Opas kertoi Istanbulissa asuvan n. 16 miljoonaa ihmistä. Väestönlaskenta tehtiin viimeksi vuonna 2000 talosta-taloon- systeemillä, joten tulos on mitä suurimmassa määrin jotain sinne päin, ei missään nimessä tarkka. Koko Turkissa lienee asukkaita noin 80 miljoonaa. Tämäkin luku on varsin suurpiirteinen. Voin kuvitella, miksi Turkin liittymisestä EU:iin on oltu ihan hiljaa jo pitkän aikaa.  Maassa ei tiedetä edes asukkaiden määrää eikä niin tarkkaa taida olla muukaan valtion huushollinhoito. Lentoaseman ja tärkeimpien turistikohteiden moninkertaiset turvatarkastukset kertovat omaa kieltään alueen vaikeuksista.

Ruotsin lähetystön portti kävelykadun alkupäässä

Pukkihahmo turkkilaisittain

Joulupäivän aamuna kaupungilla oli hieman savusumua. Ilma oli edelleen viileä, vaikka lämpöasteita olikin hiukan eilistä enemmän. Aamiaiselta läksimme etsiskelemään kahdestaan kävelykadun alkupäätä. Istiklal Gaddesi löytyi ja oli mustanaan väkeä, nimenomaisesti, sillä turkkilaiset näyttävät pukeutuvan varsin yleisesti mustaan. Hunnutettuja naisia näkyi jonkin verran, opas oli kertonut arabimaista tulevan turisteja, joiden naiset pukeutuvat perinteisesti, paikalliset naiset eivät huntua käytä, eivät monet huiviakaan. Mietin, miksi Istanbulissa kukaan ei istu kerjäämässä kadulla, koko matkan aikana näin vain yhden miehen. Patsashahmoja ei ollut lainkaan ja katusoittajiakaan ei montaa näkynyt. Näytti siltä, että Turkissa miehet tekivät ahkerasti jotain tavallista työtä, naisia näki vähemmän muuten kuin ostoksilla olevia.

Pyhän Antonuksen kirkko

Sitten tapahtui yllättävä, ihana juttu. Maleksiessamme katua havaitsimme avonaisen rautaportin takana kauniin sisäpihan, jossa oli paljon väkeä. Paikalla oli Pyhän Antonuksen kirkko. Pihassa oli luonnollisen kokoinen seimiasetelma koristeltuine joulukuusineen. Sisällä kirkossa oli jouluaamun messu meneillään ja istumapaikat aivan täynnä. Kuorissa loistivat sinisin valoin koristellut kuuset ja lasimaalaukset loivat sinihämyä tilaan. Nuorten lauluryhmä toimi kitarasäestyksin messun musiikkiosuuksissa. Seisoimme hiljaa sivulaivassa ja tunsin jouluni siinä hetkessä hyvin voimakkaasti. Olin siis kuitenkin kaivannut sitä, mikä minulle on joulussa oleellista. Messu, jossa aito seurakunta oli paikalla, loi pyhyyden ilmapiirin, jossa kävijän sielukin lepäsi. Palatessamme kävelykadulle tuntui sen hulina tyhjältä ja arkiselta.

Itsenäisyyden muistomerkki Taksim-aukiolla

Kävelykadun toinen pää oli Taksim-aukiolla, jossa on itsenäisyyden muistomerkki, laumoittain kyyhkysiä ja kukkamyyjien kojuja. Siinä päässä katua huomasin sivummalla toisenkin ristikirkon. Sinne suunnistaessamme tuli vastaan kengänkiillottajamies, jonka tarpeistosta putosi kadulle pieni harja. Toinen sen poimi ja huuteli miehen perään, joka sai harjansa takaisin ja meitä saatteli vuolaiden turkinkielisten kiitosten virta. Hetken päästä mies alkoikin huudella meidän peräämme: Sir, Lady, please… ja riensi takaisin luoksemme sekä pystytti oitis kenkien kiillotustelineen ja tarjosi palvelujaan. Emme olisi välittäneet siitä, mutta hän siirtyi aina eteemme ja jatkoi tarjoustaan. Niinpä lopulta saimme elämämme ensimmäisen kengänkiillotuksen kadulla. No, se ei ollut kiitollisuuden osoitus vaan myyntikikka, joten palvelulle tuli kelpo hintakin. Lopuksi matkaa riitti meille hupia yltiökiiltävistä kengistämme.

