pisaroissa / viipyvät muistot / ne täyttyvät / kaipauksesta ja rakkaudesta

Pissismummo on huolestunut. Uusin urheilutoimittaja YLE-ykkösen urheiluruudussa, sinänsä pirtsakka naisihminen, puhuu uusurbaania suomea, jossa lauseen intonaatio nousee ja laskee tietyn, toistuvan intervallin mukaan ja lauseet loput päätyvät poikkeuksetta ylähyllylle. Mummon korvassa se kuulostaa tekopirteältä……….¨¨¨¨¨¨¨…….¨¨¨¨¨¨……¨¨¨!   Ei nyt tarkoita hän sitä, että puheen pitäisi olla monotonista kuin affrobotilla tyyliin: hyvää_iltaa_ihminen. Kysyypä vain, miksei voi puhua normaalisti. (Ei silti, että P.Mummo mikään innokas urheilufani olisi, noin 5{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} urheilu-uutisista oikeasti kiinnostaa Mummoa.)

Nykyään kieli-ihmiset pohtivat häviääkö suomen kieli vähitellen kokonaan, kun inglismit valtaavat  varsinkin nuorempien ikäluokkien puhetta kiihtyvällä vauhdilla. P.Mummo ihmettelee onko esimerkiksi nextille levelille nousu jotenkin eri asia kuin tason korotus. Omakin puhelinviestintä supistuu usein hymiöllä täydennettyyn: Ok, Yes! Great!

Pissismummolassa puristetaan hauskuutta jokailtaisesta Ylen uutislähetyksestä. Mummolta pääsee herkästi sensuroimaton kommentti uutistoimittajien asuista, joiden suunnitteluun on epäilemättä palkattu joku muotitietoinen disainari. Toisinaan tulos kokeilee kovasti katsojien nauruhermojen kestävyyttä. Kerran Pissismummo tormentui peräti lähettämään uutistoimituksen palautesivulle kiitoksen Pia Pasasen kauniista ja asiallisesta asusta. Jo seuraavana iltana olikin sitten vuorossa yltiömoderni kukkaishirvitys. Sitäkin joutuu ihmettelemään, miksi nuoremmat pitkäkoipiset miestoimittajat seisovat jalat harallaan kuin heinähanko. Miten niin Matti Rönkä pystyy horjumatta seisomaan suorassa kuin normaali mies?

Suomen kielihän on kaunista korvassa ihan ilman inglismejäkin. Vai mitä olette mieltä näistä kaunein pilkuin koristetuista diftongeista: yömyöhään lyödään päämäärättömään vyöryntään höyrähtänyt tyhjänpäiväinen pöty pätkäksi jymäkällä pisteellä.

Esseet

Siri Hustvedt  Elää, ajatella, katsoa  suom. Kaisa Sivenius  Otava 2016

Hustvedt tarttuu aiheisiin, jotka hän hallitsee: kuvataiteeseen, neurologiaan, filosofiaan, psykologiaan. Mikään yleistajuinen tai tietoa kansantajuistava teos ei ole. Vaatii lukijalta perehtyneisyyttä aihepiiriin, että kulloinenkin teema ja tarkastelukulma aukeaa. Oikeastaan teoksen hyödyttävin paikka olisi aiheita opiskelevan tai tutkimustyötä tekevän käsikirjastossa.  – Vaikeaselkoisuudesta huolimatta kaltaiseni kaikesta kiinnostunut maallikkokin sai esseekokoelmasta paljon, joskin lukemiseen meni aikaa. Erityisesti pidin taidetta pohtivista osuuksista.

*

Romaanit

Satu Vasantola  En palaa takaisin koskaan, luulen  Tammi 2018

Toimittajana paremmin tunnettu Vasantola on tarttunut pitkään proosaan. ”Esikoisromaani on taidokkaan humaani kuvaus lähtemisen pakosta ja paluun mahdottomuudesta.” Vasantola käyttää tarinassa lomittain aikatasoja sekä päähenkilön nykypäivästä, johon liittyy kosketus pakolaisperheeseen, että ankeasta lapsuudesta, jota varjosti isän väkivaltaisuus ja alkoholismi.  – Tarinassa on aineksia runsaasti moneen suuntaan, karsimalla sanoman focus olisi terävöitynyt. Esikoiskirjailijoille tyypillinen into kertoa kerralla kaikki tekee romaanista hiukan raskaan lukea. Eittämättä lupaava kirjoittaja kuitenkin, kieli on elävää, ihmiset terävin piirroin kuvattuja, ja tarina ottaa mukaan.

