Päivät humahtelevat horisonttiin. Talventulon toiveet valuvat ikkunalasia suurina pisaroina. Pilvet makaavat taas auringon ja maan välissä tiheänä, harmaana peittona. Jossain niiden yläpuolella avaruus hehkuu sinisenä, täällä alhaalla maisema on yhtä loputonta hämärää. Helmikuu on jo puolivälissä, lunta on satanut kourallinen pari kertaa tänä vuonna ja saman tien sulanut pois. En tiennyt, että talvea voi ikävöidä näin syvästi.

Eilen vietimme päivän Pikkufriidun kanssa. Hänellä on kävely ja juoksu hallussa, on määrätietoinen ja osaa ilmaista itseään monin tavoin. Esipuhetta riittää ja ilmeistä hänen mielialojaan voi lukea, mutta ymmärrettäviä sanoja on vasta yksi, ’äiti’. Iltapäivällä kuuntelimme puistotiellä sillan alla kaikua ja yhtäkkiä hän toisti ihan selvästi ja monta kertaa ’kukkuu’. Kävimme joen rannassa ihmettelemässä vuolaana virtaavan veden pyörteitä. Matka jatkui ja vilkutimme joelle hyvästit. ’Hei hei’, sanoi Pikkufriidu ihan selkeästi ja toisteli oppimaansa sanaparia pitkin matkaa. Ihanaa saada olla pienten ihmeiden äärellä. 

Oltiin yksityisen hammasklinikan asiakkaana, minä ja ikäiseni, ennestään tuntematon pariskunta. Siinä määräaikaa odotellessa sukeutui keskustelu hallituksen nuorekkaasta kokoonpanosta. – Kokematonta porukkaa, sanoi mies. Kohta tuo politiikka kaatuu omaan mahdottomuuteensa. – Minusta on hyvä, että parhaassa työiässä oleva sukupolvi ottaa nyt vastuuta ja opettelee asioita. Meidän ikäpolvemme on jo osansa tehnyt, eikä Sipilän hallituksella kokemus ollut kummoisempi, virheitä tuli tehtyä, väitin. – Niin, mutta edelliset nuoret sukupolvet ne vasta virheitä tekivätkin, Stubbi ja Katainen esimerkiksi, mies jatkoi innokkaasti. Tuumin siihen, että jokainen sukupolvi vissiin tekee omat virheensä ja toivon mukaan oppii niistä, mutta vastuun kantamista ei opi, jos ei vastuuta saa.

Brexitistä ehdimme olla myös eri mieltä. – Britit kun lähtee, niin EU hajoaa, sanoi mies, ja vaimo säesti, että Unkari ja Puola ovat jo jalka oven välissä. Itäblokin maat jäävät ja kukahan niidenkin kehityksen haluaa kustantaa. Minä en usko, että EU yhden maan poislähtöön hajoaa, eiköhän rivit vain tiivisty. Järjen ääni sanoo, ettei kehitys etene kelaamalla taakse päin.

Keskustelu oli kai ollut poikkeuksellista, kun hammashoitaja kysyi sisään kutsuttuaan, mistä niin innokkaasti puhuttiin. – Politiikkaa vain, sanoin.

Sää tarjoilee taas sulaneita pihoja ja hidasta räntäsadetta. Ei talvetu etelässä, ei. Eilinen päivä mylleröitiin puolitoistavuotiaan Pikkufriidun päiväjärjestyksen mukaan. Leikkiaikaa, syöntiaikaa, päiväunia. Olisi päivään mahtunut ulkoilukin, mutta ei me raaskittu viedä yskivää lasta viluiseen sateeseen, eikä haluttu sinne itsekään.

Pikkufriidu kehittyy ihanasti. Hän on alkanut tottua päiväkotimeininkiin, vaikka sitä on vain kahtena päivänä viikossa. Ainoa huono puoli on tietysti tuo pitkittyvä yskä, tartuntojahan ei lapsijoukossa voi estää. Äiti saa kolmipäiväisestä työviikosta kaipaamaansa aikuistekemistä ja tutussa työyhteisössä jousto pelaa. Molemman suvun isovanhemmat saavat joka toinen viikko iloisen päivän ja lähikosketuksen Pikkufriidun avartuvaan maailmaan. Hyvä diili.

