 jos ei lehti eikö se ole nimenomaan miten kaunista maassa *Runoni on lokakuulta 2001, edesmenneen ystävän kanssa käydyn meilikirjeenvaihdon muistiinpanoista. Olemme muutamankin viime vuoden seurailleet tiiviisti kotikaupunkimme asuntomarkkinoita. Mielessä on muutto pientaloalueelta keskustaan tulevaisuutta silmällä pitäen. Olemme viihtyneet rauhallisen puistometsän tuntumassa sijaitsevassa kaupunginosassa neljäkymmentä vuotta. Kotia on pidetty ajan tasalla, remontoitu pitkin matkaa, ja kaikki on niin kuin on haluttu olevan. Jokainen pihatyöpäivä ja talvinen lumipyry muistuttaa aina vain tylymmin, ettemme ole enää niin vetreitä kuin ennen. Mitä keskustakodilta toivoisimme? Uudet mammuttikerrostalot, joita keskustaan on parin vuoden sisällä noussut puolen tusinaa, eivät kiinnosta. Eivät myöskään vanhemmat 20-kerroksiset tornit. Niinpä jäljelle jää muutamia alueita ydinkeskustan liepeiltä, joissa kerrostalot eivät ole valtavia. Vanhempien talojen ympärillä on myös vanhoja puita ja istutuksia. Sitä tietysti toivoo, että asunnot on pidetty kohtuullisessa kunnossa ja ajan tasalla. Ikkuna- ja parvekenäkymät ovat tärkeitä ainakin minulle, joka kirjoittelen paljon ikkunan ääressä. Neljättä kerrosta ylemmäksikään en tahtoisi asettua. Viime sunnuntaina osuimme näytölle kolmikerroksisen ja yksirappuisen pientalon ylimmän kerroksen osakehuoneistoon. Siinä oli asunnon levyinen parveke ja siitä näkymä alarinteeseen, jossa hehkuivat syysasuiset vaahterat, koivut ja haavat. Makuuhuoneen ikkunan alla yläpihalla oli omenapuu. Huoneissa oli korkeutta ja valoa. Olin aivan hurmaantunut! Oli todella vaikea perääntyä unelmakodin ostoaikeista, kun yhteys isännöitsijään tuotti tiedon, että kuuden talon yhtymän suihku-ja saunatilojen remonteista oli jo päätetty (ei se niinkään), mutta koko taloyhtiön putkiremontti oli tulossa. Kaikkeahan ei voi saada, mistä unelmoi. En silti haluaisi uskoa, että toiveemme olisivat ylimitoitettuja. Tähän mennessä olemme olleet kuutta asuntoa katsomassa. Tämä viimeinen olisi monin osin ollut ihan unelmakoti, joten pettymys karvastelee. Ja etsintä jatkuu.  Meillä on näinä aikoina synttäriruuhkaa. Syksyn lapsia ovat Esikoisemme ja hänen esikoisensa, Syksyn Ritari. Pojantyttärissämme on sekä Syysprinsessa, Kuopuksen Pikkufriidu että Kevätprinsessa, Esikoisen Murunen. Toisen siskon synttärit ajoittuvat myös lokakuulle. Posti kuljetteli korttia Pohjois-Karjalaan kolme päivää. Tänään Toinen ajeli Tätinsä luo termarikahvit ja unelmakääretorttu messissä. Tädin vuosimittariin rapsahtaa pian 96. Viime lauantaina juhlistettiin Pikkufriidun yksivuotissynttäreitä. Läsnä olivat molempien sukujen isovanhemmat, kummiperhe, setä ja serkut sekä eno puolison kera. Oli hurmaavaa seurata päivänsankarin hämmästyneitä ilmeitä, kun koko porukka kajautti Paljon onnea vaan, Mummi ja Nonno lauloivat ihan oman spesiaalilaulunsa ja Mummeli ja Vaari, setä ja serkut Onnenkyyhkyn. Kynttilän puhallukseen saatiin apua kummiperheen isommilta lapsilta, joilla oli jo toimituksesta kokemusta. Kyllä kakku ja kaikki herkut maistuivat juhlaväelle eikä Pikkufriidu tainnut edes huomata saaneensa vain sitä terveellisempää kakkua, jossa ei ollut kynttilää. Päivän kohokohtia olivat tutustuminen paketeista ilmaantuviin jännittäviin uusiin leluihin ja sylistä syliin -kierrokset.  