Pissismummo tapailee kaltaisiaan ystävänpäiväviikolla virtuaalina mummoteamsissa.

• Heippa, mummelit!
• Heipat sullekkin! No, mitäs?
• Mitäsmitäs. Se on taas se aika, kun ennen muinoin kirjoiteltiin ystävänpäiväkortteja ja -kirjeitä.
• Joo, kuumottelee hiukka. Ei tuu enää mitää, ei vaan saa aikaan. Se on tän kor…
• Älä ees yritä! Johan me sovittiin, ettei sanota sen nimeä enää ääneen ikinä mummoteamsissa.
• Joo, se on tää ikä….
• Eikä sitä! Nonnih, eiks vain olekkin. Kun ei saa mitää aikaiseksi, vaikkei ees yritä. Kumma juttu.
• Tekosyy! Onko joku siis yrittäny? Nyt, mummot, ei tekosyitä tähän keissiin. Suoraan syvään päähän vain: ku mikää ei oo silleen kuin ennen. Sai ees jotain aikaan.
• Niinku mitä esmes? Millon viimeks otit kynän kätees? Kävit kaupan korttihyllyllä? Tai ees kaupassa?
• Noo… itse asiassa… ostin maanantaina pari ystävänpäiväko…
• Haa! Kiinni jäit! Johan me sovittiin, että tää mummoteams saa hoitaa kaiken sosiaalisen elämän, jota nyt sattuneesta syystä ei muuten ole! Eikä tule. Kuka nyt enää kortteja lähettelee.
• Nii, mutku… niitä on niin kiva saada, ei kai niitä saa, jos ei itekki…
• Tietty. Voihan olla, että joku sentäs ohimennen… tai sitten ei. No, mitä nyt siellä nolostelet!
• No kun.. kävi silleen…että kirjotin ne pari korttia ja Poikakaveri vei ne postilootaan kaupassa käydessään, mut…
• No, onpa kiva, kohta joku meistä saa oikein KORTIN! Ihan kuin sillon ennen!
• Juuei, mut…ku mulla ei ollu yhtään postimerkkiä…ja P.k. ei muistanu sitä tarkistaa…että voihan olla, että ne menee suoraan postin isoon roskikseen. Tai …
• Tai posti laittaa ne lunastukseen vastaanottajalle. Että oikein maksullista ystävyyttä nykyään.
• Nih. (Nolointa ikinä.)

Pakkaspäivien häikäisevä valo, askelten ääni lumisella kadulla ja metsäpolulla – tätä talven iloa olemme niin kaivanneet. Tänään saatiin vielä ekstraa: aivan hurmaavaa huurrepitsiä koivuissa. Nyt meillä on oikea talvi. Nautiskellaan!

Samaan aikaan media julkaisee ikäviä ja masentavia juttuja toisensa perään. Ihmiset väsyvät elämään pienellä liekillä, kolhivat mielihalujaan jatkuvasti yhteiskunnan asettamiin rajoihin, joilla pyritään kaikkien selviämiseen viruskriisissä.

On tietysti oikein, että asioiden nurjastakin puolesta puhutaan. Silti tuntuu, että enemmän kuin valituspuhetta, nyt kaivataan rohkaisua, tukea ja keinoja jaksamiseen. Tarvitaan toivon ruokkimista, ei masennuksen.

Katselin kyynelsilmin Mari-piispan virkaan vihkimystä Turun tuomiokirkosta. Ilonkyynelin! Miten suurta iloa voi tuntea oman rakkaan kirkkonsa sisäisten muurien murtumisesta. Meillä on Irja, meillä on Kaisa ja nyt meillä on Marikin! Ja miten hienosti ja lämpimästi arkkipiispa Tapio otti Marin työtoverikseen arkkihiippakunnassa, siitäkin voi vain vilpittömästi iloita.

