Emme ajaneet tänä vuonna kolmen tunnin päähän Toisen vanhempien haudalle viemään kanervia ja kynttilää. Nukkukoon muistopaikka talviunta. Ehkä keväällä taas käydään Saimaan rannoilla. Meillä ei ole kaupungissa enää ketään elävää, jota tavata. Olen kiitollinen, että omien vanhempieni muistopaikkaa tuotakin kauempana hoitaa veljeni, joka siellä asuu, neljän ja puolen tunnin ajomatkan päässä täältä. Tyydymme viemään kynttilän oman seurakunnan yhteiselle, muualle haudattujen muistopaikalle, jollaisia nykyään lienee jo kaikilla hautausmailla. Itsensä vuoksi kai monet ikäluokkamme ihmiset tätä vanhaa, kaunista tapaa yhä noudattavat. Edesmenneitä muistellessa elämä solahtaa kokoiselleen paikalle tässä ajassa ja omassa mielessä.

Tässä eräänä päivänä, kun aurinko kutsui ulos, sovimme vuosien takaisen ystävän kanssa metsäkävelystä. Hän oli aiemmin ilmoittanut tulleensa talveksi miehensä kanssa etelään, lähemmäs lapsiaan. Samassa kaupungissa nyt odottelemme talven tuloa ja hengittelemme marraskuun pimeitä iltoja ja öitä. Tuli häikäisevän valoisa päivä, ja sovimme: lähdetään metsäkävelylle. 

Näillä main pikkukaupungin metsiköt eivät ole laajoja, mutta kävelijöille niitä on riittämiin. Syysmärkiä polkuja emme voineet kovin syvälle kulkea, valittiin golfkentän reunan leveä, kova ja kuivapohjainen tie. Sen päässä on myös kentän huoltorakennus, jonka terassituoleissa saattoi istua hetken levähtämässä. Ystävyyden päivityskeskustelussa vierähti kolmatta tuntia. Kummallakin oli tilaa kertoa tärkeimmät tapahtumat ja jakaa tämänhetkisen elämänsä värit.

Niin on, että luottamuksellinen vuorovaikutus on ystävyyden ydintä. Se, ettei tarvitse arastella kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan eikä ihmetellä toisen kertomia. Sielunsisaruutta on riittävästi.

Pauliina Haasjoki   Nausikaa   Otava 2022

Haasjoki on Ulvilassa 1976 syntynyt runoilija ja kirjallisuudesta väitellyt filosofian tohtori. Nausikaa on hänen kahdeksas runokokoelmansa. Hänet on palkittu runokokoelmasta mm. 2010, 2013 ja 2015.  –  Avattuani kirjan, tajuan heti, että tämä on uutta runoa. Luen ahmimalla, en saa mistään kiinni, en ymmärrä, mutta nautin sanojen vuolaasta virrasta, avaruudesta, monimerkityksellisyydestä, tuoreudesta. Jossain sivun yhdeksänkymmentä vaiheilla teksti ottaa minut mukaan ja alan yhtäkkiä tajuta jotain siitä maailmasta, tästä maailmasta, jossa runoilija hulmuttaa sanojaan. Saman tien päätän, että nämä sanat täytyy tuoda kotiin, runokokoelmieni pesään, sanojen täytyy olla saatavilla, kun maailma käy liian pieneksi, liian ahtaaksi ja pölyiseksi. – Kiitos runoudesta, Pauliina H.!                                              

*

Valo askeleillani   Pyhiinvaelluksella Suomessa   Kirjapaja 2022

Kirjapaja on julkaissut sisällökkään ja taiteellisesti tasokkaan kirjan aiheesta, joka kiinnostaa monia. Teos sisältää aiheeseen perehtyneiden kokemuksellista pohdintaa pyhiinvaelluksesta ja erityisesti Suomen vaellusreiteistä ja niiden historiallisista taustoista. Teoksen laadukkaat kuvat ryydittävät tekstiä hienosti.  – Minulla ei ole omakohtaista kokemusta Suomen vaellusreiteistä, mutta itse aiheesta hiljaisuuden retriittien ohjaajana ja osallistujana kyllä. Pyhän olemuksesta, vaelluksen vaikutuksesta ja aiheesta julkaistusta     kirjallisuudesta on runsas luettelo. Pyhiinvaeltajan avainsanoiksi on hienosti kiteytetty: Kiireettömyys, Vapaus, Huolettomuus, Hengellisyys, Jakaminen, Yksinkertaisuus ja Hiljaisuus.                     

