Keventyneenä irtoaa lehti, tehtävänsä tehnyt, kun tuuli kulkee puun lävitse. Kun kesä on mennyt, se on mennyt eikä taakse jääneeseen aikaan tarvitse takertua. Pihavaahtera opettaa minulle siitä jotain joka syksy.

Kolmas Portti-blogin Annikki kirjoitti homingista eli kotoilusta kuunneltuaan Anu Harkin ohjelmaa. Tunnistin itseni mieluusti kotoilevana ihmisenä, joka nauttii kotona olosta  mitään erityistä puuhaamattakin. Myös tavanomaiset kotiaskareet: ruuanlaitto, pyykki, siivous ja pienimuotoinen askarointi pihassa tuntuvat enimmäkseen hyvältä. Monilla kotipuuhiin kuuluvat käsityöt, minulla niiden tilalla on lukeminen ja kirjoittelu.

Epäilen, että kotoilusta nauttiminen on syntyperäinen ominaisuus, jonka maalla syntyneet ja kasvaneet saavat äidinmaidossa. Kuten Annikki sanoo, alituiseen rientämiseen ja osallistumisvimmaan tottuneille urbaanikoille se saadaan kaupaksi tekemällä siitä trendi. Näin kai syntyi toinenkin naistenlehtien kovasti markkinoima trendi, downshifting, jolle myös keksittiin oivallinen suomenkielinen synonyymi, leppoistaminen.

Nuoret puhuvat himmailusta silloin kun ei keksitä mitään menoa tai meininkiä. Himmailu kuulostaa hiukan väheksyvältä, vähän kuin nörtteily. Millähän nuorikansakin oivaltaisi elämän leppoistamisen antavan kasvurauhaa. Ei elämää ole vain alituinen äärikokemuksissa rypeminen ja revittely. Parasta on kun on sopivasti liikettä. Me aikuiset voimme näyttää tässäkin lapsillemme hyvän elämän mallia. Tehdään kotonaolosta viihtyisää!

On kyllä totta, että eläkeläiselle kotoilu on luontevin elämänmuoto. Työvuosina on tultu ja menty ihan tarpeeksi niin työ- kuin vapaa-aikanakin. Se vain on niin ihanaa, kun saa elää oman luontaisen rytminsä mukaan. Ja kun on aikanaan nähnyt ja kokenut riittävästi elämää, tajuaa, ettei ole mitään oleellisesti uutta auringon alla.

Syksy on hyvä vuodenaika rauhoittumiseen. Kun ulkona sataa ja myrskyää on hyvä olla kotona. Kun tekee oikeasti mieli jonnekin, voi taas lähteä vaikuttumaan virikkeistä.

Pihan lokakuu. Tuuli riisuu vaahteraa. Hellästi maa ottaa vastaan puun syysmekon riekaleet. Kohta näemme rungon ja oksien uljaan grafiikan. Lintujen ja oravien piiloleikit loppuvat. Eilen lintu lensi puoliavoimesta ovesta sisälle, kiersi huoneen, istahti sisäovelle, katseli minua tovin ja etsiytyi takaisin ulos. Mitä se halusi kertoa?

tänään, tuuli
jos aukenen, aukenen sille, sen viedä
sen minussa huuhtoa, irrotella pinttymiä
mielen seinämistä

istun tuolissani, lämmitän käsiäni teemukin kyljillä
kuulen tuulen, se viskoo pisaroita ikkunaan
sade pieksää puuta, lehdet kattavat pihanurmea
minussa on tyhjiä kohtia, joista näkee
turhaan valvotut yöt, turhaan mietityt
vaihtoehdot, joita ei ole
kivun pimeässä hehkuvan silmän

Äiti lienee tallettanut lähes kaikki samansa kirjeet ja kortit, siltä ainakin tuntui, kun kävin läpi jäämistöä. Katselin kaikki tervehdykset ennen kuin ne päätyivät takkaan. Toistuvia, osin tuttuja nimiä korteissa: naapureita, ystäviä, sukulaisia, matkatovereita joltakin niistä harvoista ulkomaan matkoista, joilla äiti ja isä yhdessä kävivät. Uskollisimpia muistajia ovat olleet ne kaksi nuoruuden ystävää, joista muistan äidin puhuneenkin, Jenny ja Hilkka. Yhteys oli säilynyt kuolemaan asti. Ensin loppuivat Jennyn tervehdykset, sitten Hilkan. Isän kuoleman myötä alkoivat äidin luopumisen vuodet: puoliso, ystävät, viimeisin siskoista. Kiitollisena muistelen Jennyn ja Hilkan uskollisuutta ystävyydessä, se merkitsi äidille niin paljon. Muistan äidin huokauksen veljelle ja minulle: miulla ei ole ennää kettää muita. Kaikki pitkäaikaisimmat kanssakulkijat olivat jo poissa. Runsaiden ikävuosien toinen puoli on karuuntuva elonpolku, vähittäinen yksinäistyminen.