Kuuntelin kyynelsilmin Mari-piispan saarnan sanoja. Ilonkyynelin! Puhuja oli läsnä omana itsenään, itseään korostamatta, sovitti askeleensa isoisänsä askeliin tuossa samassa kirkossa ja samalla kirkkomme historiaan. Teksti alkoi elää, liittyi raamatunhistorian tuhatvuotiseen jatkumoon ja samalla tuli nykyihmiselle ymmärrettävällä kielellä ja tuoreilla sanavalinnoilla tähän päivään ja availi ovia huomiseen.

Tulin ajatelleeksi miten tärkeä on korkeissa viroissa olla kosketuksissa itseensä ihmisenä. Hennon Mari-piispan sukupuoltaan anteeksipyytelemätön ja taustojaan kunnioittava hahmo on kirkon naisten uusi idoli. Kuten Irja-piispa runoilijasieluisena tienraivaajana joutui haavoittumaan, on taistelusta osansa saanut Kaisa-piispa miesten maailmassa meritoituneena ja rohkeudessaan esikuvallisena. Mari-piispalle haluan pyytää sisäistä voimaa ja Hengen viisautta, ettei hän hukkaa pehmeää ja rakastavaa itseään eikä kolhiinnu kirkkomme reaalitodellisuudessa.

Koska elokuvakerhomme on tauolla koronan takia, olemme kokeilleet tuolloin tällöin netflixin elokuvatarjontaakin, mutta ei ole vielä osuttu semmoiseen, jota tekisi mieli suositella. Viimeksi katsoimme kovin suitsutetun sarjan, tämän Bridgertonin ensimmäisen kauden jaksot. On kyllä niiin epookkia brittiläistä yläluokan elämää kuin olla ja voi. Muutamia ihania puutarhoja ja kukkivia puita jäi mieleen sen kureliivi- ja peruukkipitoisen naimakauppatouhotuksen sekavasta mylläkästä. Voin kuvitella, että tämmöinen monia naurettavuudessaan viihdyttääkin. Rakastelua ja elostelua riittää, samoin juonittelua ja juoruilua. Niin vain meilläkin se katsottiin, vaikka ei voi sanoa varsinaisesti, että olisi viihdytty. Tosin raamikas ja tunteikas miespäähenkilö (niinpä) saattoi vaikuttaa jonkin verran siihen, etten lopettanut katsomista kohta alkuunsa.

Sain aikaan jotain, mitä pitkään olen jo pitänyt mielessä: tilasin vihdoin ajan jalkahoitoon. Entinen hoitaja oli jäänyt eläkkeelle. Sitten tuli koronakevät eikä oikein tiennyt uskaltaako mennä ja mihin. Vapaammin eletyn kesän jälkeen tuli koronasyksy, ja fiilis oli yhä epävarma. Tammikuussa postilaatikosta löytyi uuden hoitolan mainos avajaisviikkojen tarjouksineen. Nyt, ajattelin ja tilasin netin kautta ajan.
Millainen on hyvä hoitola? Eteinen on paikka, joka toivottaa tervetulleeksi. Kukka! Korituoli, johon voi istahtaa riisumaan kengät. Naulakko, johon voi huoletta jättää takin taskussa olevine tavaroineen. Hoitohuoneen puolella on kaikki asiallinen tarpeisto, ei mitään turhaa. Asiallinen hoitopöytä, mukava, säädettävä jalkahoitotuoli, pieni toimistopöytä, jolla on muutama kaunis esine katseen lepopaikaksi.
Tärkein kaikista on ihminen, joka ottaa vastaan, levittää ympärilleen luottamuksellisen ja rentouttavan ilmapiirin. Mistä se syntyy, on kullekin varmaan eri asioita, minulle se oli kasvosuojuksen yli hymyilevät silmät ja ystävällinen kysymys: ottaisitko teetä tai kahvia? Hoitotuoli säädettiin mukavaksi, jalat nauttivat lämpimästä kylvystä ja teemuki höyrysi vieressä. Hoitaja tutki jalkojani, muutettiin joustavasti vähän suunnitelmaa, kun hän kuuli kenkkukoipeni taannoisesta tilanteesta.
Kysyin häiritseekö hänen työntekoaan, jos ’lörpöttelemme’ samalla. Perustelin kysymystä, että riskiryhmään kuuluvina olemme niin paljon seinien sisällä kahdestaan puolison kanssa. Juttelu uuden ihmisen kanssa piristää. Muutamin kysymyksin hahmotin hänen tilannettaan ja availin omaani. Löysimme samoja koronakriisin hoitoon liittyviä yleisiä huomioita ja yrittäjyyden erityisiä haasteita. Hän kertoi päässeensä hyvin alkuun. Noteerasimme toistemme ja perheenjäsenten musiikkiharrastuksen ja totesimme asuvamme samassa kaupunginosassa. Hoitopöydän tiimoilta kysyin mitä muita hoitoja hän tekee ja hän kertoi hieronnat ja lymfaterapian. Kävi ilmi, että tarvittaessa hän tekee myös kotikäyntejä.
Hoitotunti meni kuin siivillä. Jalat suorastaan kehräsivät tyytyväisyyttä käsittelyn jälkeen. Tulin niin iloiseksi tästä kokemuksesta, että saatoin sanoa lähtiessä sydämellisesti kiittäen: tapaamisiin tuonnempana.

