Sunnuntai

Laskeudumme etuajassa Edinburgiin. Äsken pilven yläpuolella oli häikäisevän kirkasta, alapuolinen aamupäivä on harmaa kuin kotimaan marraskuussa, räntäsade vain puuttuu. Hämärän kuukausia kulkiessa pitäisi muistaa useammin, että pilvien päällä on aina valoisaa.

Perillä on odotetusti viileää, yksitoista astetta. Vastaanottaja on valkotukkainen Eija-rouva, kymmenet vuodet Englannin puolella asunut ja sanojensa mukaan perusbritin kanssa naimisissa. Myöhemmin käy ilmi, että Eija asuu Manchesterissa Suomen kunniakonsulaatissa. Tulen kysyneeksi matkan toisessa päässä vähän ennen kuin Eija hyvästelee matkalaiset, minkälainen on perusbritti. Eija nauraa hereästi. – No, niin perinteistä kiinnipitävä, ettei mitään ikinä voi muuttaa eikä tehdä toisin. (Onhan tuo kuitenkin mennyt naimisiin jostain Suomesta kotoisin olevan ulkomaalaisen kanssa!) Matkan mittaan Eija toteaa myös muutaman kerran johonkin järjestelyihin liittyen: tää on niin tätä. (Ehkä se tarkoittaa perusskottilaista?)

Eteläinen Ylämaa

”Skotlanti jakautuu kolmeen alueeseen, jotka ovat Eteläinen Ylämaa, vuorten ja laaksojen maa sekä Luoteinen Ylämaa”, sanoo Eija. Ajamme Edinburgista länteen, kohti Glasgowia. Toisella on pitkään vaikeuksia tottua katsomaan etuikkunasta vasemmanpuoleista liikennettä, minä oudoksun alussa hetken kuljettajaa, joka istuu  autossa oikealla ja etuovea bussin vasemmalla puolella. Britteinsaarilla ei huomaa mitään ominaishajua, kuten vaikkapa Kiinassa tai joissain muissa Aasian maissa. Täälläkin on ollut kiivihiilenpolttoaika ja se näkyy kyllä vanhoissa kivitaloissa mustuutena, mutta ne ajat ovat jo menneet; kaikkialla näyttää siistiltä ja järjestyneeltä.

Maisema kumpuilee; osa kukkuloista kaupunkien lähistöllä on maisemoituja kivihiilijätekasoja, Eija sanoo. Huomaan ruohokenttien ja metsiköiden rehevyyden ja vehreyden. Kasvuolosuhteethan ovat ihanteelliset: ei polttavaa kuumuutta ja pilvistä ryöpsähtää nopea sadekuuro tuon tuostakin kuin jättiläisen kourasta viskaten. Etelä-Skotlannin laajat peltoaukeat näyttävät kasvavan ruohossa rauhallisesti ahkeroivaa hyvinvoivaa pihvikarjaa ja pulleita lampaita. Isoja karjasuojia ei näy, talojakin on harvassa teiltä katsoen, niinpä eläimet näyttävät kuin kiinteältä osalta maisemaa.

Glasgow, sunnuntai-ilta

Gasgowssa pysähdymme ensin jaloittelemaan Tuomiokirkon tuntumassa Necropoliksen kukkulalla. Paikka on täynnä aikanaan merkittävien kaupunkilaisten hautoja. Kuolleiden kaupunkiin mennään kullalla koristellusta mustasta takorautaportista. Elävät kaupunkilaiset näkyvät käyttävän paikkaa koiriensa ulkoiluttamiseen.

Hotellimme on keskustan tuntumassa Renfrew Streetillä. Tarkoitus on tulla lounaalle heti kohta majoituttua. Kokoonnummekin, mutta saamme tietää, että lounasta ei ole, hotellin keittiö onkin varautunut illalliseen.  – Aha, tää on taas tätä, tuumii Eija ja talo saa maksaa meille juomat kunkin valinnan mukaan korvaukseksi. Meillä on nälkä ja otamme juomamme kanssa leipää ja salaatin, johon on sekoitettu iso kourallinen rusinoita. Osa porukkaa lähtee Eijan mukana kävelykierrokselle kaupungille, me palaamme huoneeseen. Nukun tunnin kuin nälkäkuolemasta pelastunut ja matkasta väsynyt mummo konsanaan. Sillä aikaa Toinen on tutkinut kaupungin karttaa ja lähdemme sitten omin toimin liikkeelle.