Oli äidillä meidät ja meillä hänet, poikansa lähellä ja tyttärensä matkan päästä yhteyttä pitäen. Monista käytännön asioista huolehtinut miniänsä ja vävy, joka tuli tyttären mukana aina kun vain pääsi. Oli äidillä lastenlapset perheineen energisinä tuulahduksina ja heidän pienoistensa tuoma pehmeä ilo.

Äiti kävi Tapiolan emäntäkoulun 1930-luvun puolivälissä ja isä Suonenjoen maatalouskoulun. Siltä ajalta on säilynyt isän ja äidin välistä kirjeenvaihtoa. Ajan taloudellinen niukkuus (lamasta ei silloin puhuttu) ja maailman poliittisen tilanteen epävarmuus heijastuu vanhempieni tulevaisuuden suunnitelmissa.  

”Kotitalousoppilaitosten oppilaiden järjestyssäännöt.
– – –
2§    Oppilaan tulee alistua kaikkiin oppilaitoksesta annettuihin säännöksiin sekä noudattaa johtajan ja opettajien antamia määräyksiä. Samalla hänen tulee käyttäytyä moitteettomasti sekä oppilaitoksessa että sen ulkopuolella ja kohdella huomaavaisesti opettajiaan, tovereitaan ja kaikkia muitakin henkilöitä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin.
– – –
6§    Oppilaan on aterioitava oppilaitoksen yhteisruokalassa. Älköön hän tämän ohella järjestäkö itselleen yksityistä ruokataloutta; älköönkä aterioiden väliaikoina ilman erikoista lupaa käyttäkö oppilaitoksen ruokatavaroita tai -valmisteita.
– – –
9§    Avotulen kanssa älköön käytäkö ullakoilla tai muilla tulenaroilla paikoilla.  – – – Oppilaan on varovaisesti ja säästäväisesti käytettävä sähköä, paloöljyä, puita ja muita oppilaitoksen tarveaineita.
– – –
11§    Oppilas älköön luvatta käyttäkö oppilaitoksen puhelinta.  Oppilaille tulvea posti on tuotava suoraan johtajalle tai hänen määräämälleen henkilölle, joka huolehtii sen jaosta.
12§    – – – Huvitilaisuuksissa käyntiin on saatava johtajan suostumus.  
13§    – – – Viimeistään klo 23 sammutetaan valot ja tulee sen jälkeen täydellisen hiljaisuuden vallita ainakin kello ½ 5:een. ”

Isäni vanhapoikasedälle kuulunut rippilasten kirja on annettu muistoksi asianomaisen ”ensi käynnistä Herran P. Ehtoolliselle”. 64-sivuinen kuvitettu kirjanen on toinen painos v:lta 1900, Werner Söderströmin kustantama, alkuperää mainitsematon ”vapaa suomennos”. Takakansi mainostaa muutakin kohderyhmälle sopivaa kirjallisuutta, kuten: Ystävällisiä neuvoja nuorukaisille; Sukupuolinen puhtaus (Esitelmä nuorille miehille), muutamia lääketieteen lausuntoja siveyden terveellisyydestä; Itsekasvatuksesta (neuvoja opiskelevalle nuorisolle).

Rippilupauksia on seitsemän, jokaiseen kysymykseen on erikseen vastattava ”Tahdon” tai ”Uskon”. Kysymykset käsittelevät uskontunnustusta ja raamattua, tunnustuksessa pysymistä, Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen uskomista, Jumalan sanan noudattamista, Jumalan pelvossa vaeltamista ja ehtoollisella käymistä.
Rippilasten kirjan muu sisällys on otsikoitu: Tienhaarassa / Matkasi määrä / Kaksi tietä / Valitseminen / Pyhitä lepopäivä! / Älä unhota p. Raamattua! / Älä lyö laimin pyhää Ehtoollista! / Älä unhota rukoilemista! / Seurustele hurskasten kristittyjen kanssa!