Tapasin tk-systeemin palveluksessa olevan fysioterapeutin, joka oli ystävällinen nuori nainen. Ensin hän kuunteli. Kerroin pahan mieleni kolmen ja puolen kuukauden kipuputkesta. Hän tutkaili selkä-lonkka-jalkavaivan tilannetta. Tehtiin erilaisia kuntouttavia liikkeitä kipurajalle asti, ei yhtään yli, hän muistutti. Sitten hän tulosti kuntoutusohjelman, antoi ohjeet sen kanssa toimimisesta ja sovittiin tilanteen tarkistusaika neljän viikon päähän. Sain ohjeen hankkia kuminauhan, jonka antamalla vastuksella voi tehostaa lihaskuntoa harjoittavia liikkeitä sitä mukaa kun kunto kohenee. Olin todella tyytyväinen saamaani apuun. Olin myös tyytyväinen itseeni, kun olin vaatinut lähetteen nihkeältä lääkäriltä.

Emme ole vielä rokotuslistalla, täällä mennään nyt kahdeksankymppisissä. Mutta koska rokotteita saadaan ja systeemi pyörii, varmaan kevään kuluessa saamme mekin annoksemme. Pitää päästä kesäksi kuntoon, että voi liikkua kotoa lasten ja lastenlasten luo sekä vaihtaa maisemaakin välillä. Jos siis koronavirustilanne sen sallii. Päätän uskoa, että se onnistuu.

Istun nojatuoliini käsissäni virsikirja ja silmälasit. Avaan sälekaihtimet ja katson pihaa, jossa lumikinos on kasvanut yö yöltä. Pyhän Marian kirkon kellot soivat, kutsuvat kuulemaan. Olen ottanut talteen listan virsistä, joita lauletaan. Niin isänikin teki kauan sitten, kun pienenä tyttönä kiipesin hänen syliinsä keinutuoliin kuuntelemaan radiokirkkoa. Alkuvirren aikana saapuu talitiainen tarkistamaan lintulaudan. Jyviä riittää.

Sunnuntain teema on ansaitsematon armo. Elina Rajala puhuu saarnassaan armollisuudesta, joka muuttaa ihmisen elämän arvojärjestystä. Se ohjaa kilvoitteluun ja kohtuullisuuteen. Kunkin on hoidettava omat tehtävänsä, siitä selvitäksemme tarvitsemme armoa, joka on Jumalan valtakunnan suurin salaisuus. Rukouslause jää mieleen soimaan: katso minuun, käännä katseeni sinuun, Jumala. – Saarna on lyhyt ja ytimekäs. Siinä ei ole turhia sanoja, jotka johtaisivat ajatukset harhapoluille. Minulla on ravittu olo.