*

Nina Burton   Elämän ohuet seinät   suom. Katriina Huttunen   S&S 2022

Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen, palkittu kirjailija Nina Burton on kirjoittanut tulevan klassikon. Teos kertoo kirjailijan etsiytymisestä kirjoittamaan maaseudulle, luonnontilaiseen vanhaan taloon. Asumisesta muodostuu seikkailu, josta kirjailija kertoo yhdistellen kirjallisuudesta lukemiaan ja itse tekemiään tieteellisiä havaintoja hurmaavaksi esseeksi.  –  Teos on jokaisen luonnonystävän aarreaitta. Riemastuin siitä ihanan juohevasti kuvaillusta elonkirjosta, joka luonnon helmaan rakennetussa vanhassa talossa ja sen ympäristössä vallitsee. Suosittelen!

*

Juuli Niemi   Mahdottomia oletuksia   WSOY 2022

Helsinkiläinen kirjailija, 1981 syntynyt Juuli Niemi, on julkaissut runoja ja proosaa sekä elokuva- ja tv-sarjan käsikirjoituksia. Uusin romaani on ”kertomus erään Noran ja erään Juhon rakastumisesta. – No ainakin paikoin suoraa ja paikoin harhailevaa puhetta siitä ja, miten sen nyt sanoisi, sen äärellä horjumista.”   – Romaani alkaa lupaavasti, mutta juuttuu melko pian eräänlaiseen ’eipäs-juupas’ suohon eikä tunnu etenevän. Kummallakin osapuolella on omat historiansa ja haavoittaneet kokemuksensa, jotka jarruttavat suhteen kehittymistä. Vahvat ystävyyssuhteetkin joutuvat koetukselle. Harvinaisen tarkkaa, jopa hiuksia halkovaa tekstiä, jossa paikoin puuduttavan tarpomisen jälkeen päästään loppua kohti lähes selville vesille.

*

Pentti Haanpää   Karavaani   ntamo 2012 (alkup. 1930, uud. painos 1987)

Mielenkiinnosta novellikirjallisuuden kehitykseen kotimaassa tartuin kirjastossa Pentti Haanpään vanhaan novelliteokseen. Haanpäätä lienen joskus oppikoulun äidinkielen opettajan yllytyksestä yrittänyt lukea, mutta yritykseksi se jäi siinä vaiheessa. Novellit ovat melko lyhyitä, kovin miehisiä aiheeltaan ja kuvastavat kaikin puolin mennyttä aikaa. Sen näiden valossa voi todeta, että novellitaide on kehittynyt valtavasti sadassa vuodessa, mutta hyvä teksti on aina hyvää, ajastaan riippumatta.  

*

Marguerite Duras   Tuska   suom. Jukka Mannerkorpi   Otava 1987

Osuin novellien lukupuuskassani kirjastossa kuuluisan ranskalaisen kirjailijan saksalaismiehityksen aikaista vastarintaliikettä ja keskitysleiriltä pelastuneen miehen kohtaloa kuvanneeseen teokseen. Teoksen niminovelli on väkevin kuvaus ihmisen kärsimyksestä, mitä lienen koskaan lukenut.