Kävelykatu ja keskusaukio, nehän ovat kaupungin kasvot, jos haluaa jonkin ilmeen paikalle löytää. Glasgow on eloisa business-kaupunki. Sunnuntaisinkin kaupat ovat auki viiteen. Asukkaita on yli puoli miljoonaa, siis enemmän kuin hallinnollisessa pääkaupungissa, Edinburgissa. Kävelykadulla hulisee monikulttuurinen ihmisvirta. Intialaisia ja pakistanilaisia on paljon, pukeutumisesta huomaa, että ovat olleet maassa kauan, eivät enää kulje kansallisessa vaateparressaan. Huivipäisiä naisia ei täällä näy. Jossain kulmassa soittaa klarinetisti klassista.

Kuningatar Victoria

Suunnistamme George’s Squarelle, joka nyt jo oudolta kuulostavaan tyyliin suomennetaan Yrjönaukioksi. Aukio on suljettu joka puolelta, kierrämme sen ja yritämme kuvata lukuisia komeita patsaita aitojen raoista. Aukiolla on ilmeisesti ollut jokin HM Elisabeth II:n juhlimiseen liittyvä tilaisuus, jonka jäljiltä paikan korjaus on kesken. Aukion kaupungintalon puoleisella laidalla on mahtava ensimmäisen maailmansodan uhrien muistomerkki ja toisella laidalla ratsastavat kuningatar Victoria ja prinssi Albert. Muita patsaaksi ylennettyjä merkkihenkilöitä ovat kirjailija Walter Scott, kansallisrunoilija Robert Burns, matemaatikko, insinööri ja keksijä James Watt, kemisti Thomas Graham sekä arvostettu valtiomies William Gladstone ja UK:n ansioitunut pääministeri ja poliitikko Robert Peel. Aukio on sananmukainen silläkin tavalla, että puita tai istutuksia on vähän.

Tästä patsaskokoelmasta ja muustakin tulemme huomaamaan, että skotit ovat erittäin isänmaallista väkeä. Moni parlamentin jäsen ja muu merkkihenkilö on päätynyt paadelle tai peräti huimankorkean tolpan nokkaan, sotien uhreja kunnioitetaan ja muistomerkkejä hoidetaan pieteetillä. Jälleen kerran ensi syksynä skotit äänestävät Englannista itsenäistymisestä, kuitenkin haluten kuningattaren aseman säilyvän. Mikä sitten muuttuisi, ei sitä asiaan vihkiytymätön tiedä. Nyt jo Skotlannilla on laaja itsehallinto, vain verotus on yhtenäinen Englannin kanssa. Itsenäisyyttä kannattaa tällä hetkellä noin 40{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} väestöstä, joten varma ei heidän toivomansa lopputulos suinkaan ole.

Ruokalista ja muita yllätyksiä

Ensimmäisellä illallisella valitsemme alkuruuaksi peruna-purjokeiton, joka on maukasta. Pääruuaksi otan koljaa, se on minulle uusi ruokakala eikä jää favoriittilistalleni tämänkään kokemuksen perusteella. Jälkiruoka kuulosti hyvältä: hedelmiä ja marenkia, mutta lautasella pääosassa komeilee valtaisa marenki, jonka huipulla kolme kynnenkokoista siivua hedelmää.Mikä sokeripommi!

Päivän päätteeksi räpellämme yhteisvoimin suihkusta vettä tulemaan ja taistelemme kylpyhuoneen oven ’automaattisen’ lukituksen kanssa. Puoli kymmeneltä paikallista aikaa panen pisteen jutuilleni ja siirryn vaakatasoon lukemaan Siilin eleganssia. Toinen on jo unessa.  

*jatkuu

Joskus loistavat kesäiset päivät täynnä iloa, hehkuvat onnesta. Joskus sade kietoo harmaaseen huntuunsa kaiken, ilon kukatkin. Joskus maiseman avaruus saa hengittämään syvään, tuntemaan vapauden riemun. Joskus maailman ja minun tai ihmisteni väliin nousee muureja, joita on vaikea ylittää. Yritän muistaa: muuri rakentuu kivi kiveltä, se myös puretaan niin.

”…vienosti kukkii pellot ja laaksot vihannoi

ja hartaat aamun kellot vain rauhaa, rauhaa soi…”

Herttaista juhannusta kaikille blogiystäville! Matkakertomus on tulossa…

(Kuva Martta Wendelin Säätiön julkaisemasta postikortista)

Juhannusviikolla Pissismummo tuli tulokseen, että projektit lisäävät ihmiselle stressiä. Siis sikäli, että moni mukamas aikanaan hoidettava kotiaskare siirtyilee pois paikoiltaan vaikkapa multakuormaa ootellessa. Siitä seuraa ankaraa närästystä ja muuta mutinaa. Jonsei ihminen saa arkisasioittensa aikataulusta otetta viipeelläkään, tapahtuu kamalia. Että vaikka ikkunat jää pesemättä. Kyllä niin hirmustaa, ette tiedä.