Urkuja soittaa kanttori Kai Huopainen. On upeaa vaihteeksi kuulla syvän miesäänen esilaulua. Tekee mieli laulaa mukana ja laulankin. ”Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää. Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää. Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa, murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.”(V. 547) Gospelkuoro laulaa puhtaasti ja kauniisti Ulla Suutarin johdolla ja säestyksellä. Laulutkin puhuvat armosta.

Pihaan lehahtaa naakkaparvi. Joku linnuista käy maistelemassa talipalloa. Pian parvi jatkaa matkaansa. Minäkin nousen kiitollisena siitä mitä sain. ”Avaat toivon maisemat” (V. 902).

Carin Gerhardsen Musta jää suom. Maija Ylönen Minerva 20

Trilleri palkitulta tekijältä, tuli temmattua kirjaston koronarajoitusten aikaan eteisen pokkarihyllystä, jossa yleensä ei ole mielilukemistoani. No, tarina tarjoaa kaahaamalla toiselle aiheutetun liikenneonnettomuuden paikalta pakenemisineen, raiskauksen, kiristystä ja lopulta murhan – siinäpä ainekset tähän keitokseen, joka ei millään tavalla viihdytä eikä ravitse.
*
*Heikki Aittokoski Narrien laiva HS-kirjat 2013 (3.painos)

Matka pieleen menneessä maailmassa on toimittaja Aittokosken alaotsikko Narrien laivalle. Ihailtavan rohkea ja taitava ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski on saanut ansiokkkaille matkaraporteilleen koosteen kirjaksi. Toimittaja kuvailee matkojaan Lontoon Sotheby’n taidehuutokauppaan, Mogadishuun, Bangladeshiin, Kabuliin. Seitsemän kuolemansynnin alaotsikot vievät kukin matkalle pieleen menneeseen maailmaan. Mitä seikkailuja, mitä rohkeutta ja sitkeyttä toimittajalta vaaditaan, kun halutaan vaikkapa jäljittää Seppälästä ostettua puuvillapaitaa sen tekopaikkaan Bangladeshissa. – Olen vuosia tottunut panemaan merkille Aittokosken kolumnit, raportit ja jutut Hesarista. Ja nyt kun taas suljettiin kirjasto kaupungissa koronan pelossa, löysin tämän Toisen hyllystä ja sain tilaisuuden syventyä näihin kiehtoviin matkakertomuksiin ja taiturikirjoittajan tyyliin ilmaista ajatuksiaan ja kokemuksiaan maailmanmenosta. Tuli mieleen, kunpa Aittokoski saisi tarttua koronavuosien käänteisiin ja kirjoittaa yksiin kansiin miten virus pani maailman polvilleen, mistä kaikki alkoi ja mihin se johti. *Löytö!
*
Kreetta Onkeli Meiltähän tämä käy WSOY 2020

Nykyään viisikymppinen kirjailija on 1997 palkittu K. Jäntin palkinnolla ja 2013 Finlandia Juniorilla. Viimeisin romaani on kertomus naisesta, joka elää avioliitossa, jossa ei ole rakkautta, ei juuri kiintymystäkään. Miehellä on jonkinlainen asema, jonka turvin asutaan kalliisti. Perheessä on kaksoset, jotka oikeastaan ovat naisen elämän sisältö ja tarkoitus. Tapahtuu, että hiljalleen alkoholisoituva nainen kohtaa miehen, johon rakastuu. Koko järjestely luhistuu ja avioliitto päättyy eroon. – Oikeastaan tarinan naiskohtalo puhuttelee eniten desperadona, miten kovasti voi yrittää, ja silti elämän haltuunotto epäonnistuu ja miten alkoholismi syntyy ja kasvaa itsepetoksesta ja tuhoaa lopulta ihmisen. Ei mitään herkkua lukea, mutta ehkä totta monen naisenkin elämässä.