*

Jeffrey Eugenides   Oikukkaat puutarhat    suom. Arto Schroderus   Otava 2019

”Amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimi kuvaa yllätyksellisissä ja piikikkäissä novelleissaan ihmisiä niin henkilökohtaisten kuin kansallistenkin kriisien keskellä. ”   – Luin juurikin e.m. syistä riemastuneena nämä novellit, jotka availivat merentakaisen suurvallan elämänmenoa pienten ihmisten kohtaloiden kautta. Tekee välillä hyvää tutustua erilaiseen elämäntapaan erilaisessa yhteiskunnassa. Ihmisten tarpeet ja toiveet ovat melko samat kaikkialla, mutta poikkeavat ovat toisessa maassa tavat vastata niihin. 

*

Lokakuu, viimeisillään. Arkiviikko, viimeisillään sekin. Vierimme useamman siltaremontin hidastamaa väylää kohti Paratiisia, jossa Esikoisemme pitää majaa. Esikoisen Ritaripoika on täyttänyt vuosia, ja siellä he ovat jo kaikki, jotka ovat meille ja yhdessä meidän kanssa Perhe.

Lapsenlapsillahan on se etu ja rikkaus, että saavat kuulua kahteen erilliseen sukuperheeseen. Äidin suvun puolella Ritaripojalla on mummo ja vaari sekä tätejä, enoja ja serkkuja yllin kyllin. Isänsä puolella taas nämä mummeli ja vaari sekä sedän ja tädin perheen kaksi ihanaa pientä tyttöserkkua.

Neljätoistavuotias istuu kahvipöydässä meitä vastapäätä ja kertoo avoimesti syksystään. Ymmärrämme, että uusi koulu ja uudet musiikkiopintojen kuviot ovat tuntuneet ajoittain raskaalta. Hän on lahjakas ja opinnoissaan menestynyt. Hän tietää, että meille hän on erityisen rakas ensimmäisenä lapsenlapsena. Hän kysyy mm. onko meillä tylsää kahdestaan – no, väliin on ja enimmäkseen ei – ja mitä me katsomme television suoratoistokanavilta – käy ilmi, että osittain samoja, osittain eri.

Välähdyksinä jää mieleen erilaisin kokoonpanoin käytyjä keskusteluja siellä täällä huoneistossa. Kummisetä tarjoaa luottamusharjoituksen nostamalla pikkumurun ja isosiskon vuorotellen korkealle venytystangolle ja ottamalla vastaan, kun pienten käsivoimat loppuvat. Piilosilla ollaan Vaarin ja Mummelin kanssa, joiden ongelmana on löytää aikuiskokoinen piilopaikka. Isomuru esittelee rumpusettiään, josta kuuluu pelkkä napse ilman kuulokkeita. Ritaripoika ja setänsä käyvät syvällistä keskustelua (tietotekniikasta, arvattavasti) pojan huoneessa.

On meillä ihana perhe, jossa saamme olla isovanhempina. Mikä rikkaus lapsenlapsissa nuorimmaisesta yksivuotiaasta aina teini-ikäisiin. Ja omat pojat onnellisina ja tasapainoisina rakastettuineen elämänsä keskipäivässä.

Tässä eräänä päivänä ystävämme Pissismummo ohjeistettiin sosterin systeemissä käydessä lempeästi ilman ennakkovaroitusta miettimään hyvin toimineen ja edullisen lääkkeen vaihtoa uuteen. Ainoa pulma uudessa, kaikin puolin erinomaiseksi kuvatussa lääkkeessä on sen hinta, joka on moninkertainen entiseen verraten kuukautta kohti. Korvattavuusehtoja on tiukennettu, joten on mahdollista, että Kela ei osallistu ja Mummo joutuu maksamaan koko hinnan laihasta eläkepussistaan. Kunpa se edes olisi ainoa lääke, jota Mummon ylläpitoon tarvitaan. Uudistuksen tarkoitus on ilmiselvästi vähentää käyntejä systeemin hoitoväen pakeilla, mikä vähentäisi tarvittavaa väkeä ja palkkakuluja.