kengänkiillotusta

Kolmas yllätys tapahtui löytämässämme toisessa ristikirkossa, joka osoittautui bysanttilaiseksi, vaikkakaan ristissä ei ollut alapoikkipuuta. Vanha mies päästi meidät sisään pienestä maksusta ja viivyimme tovin katselemassa ikoneita. Kirkko näytti olevan rappeutumassa, ehkä seurakunta oli pieni ja köyhä, vaikka kirkko olikin iso. Sitten kuulimme kolinaa ovelta ja lähdimme etsiytymään tuloreittiä ulos, mutta raskas rautaovi olikin lukossa. Ehdimme vähän säikähtää tilanteen absurdiutta ja kolistella ovea hetken, kun vanhus tuli avaamaan ja pääsimme ulos. Ei sentään vaatinut uutta maksua avaamisesta. Huh, olisi ollut aika erikoista joutua soittamaan oppaalle, joka oli ties missä ja pyytää häntä pelastamaan meidät ulos tyhjästä kirkosta.

Taksim-aukiolta päätimme ajella takaisin kadun alkupäähän vanhalla raitiovaunulla. No, se ei sujunut ihan noin vain. Toinen sai kyllä setelillä lippuautomaatista kaksi Istanbul-korttia ulos, mutta kun nousimme raitiovaunuun, kuljettaja alkoi turkinkielisen pajatuksen ja kun se ei tietenkään mennyt jakeluun, talutti Toisen takaisin automaatille. Siinä ilmeni, että kortti olikin vasta kortti, siihen olisi pitänyt ymmärtää ladata matkarahaa. Ja tarvittiin lisää liiroja. Niin pääsi vaunu viimein lähtemään. Galata-tornin aukiolta löytämäämme ravintolaan poikkesimme lounaalle. Valitsimme keittoa, lampaankyljyksiä, hedelmiä ja Angels hair jälkiruuan. Enkelinkiharat osoittautuivat makeaksi leivonnaiseksi, joka olikin hedelmien kanssa hyvä yhdistelmä. Lounaan hinnaksi tuli viinilasillisineen yhteensä n. 50 euroa.

Joulupäivänä pääkadulla arkinen työ jatkuu

Illalla lähdimme Bosporin salmen risteilylle. Salmihan johtaa Marmaramereltä Mustallemerelle ja erottaa Euroopan Aasiasta, mutta kaupunki jatkuu molemmilla rannoilla. Iltavalaistut palatsit ja sillat yli salmen olivat komea näky. Turkilla taitaa olla pieni ongelma muinaisten sulttaaniensa ja heidän haaremiensa entisissä kesäpalatseissa, ne kun ovat niin upeita, ettei niitä yksityiseen käyttöön kukaan voi hankkia. Niinpä monet niistä on muutettu kansainvälisiksi luksushotelleiksi, joissa saattaa yhden yön hinta erikoispalveluineen vaihdella tuhannesta jopa kymmeneen tuhanteen euroon. Risteilylaiva ajeli Mustanmeren tuntumaan ja sieltä takaisin. Meidän matkamme varsinaiset käyntikohteet sekä hotellimme olivat kaikki Istanbulin Euroopan puoleisilla alueilla. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi kiinnostavaa nähtävää ollut Aasian puolellakin.

Mitä mieleen jäi salmiristeilyltä? Muistan sumujen sillan, pienen kauniisti kaartuvan, Euroopan puoleisella rannalla. Pieni silta yhdisti niemekkeen toiseen, valo tuli takaa ja niin sillan kaari piirtyi tummana valoa vasten. Kohta se jäi taakse, ei siitä olisi kuvaa saanut niin kaukaa pimeässä, mutta piirtyi se näky sieluni sopukkaan tuliaisiksi ystävälle, joka siltoja rakastaa.

