Kävelin pitemmän tavallisista metsälenkeistäni. Sauvat olivat mukana, mutta hitaammin matka eteni kuin syksyllä vielä ja pari kertaa istuin penkillä tasaamassa hengitystä. Puolenpäivän tietämissä metsälenkille menijää vastaan tulee usein irrallaan juoksevia koiria, joiden emäntä lampsii perässä ystävättären kanssa juoruten. Koira menee aina edellä, se on koiran luonto. Onneksi pidän koirista, mutta olen vähän varuillani silti. Eläimen puolesta voi toki olla iloinen, että se voi hetken juosta vapaana, vaikka kaupungin järjestyssäännöt eivät sallikaan. Vastuuhan on ihmisen.

Toukokuinen metsä on varsinainen seikkailu. Osuin kevätesikkoesiintymään, jota en ole aikaisemmin havainnut, kun se ei ole ihan polun varressa. Metsä on tulvillaan valkovuokkoja, siellä täällä myös sinivuokkoryppäitä. Pajun pörrökissat hehkuvat siitepölystä kultaisina. Pysähdyin juttelemaan mustarastaalle polulla, kun se katseli ja kuunteli siinä metrin päässä pää kallellaan. Peipposparia saatoin seurata myös ihan läheltä penkillä istuskellessani. Sepelkyyhky pöyhi varvikossa, mitä lie löytänyt. Metsä soi lintujen laulua, ja auringon kehrä kuumotti niin.

Eilisellä lenkillä kuljin tulipalopaikan ohi – se on vakituisen reittini varrella – ja tapasin tutun papan talonsa edustalla juttelemassa toisen naapurin kanssa. Pappa kertoi joutuneensa savun ja häkäkaasujen vuoksi yöpymään poissa kotoa. Vasta seuraavana päivänä hän sanoi tajunneensa, miten lähellä katastrofi oli levitä heillekin. Talon pääty oli jo mustunut, mutta onneksi palo ei päässyt tarttumaan rakenteisiin. Naapurin vuoksi on surku, osittain palokunnan laitteiston toimintaongelmien vuoksi koti tuhoutui täysin, ja talon päädyssä ollut autokin jäi sortuvien rakenteiden alle. Naapuri oli shokissa, häntä piti estää syöksymästä palavaan taloon noutamaan jotakin tärkeää, kertoi pappa.

Olemme miettineet Toisen kanssa, mitä yrittäisimme pelastaa, jos palo syttyisi kotona niin, ettei sammutus omin keinoin onnistuisi. Toinen mainitsi tietokoneen varmuuskopiorasiat ja puhelimet. Tulin siihen tulokseen, että itseni ja Toiseni pelastaisin, sen tärkeämpää ei minulla ole. Naapureita pitäisi myös varoittaa, sillä kuten uusi katastrofiuutinen taannoin kertoi, rivitalossa tulipalo on aina toistenkin vaara.

Hyvää maanantaita taas! Juuei, ei tää sekoile tällä kertaa, tietää, että yleisemmin pitävät keskiviikkoa tänään, mutta kun tuntuu maanantailta. Poikkeuspäivän jälkeen on eläkemuorilla normipäivän tuntu. Ja normipäivän normi on maanantai.

Kun nyt on taasen saatu pitää näitä kevään etenemiselle tarpeellisia sateenharmaita päiviä nipussa, olen alkanut odottaa valoisia, tuulisia päiviä, ihan vaikka siksikin, että voisi viedä talvitakit pihaan raikastumaan ja sitten vaatehuoneen tangolle odottelemaan pakkasaamuja.

Miltä se sateenharmaa tuntuu? Siinä on runsaasti pakotonta levollisuutta. Mielessä häilyvistä arkipuuhista valikoituvat ne, joita sää ei estä eikä vauhdita. Koska kalenterini täytän ihan itse, se ei ikinä ole täynnä. Ajoittain siellä ei ole mitään merkintöjä. Kausikonsertit ja leffakerho ovat jo kesätauolla. Ei ole meneillään hammaslääkäri- eikä terveyskeskuskäyntejä kummallakaan, ja hiuksetkin on huollettu.

En lakkaa ihmettelemästä valinnanvapauttani. Aikatauluttomuutta. Omaehtoisuutta. Mahdollisuutta syttyä tai sammua sen mukaan miltä tuntuu.  Ja juuri nyt kaikki tuntuu hyvältä. Päivien perustuntu on kiitollisuutta.