Kirja puhuttelee lukijaa rakkaaksi, armaiseksi lapseksi. Setä-Juho oli syntynyt 1888 ja käynyt rippikoulunsa syntymäpitäjässään Suomen suuriruhtinaskunta-aikaan v. 1904. Tietämäni mukaan hän ei erityinen ehtoollisella kävijä sittemmin ollut, enimmän aikaa hoiteli hevosia ja poltteli paperossia holkissa.

Se päivä oli pilvisen harmaa ja alkoi kireissä tunnelmissa. Oltiin Toisen kanssa eri mieltä heti aamulla jostakin kattilankannesta. (Sanon ’kattilankansiriidoiksi’ semmoisia, jotka alkavat pikkuasiasta, jota toinen ei edes huomaa, mutta josta tulee ensin pientä sanomista ja kun toinen ei sitä kestä, lopuksi mäiskitään sanoilla. Alkuperäistä sýytä kumpikaan ei illalla enää muista.)

Päivä jatkui alakuloisessa tunnelmassa, itse asiassa olin koko ajan itkemäisilläni tajuamatta mikä on, kun ei se enää ollut aamuriitaa. Oltiin vain hiljaa molemmat koko päivän ja se tuntui vaihteeksi ihan hyvältä.

Iltapäivällä sitten tajusin, mikä on ja heti helpotti, tavallaan. Itkemäisillään-olo jatkui silti ja sen vallassa tein arkiset puuhat ja istuin illalla Toisen kanssa konsertissa. Siellä vasta se olo hiljalleen hävisi jonnekin. Oli kuin sielu olisi ollut kosketusarka ja itkunkipeä. Ei se olisi sanoja kestänyt, mutta musiikki liensi kivun, jälleen kerran.

Äidin kuoleman vuosipäivä. Olkoon leponsa kevyt ja tuskaton. 

Kirkko on käynyt viime vuosina Yhteisvastuun tiimoilta kampanjaa tarttuvalla teemalla ”Ole arkienkeli”. Teema on sinänsä hyvä.  Ehkä arkienkelillä halutaan viestiä: omaa etua etsimätöntä hyvää tehdessään ihminenkin on Jumalan palveluksessa.

Harva meistä on nähnyt taivaallisen enkelin. Tarkasti oikeaa hahmoa enkelille ei kukaan voikaan antaa, jumalallinen valo-olento – kuten itse Jumalakaan – ei ole ihmisen normaaliaistein mahdollinen havaita. Raamatussa kerrotaan enkelien olevan näkymätöntä taivaan joukkoa, ruumiittomia henkiä, Jumalan palveluksessa olevia erikoislähettiläitä.  Heissä on voimaa. Siksi me pyydämme enkeleitä ohjaamaan omaa ja rakkaittemme elämäntietä ja suojelemaan pahalta. Enkeleitä sinunkin matkallesi.

Alice Munro; Viha, ystävyys, rakkaus; suom.Kristiina Rikman;  Tammi 2002, ilm. 2001

Kirjoittavan tuttavani suosituksesta tutustuin tänä kesänä Alice Munroon, kanadalaiseen monesti palkittuun kirjailijaan. Häntä arvostetaan erityisesti novellikirjailijana. Tämäkin opus sisältää yhdeksän pitkähköä tarinaa. Alkuteoksen nimi on Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage – joista nimen suomennos jättää käyttämättä ’kosiskelun’ ja ’avioliiton’.  Ihmissuhteiden kuvaajana ja tarinoiden punojana Munro loistaa. Hänen kielensä on monivivahteista, minkä suomennoskin välittää oivallisesti. – Minua kosketti eniten kokoelman viimeinen tarina Karhu tuli vuoren takaa. Siinä vanhan avioparin suhde muuttuu, kun muistisairas vaimo saa paikan hoitokodista ja kiintyy siellä toiseen mieheen. Tarinan käänteissä on jotain ikiaikaista ja liikuttavaa.
Totesin täällä kerran, että kirjoittaja kirjoittaa itseään. Munron innoittamana voisi jatkaa: lukija lukee itseään, elämänsä läpi.

