttaa ole päivitetty, vaatii eestaas sompailua ja kysymisen, että lopulta osuu sujahtamaan oikeasta välistä Näsinneulan kupeelta ja talviuntaan nukkuvan tivolin läpi Näsinneulan kupeelle ja siitä Sara Hildénin museon pihaan.

Jarmo Mäkilän (s.1952) retrospektiivi tarjoaa huikeita välähdyksiä tuotteliaan taiteilijan tärkeimmiltä kausilta. Vaeltelemme vaitonaisina saleissa ja aulatiloissa kahdessa kerroksessa. Teokset ovat yhtä sarjaa lukuunottamatta valtavia, pelkkä koko jo mykistää. Tauluissa on poikia miehen ruumiissa ja miehiä pojan ruumiissa, Punkkarikasvojen kollaasi, graffitinomaisia kuvia täynnä väkivaltaa, sarja postmoderneja vanhan taiteen toisintoja, installaatioita, seittiin peitetty kotitalon rekonstruktio. Lapsen yksinäisyys ja häpeä installaationa, jossa yksi lapsi seisoo omilla jaloillaan viidenkymmenen laatikoihin hylätyn lapsen pään keskellä.  ”Teokseni syntyvät idyllin ja uhan välisestä jännitteestä”, sanoo taiteilija esittelyvideossa.

Kuvat ja niiden herättämät tunnelmat ajelehtivat mielessä pitkin iltaa. Puramme niitä illallisella. Kuuntelen tarkkaan Toisen vaikutelmia ja kuvien aktivoimia lapsuusmuistoja. Mietin ääneen omiakin tunteitani, sillä kylmäksi kuvien äärellä ei voinut jäädä. Tutussa pikku hotellissa nukutun yön ja runsaan aamiaisen jälkeen ajelemme kolmostietä kotiin päin auringon pilkahdellessa ja pian solahdamme takaisin kotoisiin lauantaipuuhiimme. 

Heräsin aamuun kevyellä mielellä nukuttuani hyvin ja omia unia nähden. Tunnen miten voimaa nousee minuun kuin mahlaa kevätkoivuun. Jaksan taas lukea, kiinnostua tapahtumista, lähteä melomaan elämän virtaa pelkän lipumisen sijaan.

Unien näkemisen tiedetään olevan tärkeää  aivojen huoltoa, roskan suodatusta pois uusien ajatusten tieltä. Lääkitty nukkuminen on tainnuttavaa, ei hyvää, elvyttävää unta. Kuuden viikon mittaisen vahvan kipulääkityksen vaikutuksen poistuminen kokonaan elimistöstä vie näköjään viikkoja näillä kymmenillä.

Merkityspäiviä on tässä vuodenajassa muutamia lyhyellä aikavälillä. Syntymät ja kuolemat, elämän rajapyykit ovat tärkeitä muistettavia. Veljeni syntymäpäivä ja isän kuoleman muistopäivä, samana päivänä molemmat. Minä ajattelen lämmöllä veljeä, hän muistelee nyt enemmän isää. On ystävien syntymäpäiviä. Toisen syntymäpäiväkin lähestyy ja se tietää hyvää syytä poiketa arkirutiineista.

Eilen Ritaripoika vakuutti, että on jo kevät, mutta Murun mielestä maaliskuu on vielä talvea. Minä elän kevättalvea yöpakkasineen ja sulavan lumen tuoksuineen.

Yöllä ja päivän mittaan on sadellut lunta. Piha on taas kerran puhtaan valkoinen. Toinen kraapustaa lapiolla pihapolkua. Tuulenhenki pudistelee kanervia ikkunalla. Maaliskuuta mennään ja taas toistaiseksi elämä kulkee vaivatonta uomaa.

Eilinen kuntavaalipaneeli oli kerrankin hyvin hoidettu toimittajien taholta. Eihän näistä osanottajista tahdo saada aitoa keskustelua irti, jähinää kyllä ja poliittisia litanioita. Päälle puhujia piti pariin otteeseen uhkailla mikrofonien sulkemisella. Kilpalaulanta näyttää ja kuulostaa typerältä, Sipilä ja Rinne onnistuivat parhaiten keskustelemaan herrasmiestyyliin. Andersson tuntui hiukan hukassa olevalta tässä joukossa. Orpo oli epätavallisen aggressiivinen ja Soini lillui omissa sfääreissään. Niinistö näytti väsähtäneeltä, Essayah ja Henriksson käyttivät tyylikkäästi puheaikansa. Ainoa asia, mistä katsoja sai jotain hyödyllistä konkretiaa irti, oli kunkin puolueen valinta rahankäytön prioriteeteista.  – Argumentointi ylimalkaan tuntui kovin tutulta. Eikö nämä vuorosanat ole kuultu suurinpiirtein joka vaalien alla? Milloin ja kenellä poliitikoista olisi jotain tuoretta ja innostavaa sanottavaa?