Ensin hälytysajoneuvon huutoa. Sitten voimakasta savun tuoksua. Kauhistunut, sydäntä särkevä fiilis katsoa oman kodin ikkunasta naapurikadulta tupruavaa sankkaa savupilveä. Palo jatkuu ja jatkuu, liekit roihuavat jo toista tuntia. Palokunta oli paikalla muutamassa minuutissa, mutta mitä materiaalia voi olla, jota ei saa sammumaan millään. Naapuri tiesi kertoa, että talo, joka nyt roihuaa, on jo toinen, ensin syttyneestä naapuritalosta kipinän saanut. Ketjussa on vielä monta taloa, joihin palo voi levitä. Ikkunaa ei voi pitää auki, ulkoa tulee voimakas noen haju.
En halua mennä ulos katsomaan. Toinen kertoo postilaatikolla käytyään, että yleisöä on jo runsaasti. Mikä ihmisiä kiskoo paikalle, kun jotain tapahtuu? Koetan asettua niiden ihmisten asemaan, joiden on katsottava oman kodin palamista ja sen lisäksi kuunnella päivittelyä ja asiattomia kommentteja. Tulipalo on katastrofi, usein elämänmittaisen työn tuho, monien muistojen turvasatamaksi ajateltu.

Niin katoavaista on kaikki. Kuvittelemme, että omistamme jotain aineellista. Hetkessä se voi olla hiiltyneinä raunioina.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.