Nyt on jo nähty, että Pikkufriidusta on kasvamassa määrätietoinen tyttö, jolla on oma tahto. Hänellä on hyvä ruokahalu, mutta hän saattaa loukkaantua, jos hänelle lämmitetään purkkimoussakaa, ja samaan aikaan aikuiset syövät äidin tekemää kauniinväristä ja ihanalta maistuvaa kasvissosekeittoa. Mielenosoitukseksi riittää lusikan tahallinen pudottaminen lattialle, ja hiljaisen paheksunnan säestämä suun kiinninipistys Mummelin tarjoaman lusikallisen edessä.

Professori Teppo Kröger lanseeraa yleiseen tietoisuuteen termin hoivaköyhyys kiintoisassa haastattelussa Seura-lehden numerossa 4. Hoiva-asioiden uutisointia tarkkaan seuranneena ja myös omaishoidosta kokemuksia keränneenä olen usein ihmetellyt miten kaukana päättäjien ja viranomaisten käsitykset ja toiminta tuntuvat olevan arkitodellisuudesta. Potilaan tilaa ei aina ymmärretä, omaisia ei kuunnella eikä hoitohenkilöstö saa tehdä työtään hyvin.

Muistisairas elää mielikuvissaan omassa menneisyydessään ja pyrkii esittämään pärjäävyyttään säilyttääkseen rippeet omanarvontunnostaan. Omainen kuuntelee hämmästyneenä, miten hoidosta päättävä viranomainen perustelee hoidontarpeen kriteereiden täyttymättömyyttä potilaan omilla kertomuksilla, joiden paikkansa pitävyyttä ei selvitetä. Jos omainen yrittää valottaa todellisuutta, se voidaan jättää noteeraamatta silmää räpäyttämättä.

Hoitohenkilöstöstä ne, jotka ovat itse hakeutuneet alalle ja haluavat tehdä työnsä eettisesti hyvin, uupuvat, kun joutuvat koko ajan toimimaan minuuttiaikataulussa taloudellisten tavoitteiden määrätessä hoidon tason. Henkilöstövajaus pahenee, ja oravanpyörä vain kiihtyy. Hoivayritykset valuvat yksityisten käsiin, missä tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille myymällä mielikuvia, jotka eivät aina vastaa todellisuutta.

Vanhusten hoiva pitäisi olla yhteiskunnan vastuullinen peruspalvelu, jolla ei pyritä tavoittelemaan voittoa.

Kolmannen huoneen ikkunasta kirjoittaja näkee tuijarivin takaa naapuritalon asujain aidantakaiselle alapihalle. Onneksi autotalli jää tapahtumahorisontin ulkopuolelle. Työhönsä menijät ovat jo häipyneet autoineen, kun heräilemme. Viikonloppuisin liikenne pihalla kasvaa, tulee vieraita ja perheet lähtevät ja tulevat.

Arkiviikolla jonakin aamupäivänä kaksivuotiaiden kaksosten äiti lähtee lähipuistoon tai päiväkerhoon lapsineen. Hän on näköjään hankkinut hihnat, joihin kytkee vilkkaat taaperonsa lähtiessään kävellen kadulle. Kaksospojat juoksevat mieluusti toinen itään, toinen länteen. Siinä riittää haastetta yhdelle äidille.

Naapurin alapihan vakiofaunaan kuuluvat tukeva vanha varis, keekoileva harakka, ahkera mustarastas, hyvinvoiva orava, rusakko, muuan punertava kotikissa sekä vaihtuva kooste pikkulintuja. Orava ja linnut käyvät yleensä aamupäivinä tarkastamassa reviirinsä, mutta rusakon näkee loikkivan laiskasti vasta iltamyöhällä. Kun kissa kävelee arvokkaasti pihan poikki, kohta siihen lennähtävät varis ja harakkakin, jotka ovat selvästi sitä mieltä, että heidän reviiriään on loukattu.