Kehitys kehittyy koko ajan ja kuten tiedämme, hoito muuttuu hyvinvoinniksi ensi vuoden alussa. Potilaita ei enää ole, on vain hyvinvointikansalaisia, joiden asiat hoidetaan etänä. Ei pidä mennä häiritsemään uudistettua systeemiä henkilökohtaisella käynnillä. Ehkä piankin systeemissä vastailee robotti, joka etätutkii asiakkaan ja kertoo, jos vikaa on. Robotilla on valmiina vastaus kaikkiin kysymyksiin, joita hyvinvointikansalainen keksii kysyä, mihin siis lääkäreitä enää tarvittaisiin. Robotti lähettää e-reseptit apteekkiin sähköisesti, asiakas hakee pillerit, napsii ne manuaalisti ohjeen mukaan. Näin lisääntyy hyvinvointi robottiyhteiskunnassa.

Nyt Pissismummo jo heristelee: mikäpä niiden on hyvinvoida, joilla on pelit ja vehkeet ja lähipiirissään joku, joka osaa ja jaksaa pitää etärobotteja pystyssä palvelunestohyökkäysten ristitulessa! Vaan entäpä elämänmelskeestä syrjään unohtunut mummo tai pappa, jolla ei ole. Ketään. Missään.

On ollut vaihtelevaa syyssäätä, ajoittain taivaalla vyöryy valtavia mustia pilvilauttoja, toisinaan aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja saattaa jopa paistella iloisesti koko päivän. Sitten on taas tasaisen harmaata, ajoittain tihkuttaen hienonhienoa sadetta. Sääennusteissa ovat alkaneet huomautella hallasta ja yöpakkasista ja varoitella aamuliukkaudesta. Pyhäinpäivä lähestyy – ja marraskuu. Mietimme lähtöä suvun haudoilla käymään matkan päähän, ja Toinen siksi myös pitäisikö vaihtaa jo talvirenkaat.  Kesäaika päättyy reilun viikon päästä, ja keväällä lainattu tunti palautetaan paikalleen talveksi.

Ennen muinoin Kotiliedessä oli palsta, jonka otsikkona oli ytimekkäästi: Nyt on aika. Siinä muistuteltiin vuodenaikapuuhista ja muista ajankohtaisista. Syksyisin on paljon aikaan kuuluvia töitä, sadonkorjuuta puutarhoissa, istutusten talvikuntoon laittamista pihoilla, lehtien haravointia, ikkunain pesua ja vaatehuoltoa kodissa. Joku säilöö, toinen siivoaa. Ruokalista elää vuodenaikojen antimista, paljon on kasviksia ja kalaa, marjoja ja sieniä ahkerien käsien ansiosta tuotavana omaan pöytään tai torille niiden saataville, jotka eivät pääse luonnon antimia itse poimimaan.

Sotauutisten ja energiahuolien keskellä on aika myös siivota mielestä musta pessimismi ja ponnistella aina vain askel kerrallaan eteenpäin – menneisiin aikoihin takertumatta. Huomenna voi olla hyvä päivä!

Eilinen päivä muodostui erääksi niistä, joita joskus on: kun mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Valmistauduimme lähtemään Tädin luo syntymäpäivätervehdykselle, kahvikorissa kakkua ja ruusukimppu mukanamme. Tunnin ajomatkasta oli jäljellä viitisen minuuttia, kun toinen takarengas pamahti, ja auton hälytysjärjestelmä reagoi varoitusvaloin. Kehätiellä ei ole ihan yksinkertaista pysähtyä tutkimaan tilannetta, joten Toinen päätti ajaa perille.