Kevään viimeinen kausikonsertti illalla katkaisi ikävän katastrofitunnelman. Karita Mattila lauloi suvereenisti Beethovenin upean konserttiaarian Ach Perfido. Hänen äänensä vain tuntuu jalostuvan vuosien myötä. Tulkinta oli vastaansanomattoman täydellinen. Aplodivyöry saatiin katkeamaan vain ylimääräisellä. Siksi oli valittu Wagnerin laulusarjan päätösosa Träume, jonka kauniit pianissimot kruunasivat taidenautinnon. Konsertin kevätkauden huipennuksena Susanna Mälkki vauhditti HKO:n soittamaan vahvalla ilmeellä Beethovenin upean Eroica-sinfonian, joka sattuu olemaan Toisen mielimusiikkia. Kuu valaisi yötaivaan palatessa. Kotikadulla tuntui yhä savun tuoksu, vaikka palo oli jo saatu sammumaan. Yksi paloautomiehistöineen vartioi hiiltynyttä kasaa, joka aamulla oli vielä meillekin tutun papan koti. 

Ensin hälytysajoneuvon huutoa. Sitten voimakasta savun tuoksua. Kauhistunut, sydäntä särkevä fiilis katsoa oman kodin ikkunasta naapurikadulta tupruavaa sankkaa savupilveä. Palo jatkuu ja jatkuu, liekit roihuavat jo toista tuntia. Palokunta oli paikalla muutamassa minuutissa, mutta mitä materiaalia voi olla, jota ei saa sammumaan millään. Naapuri tiesi kertoa, että talo, joka nyt roihuaa, on jo toinen, ensin syttyneestä naapuritalosta kipinän saanut. Ketjussa on vielä monta taloa, joihin palo voi levitä. Ikkunaa ei voi pitää auki, ulkoa tulee voimakas noen haju.
En halua mennä ulos katsomaan. Toinen kertoo postilaatikolla käytyään, että yleisöä on jo runsaasti. Mikä ihmisiä kiskoo paikalle, kun jotain tapahtuu? Koetan asettua niiden ihmisten asemaan, joiden on katsottava oman kodin palamista ja sen lisäksi kuunnella päivittelyä ja asiattomia kommentteja. Tulipalo on katastrofi, usein elämänmittaisen työn tuho, monien muistojen turvasatamaksi ajateltu.

Niin katoavaista on kaikki. Kuvittelemme, että omistamme jotain aineellista. Hetkessä se voi olla hiiltyneinä raunioina.

Hiusmuoti muuttuu kaiken aikaa. Nuoret värjäävät itse tukkansa, käsittämättömän räikeitä ja tappuraisia hiuskuontaloita näkee. Lyhyet hiukset sojottavat mikä minnekin. Se saattaa sopia pop-idolin imagoon, mutta variksenpesäkampaus ei välttämättä herätä luottamusta ammatillisen koulutuksen tai työpaikan hakijana. Harmaantuvat käyvät värihuuhteluissa, ohuthiuksiset hankkivat lisäkkeitä ja peruukkeja. Jotkut ajavat hiuksensa osittain päänahkaa myöten ja jättävät suortuvia tai läjältä näyttävän kasan tukkaa päälaelle. 

Sirpa laittaa ekologisilla aineilla pehmennystä hiuksiini, joiden kampaaminen haluttuun muotoon kotona onnistuu vaivattomammin, jos ne ovat taidolla leikatut ja aika ajoin esikäsitelty. Tällä kertaa kampaamossa on muitakin. On oppilastyttö, joka seuraa osaavan ja kokeneen ammattilaisen työskentelyä. On myös raksalla harjoitteleva poika, joka on poikennut pakkasesta äitinsä kampaamon kotoisaan lämpöön nauttimaan eväitä. Hiukseni pitävät Sirpan kosketuksesta, aineista, joita hän käyttää ja tavasta, jolla hän houkuttelee niitä löytämään luontevan muotonsa.

Kerron oppilastytölle (noin 17 v), että nuoruudessani ohjeistettiin pitkää tukkaa harjaamaan joka ilta sata vetoa, että hiukset saavat kiiltoa ja päänahan verenkierto voimistuu. Pitkiä hiuksia ei pidetty vapaana niin kuin nykyään, pienimmille punottiin letit, isommilla hiukset koottiin nauhalla niskaan tai ylös ja aikuisilla nutturaksi. Sitten tulivat muotiin lyhyet, permanentatut hiukset, joita pesun jälkeen rullattiin kuivumaan. Föönien ja sähkökihartimien tulo markkinoille helpotti työikäisten naisten aamukiireitä. Tyttöä naurattaa, kun kerron, että olen kadehtinut luonnonkiharaisia. Hänellä on puolipitkät, latvavärjätyt luonnonkiharat hiukset, jotka sähköistyvät herkästi harjaamisesta. Hän unelmoi suorista hiuksista.