Viime aikoina Pissismummo on soitellut puheluja lähellä ja kaukana asuville ikätovereille ja ystäville ihan syystä, että ei ole päästy aikoihin turvalliselle näköetäisyydelle puhumattakaan halaustuntumasta. Olemme kaikki ylittäneet ilmeisesti jonkun vanhuuden rajaviivan, koska viimeksi kuluneen noin vuoden aikana jokaiselle on ilmennyt jokin uusi terveysongelma tai aiemmin sairastettu on uusiutunut ja/tai pahentunut.

• Juuei, muuhun tulokseen voi tuskin tulla, nyt on virallinen vanhuus meidät saanut kiinni, vaikka parhaamme mukaan olemme tuota yrittäneet välttää, totesi P.Mummo puhelimeen, jossa oli tovin vaihtanut aatoksia ikätoverin kanssa.
• Nii’ih. Miten se on voinut tapahtua, kun meille on uskoteltu kaiken aikaa, että ikä on vain numeroita?
• Jaa’a. Jos se on tarkoittanutki sillai numeroita, että ensin on yksi vaiva, sitte toinen ja kohta kolmas?
• Saattaapi olla näinikkää. Eläkkeelle päästyä aateltiin, ai että, nyt on aikaa tehdä kaikkee hauskaa, mitä ei ennen ehtinyt, jaksanut, eikä keksinyt. Ettei se vanhuus vielä tästä ala, vasta kahdeksankymppisenä tarvii pikku hiljaa alkaa sitä miettiä. Mutta mitäs! Rajaviiva tulikin yks kaks yllättäen tähän.
• No jospa tää kaikki johtuuki koronasta?
• Niivissiin, karanteenin syytä kaikki! Selvä se, kun joutuu samaan pussiin ikäistensä kanssa, siinä rupee epätoivo sikiämään ja sitte leviämään ja lopuksi kiihtymään muiksi taudeiksi hätäpäissään, jos ei virus pääse käsiksi.
• Samassa pussissapa hyvinkin. Ollaan yhäeelleen. Ja epätoivon fiilikset nitistetään vertaistuella. Taaperrettaan etiäppäin. Kohta on ystävänpäivä ja sitte tullee pääsiäinen ja aprillipäivä. Sitte ollaanki jo vapussa ja kohtsillään on juhannus. Niitä ootellessa.

Tänään istuin taas radiojumalanpalveluksen ääreen. Lähetys tuli Lappeenrannan Sammonlahden kirkosta. Toinen on Lappeenrannan seudulta kotoisin ja joka vuosi siellä käymme. Sammonlahteen poikkesimme erään seurakuntamatkan porukan mukana vuosia sitten. Kirkko on modernin oloinen. Saarnan piti kirkkoherra ja kuoro avusti virsilaulussa.

Radiokirkko on sillä tavoin striimausta parempi, että mitkään epäoleelliset tai epäesteettiset yksityiskohdat eivät häiritse, kun näköyhteyttä ei ole. Kuuloaistimukseen keskittyminen parantaa sanoman perille menoa. Teki mieli myös laulaa virsiä kuoron mukana, siitä muodostui yllättäen kokemus seurakuntalaisena osallistumisesta.

Päivän teema oli Jeesus herättää uskon. Evankeliumiteksti kertoi Jeesuksen vaelluksesta Galileassa kylästä toiseen. Mitä hän siellä? Puhui ihmisille, paransi sairaita ja ajoi ulos pahoja henkiä. Ihmeteot saivat ihmiset liikkeelle tungokseen asti. Jeesus jatkoi kuitenkin matkaa kylästä toiseen. Hänellä oli sanoma vietävänä ihmisille ja sanoma oli tärkein, eivät ihmeteot.

Minua puhutteli vapaaehtoisavustajien laatima esirukous, jossa pyydettiin viisautta maamme ja maailman päättäjille sekä virustaudin nujertamiseksi tehtävän työn ja työntekijöiden puolesta. On tärkeää, että jaetaan rukouksessa yhteinen huoli ihmiskuntaa nyt ahdistavassa tilanteessa. Jumala auttaa tavallaan ja ajallaan, siinähän uskon olemus on ja myös ihmiskunnan turva.