Kuopus sai Nallen luultavasti yksivuotissynttäriensä aikaan. Oh, siitäpä on hyvinkin jo nelisenkymmentä vuotta. Huomasin Nallen kurkkivan sohvan takaa, kun olimme Pikkufriidun luona mummon- ja vaarintöissä. Nalletkin ikääntyvät. Tämä valitti toista silmäänsä, joka oli irtoamaisillaan. Otin silmän talteen ja koska lähempi tarkastelu osoitti, että muutakin kohennusta tarvittaisiin, päätin viedä Nallen lääkäriin. Kuopus laittoi illalla hätäisen kysymyksen: onkohan Nallen silmä tallessa. Pikkufriidu saattaisi löytää sen ja kenties nielaistakin. Rauhoittelin, että tallessa on silmä, ja Nallellekin on lääkäriaika jo varattu. Kun Nalle pääsi entiseen kotiinsa odottelemaan lääkärintarkastusta, se innostui kertomaan mietteitään. Jossain vaiheessa oli vaikeaa, hän tunnusti, Kuopus kävi nyrkkeilyotteluita ja harjoitteli karateheittoja hänen kanssaan ja Nalle oli pienikokoisena vähän alakynnessä. Nalle odotteli tyytyväisenä kotona, kun Kuopus oli intissä suorittamassa kansalaisvelvollisuuttaan. Vuosien varrella hän kulki Kuopuksen mukana monet muutot, ei ihme, että vähän oli kunto siinä kärsinyt. Muistelimme muuttoketjua kaveriporukan kimppakämpästä opiskelijaboksiin, tyttöystävän kanssa yhteen kerrostalokolmioon. Mutta missä hän olikaan ne vuodet, jotka Kuopus ja Tyttöystävä tekivät töitä ulkomailla? Nalle ei halunnut muistella sitä aikaa. Epäilen, että hän oli nukkunut enimmäkseen talviunta kotimaassa tavaroiden mukana varastossa. Lääkärikäynnillä Nallen silmä saatiin ommeltua paikoilleen, harventunutta hammaskalustoa kohenneltiin, rispaantuneet ompeleet korjattiin housuista. Kyselin, haluaisiko Nalle vielä kylpyläreissun, mutta hän oli sitä mieltä, että näillä mennään. Kun ikäiseni ihminen menee ensimmäistä kertaa elämässään lakiasiaintoimistoon, hän tajuaa sen uudeksi kokemukseksi. Tavallaan käynti ei paljonkaan eroa muista virastoissa tai pankissa käymisistä. Asioissaan harvoin tietää miten monimutkaisia lain kiemurat ja pykälien tulkinnat missäkin asiassa ovat, siksi voi tarvita asiantuntijaa. Olimme käynnillä yksissä tuumin Toisen kanssa eikä asioihin liittynyt mitään dramatiikkaa. Näissä merkeissä pojat olivat eilen täällä perheneuvottelussa. Puhuttiin mitä tarkoittaa puolisoiden keskinäinen testamentti ja miksi sellainen on hyvä olla olemassa aviopuolisoidenkin kesken. Sovittiin edunvalvonta-asioista siltä varalta, että sellainen osoittautuisi tarpeelliseksi. Keskustelu sivusi myös hoitotahtoamme ja hautaustoiveitamme, jotka eivät ole lakiasioiden nipussa, mutta joka tapauksessa tulevat lähiomaisina poikien eteen joskus. Tunneasioitakin jaettiin. Keskinäinen luottamus väreili välillämme, ja se tuntui hyvältä. Kaipaat
Runot Johanna Hasu Karataan Reuna 2019 Fil.tri, pianisti ja kirjoittajakouluttaja Johanna Hasu kirjoittaa herkkää, ymmärrettävää runoa kauneudesta, kasvamisesta ja rakkaudesta. – Ihastuin näihin helposti samaistuttaviin, yksinkertaisiin ajatuksiin elämästä. Runokirja on myös kuvitettu hienoin mustavalkoisin valokuvin. ”Se katsoi minua vakavin silmin / lempeästi / enkä enää jaksanut piiloutua // Sen pinnalla väreilivät päivät / pinnan alla kaartuivat kadotetut ajat / pyörteinä kulkivat eiliset / ja pohjassa / piilossa nukkui se, mitä en halunnut muistaa // Katsoin virtaa / ja se katsoi takaisin lempein silmin // ja niin laskin lähtemään / eiliset päivät / kadotetut muistot / kaiken sen, mitä en halunnut muistaa // vapaaksi / kulkemaan virran mukana” (Rannalla) * Katja Seutu Jäätyväinen WSOY 2019 Helsinkiläinen kirjallisuustutkija Katja Seutu (s. 1973) on julkaissut kolmannen runokokoelmansa nimellä Jäätyväinen. ”Mitä planeetallemme juuri nyt tapahtuu, kauhun ja uhkakuvien näkymiä, mahdollisuuksia toivoon”. – Todella hienoa, vaikuttavaa