Sehän selvä, että juhannukseen mennessä ikkunat pitäis olla pesty ja karjalanheili ikkunalla. Interiöörit ja eksteriöörit ja kaikki röörit pitäis olla putsplank, mutta kun se mullanpöllytys pihassa pitäis tehdä ensin.  – Jussista kesä kellahtaa syyskyljellee ja sitte on kaik myöhästä, mikä on ajastaa jiänt, sanoisi Ikimuori, jos eläis.  

On se parasta ehtoisen mummon piileskellä juhannuspyhät oman pihan upouudella patiolla päivänvarjon alla. Ja toivoa mitä hartaimmin, että moporalli rauhoittuu yötä myöten ja kaupunki hiljenee, kun maallemenijät ovat kaasutelleet mökkimailleen itikkain syötiksi. Sitä paitsi kaupunkigrillissä kärvennetty makkara maistuu ihan samalta makkaralta kuin maallakin. Hyttyset vain puuttuu.

Telkkarikin ylittää taas itsensä, siellä kuulemma matkaa juhannusjuna etelästä pohjoseen. Viihtykää, ihmiset, viihtykää! Tositeeveetä kamalampaa ohjelmaa ei ole, tuumii P.Mummo. Kotonansa käppyröiville tarjotaan tietysti melodraamaa Ihmiset suviyössä, tai mitä niitä nyt on. Hohhoijakkaa, ei jaksa. Onneksi on varalla yksi korkkaamaton elokuva, sitä voi katsella asianomaisesta apparaatista, jos pihassa satamaan äityy.

Hetken herkistyy Mummo muistelemaan muinaista mittumaari-iltaa Lapsuusmaalla, miten siinä oikein tuntui pyhäisen juhlan odotus. Saunat sauhuilivat, syreenit tuoksuivat pihassa, koivut rapun pielissä ja kielokimppu vinttikamarissa. Tuoreet vastat oottelivat saunaan menijöitä. Pääskyset siukoilivat taivaan sinessä, metsässä kukkui käki ja radiossa laulettiin Onnellisia. Illansuussa tyttö poimi niityltä seitsemän kukkaa tyynyn alle yöksi. Aamulla ei muistanut yön unia, niin hyvin oli nukkunut saunaraukeana  kielontuoksussa.  –  Oi niitä aikoja, jos noita olikaan.

Miten erottaa kesäyön lennolla iltruskon aamuruskosta? Kun voi nähdä yhtäaikaa ne molemmat, irti maasta, lattiana pilvien tasainen lautta?  Oi – ja hurmaantua täysin, pidäkkeettömästi taivaanrantamista, joilla päivä hetkeksi hiipuu ja taas kohta valostuu kuin nostaisi hitaasti kaihtimen. Hetket kuin hengitys; tihentyvät, rauhoittuvat, viipyvät, unohtuvat itseensä, ovat pian ohi. Tämäkin on kesää.

Vapaat vedet, tuuli vapaa. Anna tuulen koskettaa, sateen huuhdella itkusi, maiseman ottaa syliin. Ota vastaan meri, linnut. Tunne lähdön polte, kulkemisen kihisevä ilo, paluun onnellinen rauha. Haluan kokea ne taas. Se on kesää.

Moneskohan matka, mietin. Katson komeroni täpötäysiä hyllyjä. Siellä ovat aikajärjestyksessä albumit elämäni matkoilta ennen digiaikaa, valokuvat albumeissaan. Kuvittelen sellaista vanhuuteni iltaa, jolloin en enää kykene lähtemään. Miten istun takkatulen ääressä, otan albumin syliini ja matkapäiväkirjan ja sukellan muistoihin.

Tätini teki miehensä kanssa joka vuosi matkan jonnekin kauas. He olivat ihmisiä, jotka eivät halunneet sijoittaa palkkatulojaan tonttiin ja rantamökkiin. He olivat kulttuuri-ihmisiä, jotka halusivat kulkea, nähdä ja kokea, aistia erilaisuuden rikkautta. He kävivät kaikissa maanosissa, lukemattomissa maissa. Setä kuvasi, ensin diakuviksi sitten videofilmille. He myös muistelivat matkojaan, kun eivät enää jaksaneet lähteä. Heidän erityislaatuisista matkakokemuksistaan saivat nauttia lähi-ihmisetkin. Samaa sukua olen.  