*
Anais Nin; Henry ja June; suom. Leena Nivala; WSOY 1991, alkup. 1966

Ranskalaissyntyinen Anais Nin jäi kirjallisuuden historiaan paitsi monipuolisen tuotantonsa, erityisesti eroottisten novelliensa ja julkaistujen päiväkirjojensa ansiosta. Kirjailija kuoli 1977 Amerikassa. Henry ja June on ensimmäinen lukemani Ninin teos. Kun mietin julkaisuajankohtaa, voin kuvitella mikä sensaatio teos aikanaan on ollut. Kirjailijan ihmissuhteet ovat eräänlainen aistillisuuden verkosto, jossa Nin kuvaa avoimesti naisrakkautta, miesrakkautta, aviorakkautta, ostettua seksiä, naisen eroottisia fantasioita, suhdetta psykoanalyytikkoonsa. Julkaistu teos oli sensaatio siksikin, että päiväkirjan kuvausten keskiössä on toinen tunnettu kirjailija, Henry Miller. – Kirjailijana Nin on herkkävaistoinen ja taitava eroottisten riippuvuussuhteiden kuvaaja. Hillittömyyttä ja ylivalotustakin kuvauksessa tuntuu.

PS. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka esitetään Teemalla perjantaina 7.10. klo 23.05

*
Kristina Carlson; William N. päiväkirja; Otava 2011

Carlson on mielestäni aika erikoinen kirjailija, vähän velmu. Hän valitsee aiheensa, ties mistä impulssista johtuen, historian hämärästä ja tarjoilee lukijoilleen uskottavan tuntuista fiktiota vaikkapa omituisten vanhojen herrojen elämästä. Carlson aloittaa ikään kuin kesytellen, lukija pohtii jonkin matkaa onko tässä nyt jotain mitä lukea ja miksi. Tekstiin voi hulahtaa arvaamattaan kuin heikkoihin jäihin ja sitten imu vain vie. Ilahduttava kirja, joka ei jatku piinaavan pitkälle, on kevyt pitää käsissä ja antaa annettavansa jaarittelematta. Bravo!

*
Tuula-Liina Varis
Rakas; WSOY (2.p. 2009; 1.p. 2002)    Toshino Mifunen tiikeri; WSOY 2005

Rakas on erään naisen tarina, joka on yhtä aikaa tavallinen ja erityinen, kuten useimpien naisten tarinat lienevät. Loppuun asti mietin kirjan nimeä, mihin tekstissä se viittaisi. Ehkä se liittyy naisen mielessään vaalimaan rakkauteen, joka ei koskaan toteutunut unelmien tapaan, mutta silti niin, että ei koskaan kuollutkaan. Sen sijaan naisen reaalielämässä oli pätkä sosiaalisen statuksen unelmaa, mutta ei rakkautta. Tarinan loppupuolella tätinsä aikuiseksi hoitama tyttö saa vastauksen kuolleiden vanhempien mysteeriä koskeneisiin kysymyksiin. Naisen ihmissuhteet paljastuvat rakkaudettomiksi, on kuin rakkaus jäisi ikuisesti haaveeksi vain.   

Toshiro Mifunen tiikeri sisältää erinomaisia novelleja ja proosarunon. Novellit lienevät Variksen ominta lajia, hän taitaa muodon sekä osaa luoda tarinan, joka pitää lukijan otteessaan. Teksti on kaikinpuolin moitteetonta. Niminovellissa Varis jopa pyrkii irti vakavailmeisestä realismistaan ja päästää tekstiin surrealistisia vivahteita.

Pidän Tuula-Liina Varista pätevänä ja hyvänä kirjailijana. Mietin mikä teksteissä olisi hänen vahvuutensa ja toisaalta mikä on se jokin, mikä useamman teoksen perättäisen lukemisen myötä hänen teksteissään alkaa lukijaa häiritä häivähdyksenomaisena puutteena. Variksen kirjoja lukiessa ei vaivaa kysymys, miksi tämä on kirjoitettu – teksti ikään kuin motivoi itsensä lukijalle – mutta tarinat ovat kovin arkisia, jalat tukevasti maassa kirjoitettuja. Ehkä lukijana jäin kaipaamaan kirjallisia ’yläsäveliä ja modulaatioita’, jos musiikkitermein ilmaisu sallitaan tässä yhteydessä.

* * *