runoutta tärkeästä, nykyhetkeä ja tulevaisuuttamme koskevia näkyjä. Tämä runoilija on minulle löytö! ”Ihmisen lapsi on hauras // jäätähti, joka sulaa lasiin / pimeys, joka ensin ympäröi ja sitten peittää / yritys, joka jää yritykseksi // lapsi menee rikki, poikanen menee rikki, taimi / menee, metsä ilmakehä menee” ”Yöllä havahdun kauhuun / olemme ylittäneet / rajan, // kaukana täältä / kääntyy katse / pois meistä.” ”Vanha japanilainen / kirjoitti hibiskuksesta, / se valaisee tihkusateen / ja sumupilven lävitse. / Lähden etsimään sitä.” * Romaanit Miki Liukkonen Hiljaisuuden mestari WSOY 2019 Kirjailijaa (s. 1989) ja uusinta romaania (onko tuo romaani ollenkaan?) on buustattu vähän joka mediassa. Liukkonen kirjoittaa oikeastaan ryöppyävää tajunnanvirtaa toisiinsa löyhästi tai ei ollenkaan liittyvien ihmisten humalaisia, huumehöyryisiä tai muuten vain sekopäisiä ajatusvirtoja. Mitä sanoinkaan hänen aiemmasta kirjastaan 2014? – Kirjailija on julkaissut aiemmin runoja, voittanut J.H. Erkon palkinnonkin. Miten häneltä käy proosa? No, kyllähän se Liukkoselta käy. Tarinan kieputus onnistuu siihen malliin, että lukija pysyy hyvin hereillä kaikki neljä ja puoli sataa tiheäpränttistä sivua. Outoja henkilöitä riittää outoihin yhteyksiin ajautumaan ja saamaan aikaan outoja juttuja. Ei huono, sanoisi itsekin outo kriitikkopersoona. Tavislukijatar pyörittelee silmiään, mutta raahautuu messissä. – Ja tästä teoksesta voisi nyt 2019 sanoa melko lailla samoin, paitsi, että olin jo keskeyttänyt lukemisen, mutta pinnistelin loppuun luettuani kriitikoiden kehuja. Voi tietysti sanoa vaikka, että tässäpä nykypolven nuori kirjailija näyttää missä kompostissa kirjallisuus nykyään syväkyntää. * Heidi Jaatinen Koski Gummerus 2018 Jaatisen uusimman romaanin kanssa sai painiakin oikein tosissaan. Kuusi ja puolisataa sivua paksussa järkäleessä on lukijalla pitelemistä. Sukutarina soutelee kirjailijatyttären isän kuolinvuoteelta sukupolvien taakse viime vuosisadan alkumetreille vallankumouksen nousuun. Kirjailija kasvattaa suvun tarinaa fiktiivisin tapahtumin ja henkilöin. Romaani on muistomerkki sisällissodan ajalle, joka repi kyliä ja taloja ja niiden asukkaita kahtia. Samalla se on myös kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus isälle, jota kirjailija saattaa viimeiselle matkalleen. – Jaatisen kieli on värikästä, ilmaisuvoimaa ja vivahteita riittää. Koska romaanin luvut ovat lyhyitä, tyhjä tila kasvattaa sivumäärää ja tekee kirjasta painavan. Myös tarina itsessään on painavaa tekstiä. Karsiminen olisi saattanut parantaa luettavuutta. Suosittelen erityisesti historiallisista käänteistä kiinnostuneille ja sukusaagojen ystäville. Laaturomaani joka tapauksessa. * Meri Kuusisto Vuosi tavaratalossa Otava 2018 Kirjailija on 1985 syntynyt helsinkiläinen valtiotieteen maisteri, jonka kolmas romaani tässä on kyseessä. Kirjailija lienee siis tyylinsä jo löytänyt. Tarinan keskushenkilö on nuorehko mies, Franz, joka on joutunut jättämään autokoulun opettajan toimensa epäiltynä sopimattomasta suhteesta oppilaaseensa. Franz hakeutuu myyjäharjoittelijaksi kaupungin komeimpaan tavarataloon. Romaani etenee kuukausi kuukaudelta syyskuusta elokuuhun, ja samalla etenee Franzin ura, ja menneet haavat paranevat hiljalleen. – Kuusisto kertojana on tasainen. Räväköitä juonenkäänteitä ei ole, värittömän miehen elämä junnaa päivästä toiseen, osastolta toiseen, kunnes kaikkien tavaratalon osastojen myyntiartikkelit ovat hallussa. Oikeastaan mielenkiintoisin on