Joulupäivän iltana ajattelin: on mukava pian palata kotiin, lumen maahan. Ja että kerran elämässä on hyvä kokea joulu vieraissa, osaa arvostaa taas omia perinteitä katsottuaan kauempaa.

*jatkuu

Emme olleet ainoita, jotka eivät tänä jouluna olleetkaan kotona. Uutisissa kerrottiin, että joulumatkat ulkomaille oli taas myyty loppuun. En tiedä mikä ilmiö tämä joulupakolaisuus on. Kotimaankin joulunviettomestat ovat kuulemma pullistelleet väestä. Olemme itse kotijouluihmisiä, niinpä puolivälissä syksyä tehty päätös lähteä jouluksi eri kulttuuriin, oli meille poikkeus, ’kerran elämässä’ -juttu. Kohdetta ei tarvinnut miettiä kauan, auringon metsästys tai paikallisten janojuomien innoittamat joululaulut palmujen katveessa eivät ole meidän juttumme. Päätöksen jälkeen huomasin, miten totaalisesti se vapautti jo ennakkoon kaikesta jouluhässäköinnistä ja varustautumisen paineista.

Perillä matkaporukka ei joulusta keskenään puhunut. Aihe tuntui olevan kertakaikkiaan tabu. Mitä lie kukakin mielessään miettinyt. Joukkomme koostui yksin tai ystävän kanssa matkustavista, eri ikäisistä pariskunnista ja muutamasta kahden sukupolven perheestä. Lennolla samaan kohteeseen näkyi olleen jokunen lapsiperhekin. Olin ottanut kotoa mukaan tuikun ja lentoaseman myymälästä rasian Pandan suklaakonvehteja (meidän jouluperinteemme). Tuikkua poltettiin iltaisin ja suklaata maisteltiin kun siltä tuntui. Tuikku paloi loppuun jo joulupäivän iltana, suklaa riitti koko ajaksi.

Laskeutuminen Istanbulin kentälle oli satumaisen kaunis hetki. Ylhäältä nähtynä kaupungin valot kimalsivat pimeässä illassa rinteillä kuin tulikärpäsparvi ruohikossa. Lämpöasteita oli vain viisi, mutta ilma tuntui viileänäkin pehmeältä. Vain pari päivää aiemmin Istanbulissa oli satanut lunta, joka sitten suli kohta pois. Maissa kaupunki näytti yllättävän pimeältä, sillä kauempana keskustasta vain pääkadut olivat valaistut. Aistit tottuivat yllättävän pian tauotta vyöryviin autovirtoihin ja hämäriin katuihin. Ruuhkat ovat alituinen riesa miljoonakaupungissa, jossa liikenne sujuu parhaiten omaa tahtiaan valoista tai merkeistä juuri piittaamatta. Kapeat jalkakäytävät käyvät tosi ahtaiksi töihinmenoaikaan.

Joulu näkyi Istanbulissa vain hotellien koristuksissa ja keskustan mainosvaloissa. Sangen omituisia versioita joulupukkihahmoista nähtiin. Hulahulahameinen pukki kävelykatu Istiklal Caddesin varrella oli niistä groteskein. Mutta auringonnousun ja laskun aikaan vastarannan maisema hotellin terassilta oli sykähdyttävä väreissään, ja hämärän valahdettua nopeaan, kuten se etelässä tapahtuu, kaupungin siluetti minareetteineen piirtyi upeana graafisena viivana horisontissa.

Jouluaatto

Jo ensimmäisenä yönä tulimme tietämään neljän tähden hotellin seinien ohuuden. Kun yöeläimet olivat palailleet pesäkoloonsa, pääsimme mekin nukkumaan. Aamulla ihmettelin taas eivätkö minulta työunet ikinä lopu. Pukeutuessa käytiin pieni orientoiva keskustelu. – Tänään on jouluaatto, sanoin. – Niin on, Toinen siihen. – Ja me olemme täällä, yli kahden tuhannen kilometrin päässä joulusta. – Niinpä. – No, kaduttaako? – Ei. Entä sinua? – Ei ihmeemmin.