Täti oli nukkumassa. Kesti tovin, että hän tajusi keitä me olimme ja miksi olimme tulleet häntä tervehtimään. Posti oli tuonut hänelle kaksi korttia kaukaisemmilta sukulaisilta, niitä tutkimme yhdessä ja useaan kertaan Täti päivitteli vuosiensa määrää (99): onko tuo totta? Kahvi oli ’aika vahvaa’, kuten aina, mutta se ja kakku maistuivat. Otimme muutaman kuvan ja kerroimme lähettävämme kuvan suvun vanhimmasta niille, jotka häntä muistivat. Täti halusi kahvin juotuaan takaisin vuoteeseen. Tiskasin astiat ja kirjoitin käynnistämme raporttivihkoon. Sillä välin Toinen istui Tädin vieressä ja näytti huoneistossa esillä olevia valokuvia kysellen, ketä niissä on. Täti muisti lapsuusperheensä henkilöt, mutta vanhuusvuosina solmitun ja lyhyeksi jääneen avioliiton puoliso oli jo unohtunut. Sitten istuin puolestani Tädin luona laulaen hänelle muutamia tuttuja virsiä. Sillä välin Toinen tutki autoasiaa.

Olimme saaneet viestin Tädin naapurilta, että asunnon alapuolella oleva asukas oli kertonut öisin yläpuoleltaan kuuluvasta valituksesta. Huolestuimme tietysti, onko Tädillä mahdollisesti kipuja. Kävimme puhuttamassa alapuolen asukasta, kerroimme Tädin tilanteesta ja kiitimme, että hän oli kertonut. Toinen sanoi soittavansa sosterin viranomaiselle tästä.

Autolle palatessa Toinen oli jo hakenut lähimmän merkkikorjaamon osoitteen ja ajoi suoraan sinne. Takapyörän kumi oli ihan lytyssä. Odottelimme liikkeessä tunnin verran, että huolto löysi välin, jossa pystyi vaihtamaan renkaan. Saimme myös tietää miksi rengas oli räjähtänyt. Keväällä oman kaupungin merkkikorjaamossa vaihdetut kesärenkaat oli asennettu väärin. Miten voi olla mahdollista, ällistyimme, Toinen pohtii nyt reklamaatiota merkkikorjaamolle. Entä jos olisimme suistuneet tieltä, aiheuttaneet muille onnettomuuden tai loukkaantuneet!

Odottelun aikana puhelimeni soi, en tunnistanut numeroa ja mietin vastaanko. Onneksi päätin vastata, sillä toisessa päässä oli opiskeluaikaisesta ystävistäni eräs, jota en ole tavannut ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Hän kysyi tutusti: muistatkos minut, ajattelin soittaa ja kysyä, miten sulla nyt menee? Ilahduin valtavasti yllätyksestä, kerroin tilanteen ja sovimme, että puhumme enemmän illemmalla, kun me olemme selviytyneet kotiosoitteeseen tavalla tai toisella. Näin tapahtuikin. Puhelu kesti kaksi tuntia ja jatkunee jonakin toisena päivänä. Elämä osaa yllättää.

Millaisessa maailmassa elämmekään? Moni muinoin tärkeältäkin tuntunut instanssi on haipunut historian hämärään tai murentunut merkityksettömäksi. Monen räväkön elämä on muuttunut pelkäksi pihinäksi ja moni nokkelikko on vetäissyt burnoutit parempia aikoja odotellessa. Julkisuudesta elävistä ei ole kuulunut pihaustakaan pandemiavuosina, mutta nyt ne ovat esillä kaikilla foorumeilla taas, samat naamat joka formaatin estradilla mellastamassa.

Onko maailmassa kolkkaa, jossa elettäisiin siivosti ja järkevästi entiseen malliin – vai mekö pohjolan asukkaat vain olemme säikähtäneet viimein hereille karhun kyljessä torkkuvan unesta. Venäjän tsaari, Turkin sulttaani ja Kiinan keisari pitävät maailmaa pihdeissään eikä kukaan näy mahtavan näille mitään. Tarvomme sotien ja selkkausten suossa. Onko Euroopalla tulevaisuutta? Unioni rakennettiin rauhantilan varaan, keinoja päästä ulos sotatilanteesta ei ole.