Omalla suojatulla pikku pihallamme varis ja harakka käyvät harvoin, ne ovat kai tajunneet, ettei heistä tykätä. Yritämme vaalia pikkulintuystäviemme ruokailurauhaa. Kolmannen huoneen ikkunalaudalla vierailee useita kertoja viikossa muuan talitiainen, joka on löytävinään ruukkukanervasta jotain napsittavaa. Hän on myös utelias ja kurkistelee ikkunasta sisälle. Hiljainen elämä pienine tapahtumineen miellyttää minua.   

Tällä välin on ollut monenmoista, yllättävääkin tapahtunutta, joka on pitänyt kirjoittajan ajatukset muualla. Elämä kuohuu ja pärskii, mutta pysyy uomassaan. Eteläsuomalainen ihmettelee tammikuun säätä, joka ei joulukuusta ole kummentunut, joka taas ei marras- tai lokakuusta. Talviaika on, muttei talven tunnusmerkkejä. Näkispä ees unta, että pihassa ois lunta.

Tai näkisi ylimalkaan unta. Unet ovat yhtä lailla sekaisin kuin säät. Viime yö meni tähän tapaan: klo 23 sammutin valon ja nukahdin normaalisti, 0:29 olin hereillä taas, pyöriskelin kahteen, ja nousin sudokuille. Kolmen maissa luin vielä lehteä, puolen tunnin päästä sammutin lampun ja lienen nukahtanut. Seuraavan kerran katsoin kelloa kuudelta. Pyöriskelin puolinukuksissa, kunnes Toinen tuli herättämään klo 9. – Mitä tämä on olevinaan? Ei tietoisen mielen päällä mitään akuuttia huolta, mikä tietymätön valvottaa?

Niin, ei tietoista, mutta varmaan alitajuista. Anelen, että näkisin unia, joista voisin naarata syitä.

                           Uudenvuodenpäivänä hyrisin itsekseni läpi kaikki virsikirjamme (1986) uudenvuodenpäivän virret. Tuttuja keskiaikaisia sävelmiä Saksasta, ns. toisintosävelmiä eri alueilta Suomesta, yksi englantilaisperäinen. Ihmettelin sanoituksia, hain hakemalla tulevaisuuden ja toivon sanoja ennen kuin löysin, kolmesta virrestä nämä: ”Me Herran nimeen luotamme, myös uuteen vuoteen kantaa se. Sen suojaan jäämme toivossa, et hylkää meitä, Jumala” (V. 38:5). ”Tielläsi riemuitsemme autuuden toivosta” (V.39:5). ”Kaiken ahdistuksemme, pettymyksen, katkeruuden Jeesukselle annamme, hän tuo meille toivon uuden…” (V. 41:5). – Ihmeen paljon on toivon sijaan sanoitettu tilintekoa menneistä, katumisen tuntoja ja haikeutta ajan kulumisesta.

                           Seuraavaksi sukelsin loppiaisvirsien maisemiin. Loppiaisen idea on vanhastaan jouluajan päätös, mutta hengelliseen tarustoon kuuluvat ’ne kolme itäisen maan viisasta miestä’, jotka etsiytyivät tähden johdattamina Betlehemiin lahjoineen ja löysivät ennustusten mukaan lapsen seimessä. Virsikirjan viisi loppiaisvirttä eivät juurikaan ’kolmesta kuninkaasta’ piittaa, aihe mainitaan ohimennen virressä 46 (”lailla idän viisaiden”) ja toisen säkeistön verran virressä 45. Sen sijaan tähti Jeesuksen vertauskuvana on virsissä tärkeässä osassa, tietä näyttävänä ja Jumalan luo johdattavana valona. Ortodoksit viettävät loppiaisena epifaniaa, Jeesuksen kasteen muistojuhlaa. Kaste mainitaan myös virressä 43 kristityn lahjana (”katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen”).