Sinisen moskeijan sisäänkäynti

Kun lähtee matkalle Istanbuliin, tietää jo mennessään suunnilleen, mitä ainakin saa. Ne obligatoriset Sininen moskeija, Topkapin museopalatsi haaremeineen ja Ayasofia-museo eli Hagia Sofian ent.kirkko, sittemmin moskeija. Kun on niistä kuvia nähnyt, muodostuu paikalla tärkeimmäksi elämykseksi mittasuhteiden valtavuus ja se jokin määrittelemätön, jota voi kuvata vaikka termillä oriental spirit. Moskeijan eteistilassa riisuimme kengät pussiin, jota sitten kantelimme kädessä. Seinien sinikoristeiset kaakelit ovat kuvissa sinisemmät kuin luonnossa. Tunnelma moskeijassa oli turistilaumoista huolimatta rauhallinen. Eristetyllä rukousalueella oli yksinäinen rukoilijakin.

Jollakin tavalla moskeijan rukoustilaolemus puhutteli minua. Se kalustamaton avaruus, jumaluutta kunnioittava korkeus. Voin kuvitella moskeijan täyteen rukoilevaa kansaa. Onhan se vaikuttava näky, kun valtava joukko miehiä seisoo samaan suuntaan kääntyneenä kädet koholla ja toistuvasti polvistuu maahan saakka kumartuen. Moskeijassa naisten paikka on ahtaassa takaosassa aitauksen takana, kuten juutalaistenkin synagogissa. Tietysti kulttuuriset perusteet määräävät, mutta jo rukousasennon vuoksi on tosiaankin parempi näin. Kaduillakin näki naisten kävelevän pari askelta miehensä takana, jos kyseessä oli vanhempi pariskunta. Nuoremmat sukupolvet eivät näitä tapoja enää näy noudattavan.

Ajattelin ulos tultuamme, että vaikka olimme muslimien pyhässä paikassa, en kokenut pyhän tuntua. Ehkä se johtui minusta itsestäni tai turistilaumoista, en osaa sanoa. Voi olla, että kukin kokee voimakkaimmin pyhyyden oman uskontonsa läpi, ymmärtämiensä symbolien kautta ja itselleen tutuissa rituaaleissa. Voin silti kunnioittaa toisin uskovien pyhiä paikkoja ja rituaaleja heidän kulttuurinsa ja uskonsa ilmentyminä.

palatsialueen sisäänkäynti

Topkapi, Sulttaani Ahmedin palatsi, osoittautui valtavaksi sokkeloiseksi rakennukseksi, jossa eri tarkoituksiin rakennetut asumukset oli upeiksi koristettu kullatuin ornamentein ja yhdistetty toisiinsa kauniisti kivetyin käytävin ja sisäpihoin. Opas kertoi ottomaanien valtakauden alkaneen vuodesta 1453, josta eteen päin Ahmed, Mehmed, Osman, Selim ja Murad nimet vilisevät hallitsijasulttaanien suvuissa. Tämä tieto vastasi lausumattomaan kysymykseeni, miksi suunnilleen kaikki miespuoliset turkkilaiset ovat saaneet jonkun kyseisistä mahtinimistä.

Palatsialueen puisto valtavine vanhoine puineen ja suihkulähteineen olisi ollut kiinnostava paikka vain katsella sisään ja ulos valuvaa ihmisvirtaa sekä kastanjanpaistajien, teenmyyjien ja obligatoristen kuvateoksia kaupittelevien yksityisyrittäjien elinkeinonharjoitusta. Kauppiaiden ilmiömäinen kyky tunnistaa eri Euroopan maista tulleet ulkoasusta ja kielen rytmistä huvitti. Minä selvisin heistä tekeytymällä sokeaksi ja kuuroksi, kun Toinen vastasi kymmenet kerrat tarjoajalle kohteliaasti:”No, thanks”. Aikaa olikin katseluun, kun porukkamme joutui odottelemaan jonkin aikaa bussia, joka oli tietysti – kuinkas muuten – juuttunut ruuhkaan.