*

Leena Krohn  Kadotus  Teos 2018

Krohn on kirjailija, jonka uutta teosta odotan aina kutkuttavalla jännityksellä. Hänellä on taito viedä teksti äärimmäisyyksien rajoille, kadottamatta silti luettavuutta ja tarinan eheyttä. Kadotus muodostuu toisiinsa kytkeytyvistä tarinan sirpaleista. Teoksen nimi liittyy tavaroiden kadottamisen ja löytämisen jatkumoon, mikä voisi olla myös tarinoiden kirjoittajan dilemma.  – Nautittavaa luettavaa. Krohnin henkilöt ovat usein eräänlaisia marginaali-ihmisiä, joilla on oma, vähän viisto näkökulma elämiseen. Se hykerryttää lukijaa!

***

Vanhan iskelmän sanat käväisivät mielessä: ”Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan…” Jokin panee tuota kysymään, vaikka kyynikon vastaus on selvä: ei ihminen muutu.

Olen käynyt Italiassa nuorena ja keski-ikäisenä. Nuorena ihastuin italialaiseen elämänmenoon, ihmisten vilkkauteen, elämäniloon ja säteilyyn. Olin sitä mieltä, että italialaiset ovat auringon lapsia, valo ja lämpö on tehnyt heistä välittömiä ja iloisia. Vuosikymmeniä myöhemmin vietimme aikaa Roomassa. Katselin elämänmenoa siellä ja ajattelin: mihin näillä on näin kova kiire koko ajan. Ei olla turhan tarkkoja liikennesäännöistä, sovituista ajoista tai mistään. Olkapäät nousivat kovin herkästi ja käsiä leviteltiin yhtenään. Pari viikkoa sitten nähdyn italialaisen klassikkoelokuvan seuraaminen oli yllättävän työlästä. Puolivälissä olin jo ihan kypsä lähtemään kotiin. Elokuva oli hirveän meluisa, ihmissuhteet pinnallisia ja sotkuisia, ja juoni haahuili sinne tänne. – Ei tämmöistä enää jaksa, sanoin Toiselle.

Mustavalkoinen filmi olisi voinut olla sitä aikaa, kun nuorena ihastuin italialaiseen elämäniloon. Miksi koin sen nyt niin eri tavalla? Ainoa johtopäätös voi olla: ihminen muuttuu ikääntyessään. Olen itse muuttunut. Suuntaa voi miettiä, kun moni asia on jo osastossa: ei enää, kiitos.  

Viime Perjantai-ohjelmassa keskusteltiin rehellisyydestä. Aiheeseen liittyvänä uusioterminä lanseerattiin radikaali rehellisyys. Nuorten juontajien perusolettamus oli, että kaikkihan me valehtelemme enemmän tai vähemmän. Kun mennään termistön hienosäädön puolelle, puhutaan vaikenemisesta, totuuden kaunistelusta tai kiertelystä ja valkoisista valheista. Sellaisessa maailmassa rehellisyys onkin radikaalia.

Radikaali rehellisyys näyttäytyi esimerkkien valossa todella oudolta. Parisuhteessa radikaalirehelliseksi heittäytyvä puoliso ilmaisee todelliset tunteensa toista kohtaan joka tilanteessa hoitaakseen omaa huonoa oloaan. Ennen tuota olisi sanottu itsekkyydeksi. Vaatii nimittäin todellista taitoa esittää asia niin, ettei syyllistä ja vastuuta toista omista oloistaan. Tilanteessa saa helposti aikaan raivokkaan riidan, joka ei paranna kenenkään oloa, päinvastoin.