Katso, pysähdy näkemään. Huomaa, mikä on toisin. Ihmettele, älä arvota.

Kuule, pysähdy, viivy. Mitä kuulet. Huokauksia. Naurahtelua. Nyyhkettä. Kauan vaiettuja sanoja. Äänetöntä huutoa.

Kosketa. Vaatimatta. Kipua tuottamatta. Lämpimästi. Rohkene ottaa syliin, jos sitä tarvitaan.

Kiitä elämästä. Ilosta ja surusta. Valosta ja pimeästä. Rakkaudesta, joka on voima, ei tunne.

Riitta Jalonen   Tanssikaa!   Tammi 2019

Hämeenlinnalainen Riitta Jalonen (s. 1954) on laadukkaimpia kirjailijoitamme. Julkaisuja on runsaasti, myös palkintoja (Finlandia Junior, Runeberg-palkinto). Edellinen kiitetty romaani Kirkkaus oli ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi. Tanssikaa! on Jalosen kolmastoista romaani. Romaanin päähenkilö on nainen, joka elää kuuden kuolleen enon ja oman äitinsä kipeiden muistojen kantajana.   – ”Viiltävän kaunis romaani taakoista, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle”. Rankoista muistoista kertova romaani on kirjoitettu ilmavasti ja kuljettaa kauniilla kielellä kerrottua tarinaa niin, että lukukokemus ei ole raskas. Jalosen lauseet ovat taidetta.

*

Anja Erämaja   Imuri   WSOY 2019

Helsinkiläinen, Turun saaristosta kotoisin oleva Anja Erämaja on julkaissut lähinnä runoja. Imuri on hänen ensimmäinen romaaninsa. Tyyli on aforistista tajunnanvirtaa ja sisarusten keskustelunpätkiä äidin kuolinvuoteen tuntumassa.   – Ihan tällaista ei ole suomalaisten kirjailijoiden teoksissa tullut vastaan. Kirjoittavan naisen ajatuksenjuoksu on sinänsä kiinnostavaa, mutta olisi ehkä ainoana tyylikeinona puuduttava pitemmän päälle. Tässä se kuitenkin toimii ja tutustuttaa hienosti erään naisen sisäiseen maailmaan ja äitimuistoihin. Pidin kirjasta.

*

Jussi Nikkilä   Näyttelijä   Tammi 2019

Näyttelijä Jussi Nikkilä kirjoitti romaanin näyttelijästä, joka ryhtyi kirjailijaksi, kun ei saanut riittävästi töitä omassa ammatissaan. Romaani valottaa yksityisen miehen ahdistusta miehenä, puolisona, isänä, satunnaisten töiden varassa sinnittelevänä näyttelijänä. Tarina on vahva ja sen vahvuus kaipaisi myös katarttista loppua, mutta Nikkilä jättää kaiken auki.  – Näin riipaisevaa tilitystä en ole aikoihin lukenut. Oikeastaan ei kiinnosta niinkään miten paljon näyttelijä Jussi Nikkilä on pannut näyttelijä Viktorin tarinaan itseään ja omia kokemuksiaan, enemmänkin miten näin vereslihaisesta avautumisesta yleensä selviää. Paikoin teksti on huiman terävää ja analyyttisesti oivaltavaa ja rikasta, mutta heikkoutena koin jossain määrin anaalivaiheeseen juuttuneen miehen retoriikan.  

*

Eve Hietamies   Hammaskeiju   Otava 2017

Eve Hietamieheltä olen lukenut hänen kolme viimeisintä romaaniaan, ne Antti ja Paavo Pasasesta kertovat. Muutakin on, kuusi aiemmin julkaistua. Pitääpä lukea nekin. Hietamies, kahden kirjailijan tytär, on nimittäin sujuva ja oikeasti hauska kirjoittaja (ainakin kolmen viimeisen romaanin perusteella). Olen riittävästi ahdistuneita nykykirjailijoita lukenut, arvostan sitä, että Hammaskeiju sai minut nauramaan ja suorastaan hykertelemään hyvämielestä. Voisiko olla kyse samastumispinnasta, meillä on aikoinaan ollut kaksi poikalasta, vaikka yksinhuoltajia ei ole oltukaan.  