muslimikulkue Topkapin ulkopihalla

Aattoiltana kokoonnuimme Kukkakujalle suosittuun keskustaravintolaan päivälliselle, jossa saimme tyypillisiä turkkilaisia mezeitä, alkupaloja kylminä ja lämpiminä, pääruuaksi lampaanlihasta tehtyjä erittäin maukkaita lihapullia maustetun riisin, munakoison ja ranskalaisten perunoiden kera sekä jälkiruuaksi hedelmiä. Halutessaan sai lasillisen rakia ja viiniä, joita skoolaten opas toivotti meille hauskaa joulua. Nämä toisilleen vieraiden ihmisten ateriat väkinäisine jutteluineen ovat usein minulle ainakin ns. seuramatkojen piinallisin osuus. Tällä kertaa satuimme kahden leskirouvan kanssa samaan pöytään. He aloittivat reippaasti kyselylinjalla: mistä olette kotoisin, oletteko matkailleet ennen Turkissa jne. Toinen heistä tunsi kotikaupunkiamme jonkin verran, joten siitä päästiin alkuun. Ihan viihtyisää juttuseuraa sitten olivat nämä fiksut, paljon matkustelleet naiset.

Ennen nukahtamista katselimme hotellihuoneessa vähän aikaa saksalaista tv-kanavaa, jossa keskusteltiin joulutavoista ja laulettiin joululauluja. Ajattelin hetken joulun erilaisuutta kotona ja maailmalla. Miten hartaasti ja perinteen mukaan me suomalaiset joulumme yleensä vietämme. Istanbulissa on täysin normaali arki, joulu koskee vain ’joulupakolaisia’ ja pientä kristittyjen vähemmistöä. Tätä kokemusta vasten tajuan, miten kristillinen juhla joulu oikeastaan on. Jos ei ole Kristuksen syntymää, ei ole joulua. Anglosaksisten kulttuurien ja katolisen maailman nimityskin sen kertoo: Christmas, Kristusmessu.

*jatkuu

Vanha vuosi sulki kantensa. Selaan kalenterimerkintöjä, päiväkirjaa. Paljon merkintöjä, 365 päivää elettyä elämää. Täyteläinen, kiitollinen olo kaikesta, vaikeastakin. Ihminen tarvitsee muistutuksia elämän hauraudesta ja arvaamattomuudesta oppiakseen luottamaan, että elämä kantaa kuitenkin.

Keväällä osallistuin Valamossa seminaariin, jossa oli mahdollisuus pohtia oman elämänsä kokonaisuutta. Olen huomannut mietinnän vaikuttaneen. Mitä yllätyksiä vastaan tuleekin, ne voi ottaa elämän kokonaisuuteen kuuluvina. Ehkä pysäytykset saavat tarkistamaan suuntaa, johon olen ollut kulkemassa. Ehkä ne hidastavat kulkua, avaavat uudenlaisen näkymän, kutsuvat jotain uutta kohti. Rohkeammin,vaikka pienestikin.

 ”Riittävän vanha

ymmärtämään

yhä vähemmän, näkemään

miten valo muuttuu,

avaamaan kaikessa rauhassa oven

yksinkertaisille ilonaiheille…”

 

Bo Carpelan, suom. Caj Westerberg

Sirpa Kähkönen;  Hietakehto             Otava 2012

Sota-ajan kuopiolaista elämää kuvaavan romaanisarjan kuudes osa kuvaa yhtä kesää lääkäriperheen huvilalla. Tapahtumia ei ole paljon, nekin enimmältään lasten ja naisten näkökulmasta kuvattu. Kähkönen tavoittaa hyvin ajan ilmapiirin, lasten sotaleikit, naisten selviytymisen eetoksen ja yhteisön miehen puutteen. Lukijaa alkaisi jo kiinnostaa, mitä näille ihmisille tapahtuu sodan jälkeen. Ehkä kirjailijan ei kannattaisi pitkittää sodan ajan kuvausta niin, että kaikki tulee sanottua moneen kertaan.