Eräänlaista hulluuttahan matkahulluuskin on. Nyt ei matkailu ole mikään iso juttu, muodotkin ovat monet. On interreilaajia, reppureissaajia, golfareita, vuorilla vaeltajia, intohimoisia kulttuurin nuuskijoita, autoilijoita, pyöräilijöitä, safareilla kiertäjiä, purjehtijoita, risteilijöitä ja muita merimatkaajia. On yhä edelleen myös eteläisiin lomakohteisiin rakastuneita, jotka palaavat vuodesta toiseen samoille rannoille, hankkivat ehkä lomaosakkeen tai peräti huvilan mieliseudultaan niin kuin mökki-ihmiset kotimaassakin.

Ennen saattoi matkoilta jäädä yhteyksiä matkatovereihinkin. Eräs merkittävimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa uniikilla matkalla, jonne lähdin yksin. Puolison tai lähiystävän kanssa tehdyt matkat taas tuovat suhteeseen uusia sävyjä, ei ihmisiä. Toivon, että näkisin, että antautuisin uudenlaiseen maisemaan.

Terveydenhoitosysteemissämme ennalta ehkäisyn menetelmiä on aikuisille naisille todella vähän. Lieneekö rintasyöpäseulonta ainoa, ellei influenssarokotusohjelmaa lasketa. Ainakaan minulle ei ole tarjottu muita. Seulontakin koskee vain 50-69 vuoden ikäisiä ja on joka toinen vuosi.

Mammografia on epämiellyttävä tutkimus, sen tietää jokainen, joka on kerrankin vienyt rintansa likistettäväksi ja venytettäväksi röntgeniin. Epävarmuus tuloksesta kutsuu odotuspelot. Jos tulos tulee nopeasti, se säikäyttää, jos taas viipyy, odottelu harmittaa. Eikä tulos ole 100{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} varmakaan.  

Tiedetään, että vahvojen hormonien varhaisella ja pitkäkestoisella käytöllä rintasyöpäriski kasvaa. Myös geeniperimällä on merkitystä. Jokaisen naisen pitäisi tutkia rintojensa tilaa säännöllisesti, sillä ikä lisää riskiä ja tutkimusväli on kaksi vuotta. Mahdollinen pesäke ehtii kasvaa siihen mittaan, että radikaali hoito on edessä.

Olen käynyt tutkimuksessa joka kerta, vaikka sen sietäminen on kitkerää. Kerran olen jo ennen ensimmäistä kutsua itse käynyt työterveyslääkärin lähetteellä ultraäänitutkimuksessa ja ohutneulanäytteessä, joiden tulos oli negatiivinen eli siis potilaalle positiivinen: ei patologista löydöstä.

Tiedon odottelu on aina pahinta. Ystävä kertoi ’lisätutkimuskutsun’ saatuaan miettineensä yöt läpeensä kenelle mitäkin testamenttaa ja suunnitteli jo hautajaisensakin. Ahdistus ei ole naurun asia, vaikka hänenkin tapauksessaan osoittautui turhaan ennakoivaksi.

Viimeksi tutkimuspiinaa kevensi ihana hoitaja, jonka inhimillinen ote ja lämmin huumori jätti positiivisen muistijäljen. Tänään hän oli siellä taas. Ja nyt vain odotetaan. Sanon itselleni: kerran pelätty on jo valmiiksi pelätty. Elämä jatkuu joka tapauksessa.   

Kevät liukuu kesään, aika ei pysähdy. Lapset ja nuoret ovat äsken  laulaneet Suvivirttä yhdessä äitien, isien ja opettajien kanssa. Keskustelua aiheesta riittää, mutta virsi on saanut pitää paikkansa. Siihen liittyy niin paljon kesää, niin paljon muistoja, tunteita ja tunnelmia. Ihmettelen ajassa ilmenevää pyrkimystä piilottaa kaikki hengellisyyteen viittaava, monelle yhä merkityksellinen aiheisto. Eikä vain piilottaa, pyrkimys ilmenee myös pyhän kunnioituksen väheksymisenä ja suoranaisena pilkkana. Mistä se kertoo?