En voi kehua seuranneeni juurikaan olympiakisoja, mutta kun niiltä ei täällä voi välttyä, olen kyllä iloiten pannut merkille suomalaisten naisten mitalimenestyksen jääkiekossa, hiihdossa ja lumilautailussa. Kiekkoleijonien alkueriin lopahtanut turnaus harmitti siksikin, kun se nostatti tyypillisen syyllisten etsinnän. Ainako pitäisi voittaa? No, pitäisi, pitäisi, ei urheilupomojen pätemisrinki muuten pyöri. Yksilölajeissa saattaa alisuoriutumistakin ilmetä, mutta monesti on kysymys puhtaasti siitä, että joku maailman talviurheiluhuipulta vain on parempi.

Aamupäivällä piti oikein seisahtua ruudun ääreen, kun selostajan äänivalli alkoi murtua Iivo Niskasen ylivoimaisen viidenkympin hiihdon loppuvaiheissa. Upea suoritus! Iloitsen ennen muuta urheilijan onnistumisesta, hän on kultamitalinsa ansainnut sisulla ja ja sitkeydellä.

Ja ainahan on mukava kuulla harvinaiseksi käynyttä kultamitalimarssia soitettavan.

Mussukat olivat isänsä kanssa sunnuntailounaalla. Miten huikeasti he tuovatkaan virtaa! Saimme jääkaapin oveen uudet taidekuvat. Ritaripojan sateenkaarisydän teksteineen puristi mummelin silmiin liikutuksen kyyneleet, jotka puolestaan häkellyttivät taiteilijan. Muru kävi mummelin koneella ja ohjeistuksella googlettamassa ’meren eläimiä’, joita yhdessä äimisteltiin sillä välin, kun miehet jännäsivät lätkämatsia Pyeongchangista.

Viimevuotisten vaivojen aktiivihoito loppui eiliseen. On suotavaa, sanottiin, palata normaaliin elämänrytmiin. Siis konsertteihin, kirkkoon, leffakerhoon ja ystävätapaamisiin taas, no, kuitenkin vähän kerrallaan mieluiten. Siis sauvat messiin ja aamulenkille. Aurinko helottaa, hanki kimaltelee, askel rouskuu. Metsäpolulla on raikasta ja tuoksuu havuille. Keuhkojen kautta vereen sekoittuu happea, ja kohtalon kourissa kokkaroitunut ajatus sulaa notkeaan liitoon.

Kiitollisena ajattelen tapaamiani hoitajia, jotka puurtavat kipeiden kanssaihmisten hyväksi työpaikoillaan ja jaksavat kohdata positiivisesti ja ystävällisesti ihmisen silloin, kun elämässä ei mene hyvin. Hymy on puolet hoitoa! Kiitollisena ajattelen myös niitä ystäviä, jotka ovat muistaneet rukouksin, kortilla, tekstarilla, soitolla. Kun ei itse jaksa ottaa yhteyttä, ystävä, joka jaksaa, on kullanarvoinen.

Kiinnitin huomiota lehtien penkkariajeluotsikoihin. Monissa kaupungeissa kerrottiin ajelureitit ja aikataulut ennakkoon iloiseen ja myönteiseen sävyyn. Iltalehti yrmyili penkkariajelujen häiritsevän ja sotkevan Helsingin liikennettä.

On tietysti niin, että stadissa lukioita on eniten, toki kahdentoista vuoden kouluputkesta ulos turskahtavien laumojen riemu sekä näkyy että kuuluu.  Eikö abien perinneiloittelu kerran vuodessa saa hämmentää autoissaan kyrmyilevien tärkeiden aikuisten pätemisreittejä? Ja onhan se ihanaa, että sää ei ole aina syyllinen, kun kaikki on sekaisin. 

ystävyyden avainsanoja minulle ovat yhteiset arvot, hyväksyvä vuorovaikutus, myötätunto, läheisyys, ilo.

onko yksisuuntainen vuorovaikutus, tuki, myötätunto ystävyyttä? joskus on, jos siihen sisältyy läheisyyden ja ilon ajatuskin.

molempiin suuntiin toimiva yhteys pitää ystävyyden elävänä. yhdensuuntaisena ystävyys hiljalleen kuihtuu.