Ahdistuksen sanasto toistuu asiantuntijapuheessa: eskalaatio, inflaatio, stagflaatio, katastrofi, Harmageddon.
Toivon säteellä olisi tilaus.

Luonnon syysvärit tummuvat. Heleiden värien aika on ohi. Kirjoitushuoneeni ikkunasta näen riisutun koivun. Se näyttää palelevan. Sen vieressä haapa on vaihtunut keväänvihreästä syväntummaan kesäväriin ja nyt sen räiskyvänkeltainen syyspuku ohenee, tummuu hiljalleen. Pihlajan punalehdet ovat jo ruskeina. Värisevät lehdet antautuvat tuulen mukaan ja oksien grafiikka tulee esiin.

Ihmiset ovat lähes unohtaneet pandemian olleenkaan. Jossain taustalla häälyy vielä tietoisuus viruksesta, joka yhä tarttuu, jos kohdalle osuu, mutta jota hoidetaan kuin jokasyksyistä flunssaa. Puhuuko joku vielä karanteenista, jos sattuu sairastumaan? Kasvosuojukset ovat kadonneet katukuvasta. Ihmisellä on sinnikäs pyrkimys normalisoida elämäänsä. Kaikki ikävä ei silti katoa maailmasta, vaikka siitä vaiettaisiin.

Rakastan syksyä. Olen aina rakastanut. Tämä on asia, joka ei näytä muuttuvan ikääntyessä. Syksyt ovat erilaisia, tänä vuonna on ollut maksimaalisen upea ruska kaikkialla. Luontoäiti on antanut aurinkoa, tuulta, sadetta ja myrskyä. Nyt juuri on lehtien haravoimisen aika – ja aika sytyttää kynttilä illan hämärään.

Kun menet tapaamaan ystävää, jonka kanssa olet ollut kasvokkain viimeksi ennen pandemiaa, voit ymmärtää, millä tavalla tuo maailmanlaajuinen virusepidemia on jakanut ajan kahtia, ’ennen ja jälkeen’. Paljon on muuttunut, paitsi ihmisten omassa voinnissa ja elämässä, myös ympärillä. Tuntuu hyvältä halata pitkät ikävät pois, katsoa eläviä kasvoja, jotka kertovat niin paljon enemmän kuin videopuhelussa tai kännykkäkameran kuvassa.

Muistamme hyvin, kuinka alkuun puhuttiin ääni väristen, miten meidän on suojeltava ’haurainta’ osaa väestöä tartunnalta. Se merkitsi iäkkäitä ja ikääntyviä, joilla on yleensä joidenkin kroonisten sairauksien vuoksi alentunut vastustuskyky. Varoiteltiin ihmisjoukoista, välttämään paikkoja, joissa oli paljon väkeä koolla. Kehotettiin suojautumaan itse, pitämään välimatkaa, pysymään enimmäkseen kotona. Näin tehtiinkin.

Tänään istuin lähijunassa ja katselin puolen tunnin meno- ja tulomatkan ajan syksyisen luonnon väriloistoa. Näin kaiken kuin ensimmäistä kertaa. Miten paljon rakennetaan uutta, korjataan vanhaa taajamissa. Miten paljon on jo uusittu. On kuin kaupungit olisivat pesseet kasvonsa ja pukeutuneet uusiin, muodikkaisiin vaateparsiin. Lähijunat kulkivat minuutilleen aikataulun mukaan. Kellään ei ollut kasvosuojusta, kun keskipäivän aikaan oli niin vähän väkeä liikkeellä, että tilaa oli olla vapaasti.

Senkin tajusin selkeästi, että minulla ei ole enää kiire mihinkään, en juokse minkään joukon tai tapahtuman perään. Vuosikymmenten aikataulutettu elämä on ohi. Nyt on aikaa ja varaa kävellä, väistellä, antaa toisten mennä. Voi päästää irti elämysten hamuamisesta, pysähtyä nähdäkseen tarkemmin, tunteakseen tuulen kosketuksen kasvoilla.