*

Helena Petäistö  Ranska, Macron ja minä  Otava 2017

Ranskalaistunut toimittaja Petäistö kävi puhumassa taannoin helsinkiläiselle eläkeläisyleisölle EU-asioista ja myi samalla kahta kirjaansa. Tämä teos kuvailee seikkaperäisesti ja eloisasti Ranskan poliittista lähihistoriaa, ranskalaista demokratiakäsitystä ja erityisesti viimeisten presidentinvaalien suurta yllätysvoittajaa Emmanuel Macronia.   – Petäistön kieli on paikoin hiukan alatyylistä, hän mm. kutsuu ranskalaisia läpi teoksen ’ranskiksiksi’, mikä särähtää lukijan korvaan. Pitkään MTV:n Pariisin kirjeenvaihtajana olleen Petäistön tiedot ja tuntuma aiheestaan sekä yleisemminkin ranskalaisesta elämänmenosta ovat pääosin luotettavaa ja hauskaa luettavaa.

*

Sofia Lundberg  Punainen osoitekirja  suom. Tuula Kojo  Otava 2018

Tukholmassa asuva toimittaja Sofia Lundberg (s. 1974) on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa. Mielenkiintoiseen muotoon sovitettu tarina kertoo poikkeuksellisen naisen kohtalonkäänteistä ja rakkaustarinoista. Romaania on mainostettu ’vuoden koskettavimpana’.  – No, olihan ainakin kohtalonkäänteitä kerrakseen. Viihdyttävää lukea. Päähenkilön toistama elämänohje kelpaa kelle tahansa tieksi menestykseen.

”Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset.”

***

Lausahdin tapanin perhepäivällisellä, että huoneeni kirjakaapin ylätasolla on vuosikaudet lepäillyt kaksitoistakielinen kitara, joka odottelee soittajaa. Ostin sen itselleni vuonna 1971 Musiikki Fazerilta ja se maksoi vähän yli 400 markkaa. En ole soitellut aktiivisesti kymmeniin vuosiin. 70-luvulla viimeksi esiinnyin pienimuotoisissa seurakunnan tai joidenkin yhdistysten pippaloissa joululaulu-, gospel- tai hepreankielisten israelilaislaulujen ohjelmalla. Jokainen kitaraa soittanut tietää, että otekäden sormet joutuvat koville kuuden muovikielenkin kanssa, puhumattakaan kahdestatoista metallikielestä.

Aterialla viihdyttiin tuntikaupalla. Puhe kierteli kunkin jouluperinteissä, muistoissa tai käsillä olevan joulun tunnelmissa, joulumusiikissakin. Esikoisen kanssa jatkoimme Bachin jouluoratoriokokemuksen kirvoittamaa pohdintaa kontrapunktista. Pikkufriidu Tähtisilmä kiersi sylistä toiseen tutkimassa mitä herkkuja kunkin lautaselle oli kerätty. Hän oli saanut pensasmustikoita tuopissa, kun toiset joivat alkuglögejään. Marjoihin ihastuneena hän sitten poimi kunkin hedelmäsalaatti-jälkiruokamaljan pinnalta kaikki isot mustikat.

Pikkufriidun nukkumattiaika alkoi olla käsillä ja kun Kuopuksen porukalle oli vilkutettu, Esikoinen kurotti kitaran kaapin päältä. Aikansa sitä viriteltyään hän innostui säestämään joululauluja. Kyllä sellistillä on sen verran parkkiintuneet sormenpäät, tuumittiin, mutta ennen kuin kaikki mieleiset joululaulut oli säestetty, oli hänenkin pakko tunnustaa, että työstä käy. Kitaran kopasta jäi soittajan polvelle paksu harmaa pölykerros, joka kirvoitti makeat naurut. Että eipä ole täällä panostettu kaapinpäällisten joulusiivoukseen.