*

Pirjo Hassinen ;  Popula               Otava 2012

Finlandia-palkintoehdokkaaksi nimeäminen sai tarttumaan tähän kirjaan, vaikka joku Hassisen aiemmista nostatti vastenmielisyyttä kirjailijan tyyliä ja ajatusmaailmaa kohtaan sen verran, että jäi pitkäksi aikaa ainoaksi. Hassinen on ollut julkisuudessa ahkeraan aina uuden kirjan ilmestyessä. Popula yllätti kuitenkin positiivisesti poliittisella ajankohtaisuudellaan. Hassisen viehtymys sukupuoliasioiden räävittömään revittelyyn ei ole kirjan parhaita puolia, mutta kieli on onneksi verevää muutenkin, ja romaani taiten rakennettu.

*

Joanna Trollope; Espanjalainen rakastaja , suom. Irmeli Ruuska;  WSOY 1993, 1995

Olen käynyt Andalusiassa eikä se matka unohdu. Niinpä tartuin tähän kirjaan toiveikkaasti. Tarina liikkuu kyllä Andalusiassakin, mutta eniten kuitenkin Englannissa, josta kirjan päähenkilö, Frances, on kotoisin. Oikeastaan enemmän kuin Francesista, tarina kertoo hänen kaksoissisarensa Lizzien perheestä ja muiden suvun jäsenten suhtautumisesta Francesin yllättäen ilmaantuneeseen ’espanjalaiseen rakastajaan’. Kirjailijan kerrotaan olevan suosittu kotimaassaan (Englannissa) ja Espanjalainen rakastaja nousi ilmestyessään ’laatuviihteen bestselleriksi’. Suomennoskin on yltänyt jo toiseen painokseen. Ilmeisesti en kuitenkaan niin kovasti kaipaa viihdytystä, koska lukeminen vähän takkuili. Jotain oleellista kirja onnistuu kuitenkin andalusialaisesta elämänlaadusta välittämään.

*

Riikka Pulkkinen; Vieras          Otava 2012

Ensiksi ällistyin raamatunlauseiden määrästä tekstissä. Olin epäluuloinen: mihin Pulkkinen pyrkii. Sitten: vihdoinkin joku taitava kirjailija uskaltautuu aihepiiriin, jota nykykirjallisuudessa on kartettu. Eikä Pulkkinen yhtään saarnaa, vaikka päähenkilö on pappi ja nainen, jonka isäkin on pappi. Vierauden teema on keskeinen. Kirja on eräänlainen kaleidoskooppi, jossa päähenkilön persoonallisuus hajoaa moneksi kuvaksi. Anorektisen ja uskonkiihkoisen nuoruusvaiheen jälkeisessä kapinassa päähenkilön raamattukeskeinen maailmankuva murtuu. Kirjan ihmiset ovat irti juuriltaan, vieraina vieraassa maailmassa. Pulkkinen käyttää hajoilevia lauseita ja irrallisina tanssivia sanoja tehokkaasti kuvaamaan päähenkilön persoonallisuuden hajoamisprosessia. Anorektisen ihmiskuvan äärimmäisyyteen pyrkivän persoonallisuuden teema toistuu uskonelämässä, tanssina ja seksuaalisena hillittömyytenä. Enpä ole ennen löytänyt näin vahvaa ja aitoa anoreksiaan sairastumisen kuvausta. Kirja pitäisi ehdottomasti liittää lääkärien ja hoitajien oppikirjaluetteloon. Äärimmäisen vaikeista teemoista Pulkkinen on onnistunut kutomaan vaikuttavan romaanin, joka ei kuitenkaan jätä lukijaa epätoivoon. Kirja on vuoden tapaus.

*

Maarit Verronen; Vanhat kuviot          Tammi 2012

Verrosen novellit on ryhmitelty aihelmien mukaan kolmeen osaan: Piiloutujat, Vastustajat, Lähtijät. Tarinat kertovat kukin omaa todellisuuttaan hahmottavien henkilöiden liikkeitä. Verrosen persoonallinen näkökulma arkisiin tapahtumiin on jotenkin hiukan vino, mikä tekee novellien maailmasta kiinnostavan. Kuvio voi olla vanha, mutta tuoreesti nähty.