tavaratalo, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä ja reagoivan henkilökuntansa edesottamuksiin. Hyvä kirja unenpään löytämiseen! *** Reetta Huhtanen ohjasi hienon dokumentin kahden aivan hurmaavan pikkupojan ystävyydestä. Aatoksen suomalainen äiti asuu perheenisän työn vuoksi Brysselin Molenbeekin kaupunginosassa, joka on tunnettua maahanmuuttajien aluetta. Aatos ystävystyy naapurissa asuvan muslimiperheen Amine-pojan kanssa. Dokumentin kuvauksen aikana tapahtuvat Pariisin ja Brysselin pommi-iskut. Kaupunki kuohuu, ja pelko näkyy poikien leikeissä. Aatos on valtavan luova lapsi ja käy Steiner-koulua. Hän pääsee myös tutustumaan Aminen mukana moskeijakouluun. Aatos pohtii onko jumalia olemassa ja kenen jumala on lopulta mahtavin ja voimakkain. Aminelle Allah on ainoa ja suurin jumala, jota ei voi kyseenalaistaa. Lopussa Aatoksen perhe palaa Suomeen ja poikien ero on liikuttavan haikea. Leffakerhoon saimme tekijävieraaksi Reetta Huhtasen, joka kertoi dokkarin tekovaiheista. Vaikka dramaattisia tapahtumia oli kosolti tarjolla, ohjaaja piti kiinni lasten näkökulman pysymisestä keskiössä. Materiaalia oli n. 60 tuntia, joten leikkaus oli oleellinen tekovaihe. Ohjaaja on Aatoksen täti, ja tuttuudella oli oleellinen osa Aatoksen luontevassa esiintymisessä. Joku kerholaisista kysyi, ovatko pojat tavanneet toisiaan kuvausjakson jälkeen. Saimme kuulla, että pojat pitävät edelleen yhteyttä skype-puheluin. – On syytä olettaa, että dokumentti tulee Ylelle esitettaväksi jossain vaiheessa myöhemmin. Olkaa tarkkana, dokkari on ainutlaatuinen.
Olen miettinyt aikaa enemmänkin. Tänään on kerrattu uutisissa 25 vuoden takaista Estonia-laivan haveria, yli 800 hukkuneen ja yli sadan pelastuneen kohtaloa ja pohdittu mitä nyt olisi tehty toisin. Muisto tuosta syysmyrskyisestä kauhujen yöstä on tuore kuin viime viikolla tapahtunut. Mihin tästä välistä katosi 25 vuotta? Olen Tallinnan reissulla käynyt Estonian muistomerkillä ja vasta siinä ymmärtänyt mikä haverin merkitys oli Virolle kansallisesti. Se hiljentää kävijän. Vanhana huomaa hyvinkin monista aikanaan syvästi koskettaneista asioista kuluneen kymmeniä vuosia. Jotkut muistot ovat jättäneet jäljen, joka pysyy. Useat tämänkaltaisista muistoista liittyvät järkytykseen tai poikkeuksellisen monia koskeneisiin menetyksiin. Vaikka tapahtuma ei koskisi itseä tai lähipiiriä, empatiasuru voi olla yhtä vahvaa. Mihin vuodet katoavat näiden merkitysmuistojen ja nykyisyyden väliltä? Onko jossain merkityksettömien vuosien poispurjehtineiden pilvien horisontti? Haalistuuko onnellisten muistojen onni; vaimeneeko järkytys, tuska tai häpeä ajan myötä kuten sanotaan? Heräilen hissukseen. Hipsuttelen kohta keittiöön, käynnistän vedenkeittimen ja varustelen aamuteeni tarjottimelle. Jokin on toisin, mutta tajuan syyn vasta, kun Toinen tulee postilaatikolta ja ryhtyy vetämään seinäkelloa. Kello on seisahtanut, aika ei. Digitaalinumerot eri laitteissa rientävät eteenpäin, vaikka muinoin häälahjaksi saadun seinäkellon viisarit pysähtyvät. Joulukuun 22:na kalenteri kertoo olevan Talvipäivänseisauksen päivä. Sekään ei seisauta aikaa. Syksy on asettunut paikalleen vuodenkierrossa. Päivä päivältä lehtipuut kellastuvat, punertuvat. Miten ihanan kevyesti värikäs lehti irtoaa oksasta, leijailee alas. Ei se tarvitse tuulen apua, se luovuttaa, kun aika on täysi. Aurinkoisena päivänä pihan ja kotikadun värikäs lehtimatto ilostuttaa kävelijän tai pihapuuhailijan mielen. Sadekuuro kirkastaa värit ja puhdistaa ilman. Vielä ei ole syysmyrskyjen aika. |
|