En todellakaan haluaisi elää maailmassa, jossa jokainen sanoisi mitä sillä hetkellä todella ajattelee. Jos katson oikeudekseni itse olla radikaalin rehellinen, sama oikeus on oltava toisellakin. Itse asiassa sellainen maailma jo onkin, somessa. Epäitsekkyys ja kohteliaisuus eivät taida olla korkeassa kurssissa nykyään, lähimmäisenrakkaudesta puhumattakaan.

syksy korjaa kesän satoa; pellot kypsyttävät viljaa, puutarhat ja metsät marjansa. sade itkee kesän itkemättömät itkut. keltaisin lehdin ja punaisin puut kertovat eletyn hehkun. kohta on riisumisen aika – ja sen hoitaa tuuli. jossakin syvällä juuristossa elämä on sama, voimakas, kasvun tahtoa täysi. tulevat tuuliset päivät, tarvitaan juurten muisti: mikä kasvaa, se myös kuihtuu aikanaan. mikä kypsyy, kypsyy luopumaan. ja Jumala on läsnä kaikessa.

(kirjoitettu lokakuussa 2017)

Tällä viikolla olen saanut käydä jo kahdesti ystävätapaamisessa Stadissa ja sunnuntaina vielä kolmannen kerran, kun pääsemme näkemään, miten Vauva on kotiutunut, ja kuulemaan miten tuoreet vanhemmat ovat päässeet unirytmiin.

Tänään aurinko säteili lämpöisesti pilvettömältä taivaalta. Puistojen puiden ja pensaiden viimeiset lehdet hehkuivat värikylläisinä. Ihmisiä oli perjantain tapaan runsaasti liikkeellä, ehkä myös syyslomalla oli osuutta asiaan.

Istuin ystävän kanssa Kappelin kahvilan kulmahuoneessa. Puhuttiin sairauden ja kuoleman merkityksestä. Palasimme elämään – miten sitä voi keventää, mitä jättää taakse, että saisi tilaa läsnäolevalle hetkelle. Sillä elämä on aina tänään.  

Esikoinen palautti auton, tuoksui metsältä ja näytti rentoutuneelta. Lapset olivat olleet reippaita vaeltajia ja nukkuneet pitkiä unia makuupusseissaan teltassa Kuopukselta lainatuilla pehmoalustoilla. Retkisää oli mitä mainioin, ja yötkin vain sopivan viileitä, ei kylmiä. – Mitä jää mieleen seikkailustamme, kysyi isi palatessa. – Nukuin ensi kertaa kaksi yötä umpimetsässä, tiivisti Muru elämyksensä. Ritaripoikaa taisi jäädä harmittamaan, kun sieniä ei löytynyt, vaikka niitä hartaasti etsittiin.

Mekin olimme muutaman tunnin retkellä lähimetsässä sunnuntaina. Ei sieniä, mutta haapojen helinää tuulessa, lentäviä lehtiä ja auringon kultaamia puita syystaivaan syvään sineen kurkottelemassa. 

elämänvihreytensä luovuttaneet lehdet hehkuvat viime liekeissään. kohta ne käpristyvät ja loimu sammuu. mitä siitä, onhan hehkuttu kerran elämää täysin värein!

Esikoinen poikkesi illalla lainaamassa autoa isältään. Suunnitelmissa oli seikkailuretki lasten kanssa kansallispuistoon syysloman alkajaisiksi. Meiltä löytyi mukaan kaksi makuupussia, teltta ja makuualustat sekä muu tarpeisto oli ennestään. Sääennuste näyttää hyvää niille main, joten toivoa on, ettei routa aja seikkailijoita ennen aikojaan kesken seikkailun kotiin.

Tänään oli meillä talonmiesviikon puuhat, ja huomenna siitä kipeytyneiden lihasten ja nivelten lepopäivä. Palkitsevaa on aherrusta seuraava hyvänmielen fiilis, kun piha saadaan talvikuntoon hyvän sään aikana. Ja leffakerhossa nähtiin illansuussa Oscareilla palkittu La, la Land. Näytöksen alkajaisiksi saimme kuulla vielä extrana seitsemänvuotiaan muusikonalun soittavan filmin teemamelodian viululla. Filmi oli kohtuullisen laadukas, musiikki ja tanssiosuudet viihdyttäviä, vaikka tarina olikin Casablancan toisintoa. Eivät musikaalit ole kuolleet, eikä jazz!