Jari Järvelä; Chateau Inkeroinen                     Tammi 2012

Seitsemän muuta niminovellin lisäksi on Järvelän uusimman kirjan kansien välissä. Kirjailija on julkaissut jo kahdeksan romaania ja neljä novellikokoelmaa. Hän on saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2007, mikä lienee jonkinlainen kanonisointi kirjallisessa maailmassa. Nämä novellit ovat minun ensimmäinen kosketukseni Järvelän ajatus- ja sanataidemaailmaan. En niin välittömän innostunut ole hänen tuotannostaan näiden novellien perusteella kuin meriittien mukaan ehkä pitäisi. Järvelä kirjoittaa hyvin, siitä ei ole epäilystä, mutta jokin minua vaivaa näissä jutuissa ja se lienee novellien sisältö. Siellä täällä töksähtää jokin tyylitön, rahvaanomainen ilmaisu tai lause. Jotkut novelleista paljastavat kirjoittajan sovinistiseksi. Vinoa huumoria riittää. Omalaatuinen kirjailija kirjoittaa omalaatuisista aiheista omalaatuisella huumorilla. Taitaa olla enempi veliverkoston suosikkikirjailija kuin kaltaiseni satunnaisen feministisesti rajoittuneen esteetikon (hehheh).

*

Kari Hotakainen; Asialliset, aforismeja Hotakaisen tuotannosta toim. Esa Silander         WSOY 2011

”Näitä lauseita ei ole alun perin kirjoitettu mietelmiksi, vaan ne on poimittu Hotakaisen tuotannosta”, määrittelee toimittaja teoksen luonteen esipuheessa. Tekstistä on teoreettisen filosofian koukerointi kaukana, pikemminkin nämä lauseet ovat arkielämän tiivistymiä, jotka sellaisenaan eivät välttämättä edusta kirjailijan omaa ajattelua, vaan saattavat olla jonkun fiktiivisen henkilöhahmon näkökulmasta heitettyjä tokaisuja. Kevyellä silmällä luettuina asialliset lausahdukset ovat viihdyttäviä, vaikka lukija ei olisikaan kaikessa samoilla linjoilla.

Totuus ei koskaan paljasta mitään, valheet paljastavat kaiken.

Rajattomuudesta on tullut uskonto. Alastomuudesta vaate.

Kirjallisuudessa vilisee viisauden viitoissa lukevia latteuksia.

(Niinpä.)

*

Sinikka Nopola; Matkustan melko harvoin                             WSOY 2012

Nopolan nimestä on muodostunut eräänlainen tavaramerkki jollekin matalaoktaaniselle, pikkuisen vinolle arkihuumorille. Siitä näkökulmasta luettuna tämänvuotinen uutuus ei oikein täytä merkistöä. Jos neljästäkymmenestä jutusta korkeintaan viisi on hauskaa, kymmenen vetää toista suupieltä hiukan virneeseen ja loput ovat vain juttuja, ei tulos ole kaksinen. Jutut sisältävät joko omituisen aiheen tai omituisen näkökulman aiheeseen. Tuntuu, että Nopola on tällä kertaa kaapinut kokoon ideatynnyrinsä pohjia.

*

Pirkko Lindberg; Hotelli Kaipaus, suom. Saara Villa              Schildts2010

Kirja on ulkoasultaan möhkälemäinen (588 sivua), hankala pidellä, ainakin iltalukemiseksi – mutta aivan kiehtova kasvutarina löytölapsen elämästä hotellinpitäjän adoptiotyttärenä. Jos tietää kirjailijan kasvaneen Vaasassa Hotelli Astorissa, voi arvata, että omaelämänkerrallista ainestakin on mukana. Kerronnan tyyli on verkkaisesti etenevä, mutta intensiivinen. Tarinassa ei brassailla huimilla juonenkäänteillä tai traagisilla kohtaloilla (joita kyllä on). Silti lukija ujuttautuu kuin varkain erikoislaatuisessa ympäristössä kasvavan erityislaatuisen tytön maailmaan ja jä kulkemaan hänen kanssaan läpi kasvuvuosien. Sodan varjot tuntuvat sekä äidin että tytön elämässä.  – Olen lukenut kirjailijan aiemmin ilmestyneistä teoksista Maailmanmatkan (1994), josta pidin niin paljon, että ostin kirjan. Erityisesti minua viehättää kirjailijan hienovarainen, kuin kauempaa katsova tyyli kertoa, sama viehätys syntyi tätä tarinaa lukiessa. Suomenruotsalainen kirjailija on voittanut esikoisteoksellaan J.H.Erkko –palkinnon ja ollut Finlandia-palkintoehdokkaana 1997 teoksellaan Candida.

***