*

Sauli Uhlgren; Kesäpoika, lyhytproosaa      Muruja-kustannus 2012

Novelleja nämäkin, kertomuksia elävästä elämästä viime vuosisadan maaseudulta. Sujuvaa kerrontaa, kiinnostavia tarinoita ja monessa se yllättävä loppuratkaisu tai käänne, joka tekee jutusta novellin. Kirjailija asuu ja vaikuttaa Savossa, Siilinjärvellä. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta: romaaneja, rikosromaaneja, runoja, novelleja.

*

Rikas runo       Sanoja köyhyydestä, toim. Juha Mikkonen ja Aija Typpö                                Avain 2009

Pienen kirjasen runot on koottu köyhyyttä käsitelleen kirjoituskilpailun parhaimmistosta. Esipuheessaan Claes Andersson sanoo: ”Näissä runoissa tämän päivän köyhyys Suomessa saa äänensä, kasvonsa ja ilmaisunsa. – – Tilastot kertovat, että noin joka kymmenes talous maassamme joutuu tulemaan toimeen tuloilla, jotka alittavat EU:n köyhyysmääritelmän: tulot alle 60 prosenttia väestön keskituloista.”  – Luin tätä jouluviikolla,samaan aikaan, kun pääministeri ja arkkipiispa ottivat kantaa leipäjonoihin A-studiossa. Ajattelin, että kyllä minäkin luulin köyhyydestä jotain tietäväni. Mutta tieto on usein hedelmätön, jos kokemus puuttuu.

”Köyhyys-haiku             Lähikaupassa / katsot jugurtin hintaa / jää ostamatta.”                Nimetön

*

Jari Järvelä; Nuorikko ja muita novelleja     WSOY 1996

Tämän kirjan otin mukaan joulureissulle. Järvelän tarinat ovat sopivan kirpeitä ja absurdeja oudossa ympäristössäkin luettavaksi. Kirjailijalla on vahvasti maskuliininen oma ääni ja tyyli, jopa niin, että ajatuksenjuoksuaan on aluksi paikoin vaikea seurata. Ilman muuta Järvelä on novellistien kärkeä kotimaisessa kirjallisuudessa ja herätti kiinnostukseni.

***

Rauhallista jouluaikaa, blogiystävät. Kiitos jaetun vuoden rikkaudesta.

…vaikka Sinulle, joka olet ihan väsynyt ja juuri nyt haluaisit ehkä jättää väliin koko juhlan.

Ymmärrän sinua.

Kaupallinen joulukvartaali pyrkii tunkeutumaan tietoisuuteen, tahdoit tai et.

Sen voi myös antaa meluta omaa meluaan.

Yllättäen huomaan, että on mahdollista kuuroutua ja sokeutua kaupalliselle joululle.

Se ei tapahdu pakottamalla vaan luovuttamalla.

Jouludekoraatiot kaupungilla, kotipihoissa tai kodeissa ilahduttavat kyllä silmää.

Kun eivät muuttuisi kilpavarusteluksi.

Jouluruuista sen verran, että mitä enemmän syödään sitä huonommin pian voidaan.

Kohtuullisuus on huonossa huudossa nykyään.

Enkä haikaile entisiä jouluja, jos niin luulit.

Ovat olleet omalla tavallaan ja omassa ajassaan aitoja.

On jäänyt hyviä muistoja ja muutama muukin.

Eilen kävimme laulamassa Kauneimpia. Sali täyttyi ja tuoleja kannettiin lisää.

Laulusessioita on kuusi tai seitsemän kirkossa ja eri puolilla kaupunkia.

Siellä saa laulaa Jeesus-lapsesta täysin sydämin eikä kukaan paheksu.

Ja Sinulle joka olet valmistanut joulua parhaasi mukaan,

haluan toivoa joulun tulevan lempeänä ja tuovan iloista hyvää tullessaan.

Ellinoora

Hesarin kulttuurisivulla oli tänä aamuna (lauantai 15.12.) Jussi Pullisen erinomainen ja oivaltava lauantaiessee ”Ironian sukupolvi uskoo nyt aitouteen”. Kommentoin mielessäni otsikkoa, että noinkohan on. Olin juuri edellispäivänä lukenut Nyt-lehdestä, ilmiselvästi ironian sukupolveen lukeutuvan Laura Frimanin, kolumnin ”Vain myötähäpeää” . Friman siis käsittelee samaa aihetta, josta Pullinenkin esseensä aloittaa, nimittäin televisiosarjaa ”Vain elämää”. Friman ei ollut oikeastaan edes ironinen, pikemminkin avoimesti ivaileva tyyliin:  ”kuusi narsistia liikuttui puolestamme ja taputteli kilvan toisiaan”.

Olen aiemmin blogissani kertonut, että katsoin ’Vain elämää’ -sarjan kokonaan. Minusta osallistujat eivät olleet enempää narsisteja kuin esiintyvät taiteilijat ylipäänsä ovat.  Jotkut heistä olivat hämmentävänkin aitoja ihmisiä. He eivät liikuttuneet katsojien puolesta, pikemminkin katsojat heidän kanssaan. Lukuunottamatta näitä muutamia ’ironian sukupolven’ edustajia, joiden elämäntehtävä tuntuu olevan pilkata kaikkea, mikä tunteita vähänkin liikuttaa.

Jussi Pullinen kirjoittaa esseessään kolmikymppisten sukupolvesta, joka sattuu olemaan lasteni sukupolvi. En tunnista poikiamme erityisen ironisiksi, vaikka molemmat tuntevat kevyen musiikin genret äitiään paremmin. Olkoon sukupolvi ironinen tai ei, aitouteen ei voi uskoa, jos aitoutta ei enää tunnista. Vanhoille arvoille voi nauraa, niitä vastaan voi sotia ja okei, niitä pitääkin vähintään testata. Aitous löytyy kyseenalaistusten mankelin läpi käymällä.

Me äimistelimme Teemalta Rouva Ruudun seikkailuita seitsemänkymmentäluvun nuorten parissa. Tunnistimme juttuja ja nauroimme niille nyt, mutta osa esitellystä nuorisokulttuurista huumeineen oli meille täysin vieras. Mitä me ja moni muu ikäisemme olemme tehneet silloin? Me synnytimme ja kasvatimme nykyisten kolmekymppisten sukupolvea.

Onpa kerran elämässä koettu nyt tämäkin. Tuomiokirkon pääovella oli valtava tungos, kun ystävän kera pääsin turvaan Stadin raastavasta tuulesta, joka tuprutteli lunta silmiin. Keskikäytävän molemmin puolin loosit olivat täyteen pakkautuneet ja svenskspråkig kakofoni var ganska kamala. Järjestyshenkilöitä oli kymmenittäin eikäpä koko jutusta olisi muuten mitään tullutkaan. Suuntasimme sivuparvelle, josta näin hyvin kirkkoon, mutta en kuoriin.

Tilaisuus alkoi urkujen ryminällä, joka rauhoitti jonkin verran pulisevaa yleisöä. Perheitä oli paljon ja lapsille tietysti selostettiin mitä tulee tapahtumaan. Frakkeihin sonnustautunut mieskuoro lauloi urkuparvelta soinnikkaasti muutaman joululaulun, kuorissa pidettiin miesäänellä puhe ja sopraanoääni lauloi antaumuksella upeasti. Kun kuoro alkoi laulaa Sankta Luciaa, kirkko hätkähti hereille ja keskikäytävää lipui askel kerrallaan juhlava kulkue, jota johti Luciaksi valittu neito valkoisiin puettuna, kynttiläkruunu vaaleilla kutreillaan. Neitojen kulkueessa oli seitsemän paria,kaikki valkoisissa, uumillaan punainen vyö ja käsissään kynttilä. Kuorissa tapahtui Lucia-neidon virallinen kruunaus, jonka suoritti puheen ja poskisuudelmien kera Carl Haglund ilmeisen mielellään. Lucia-neidot lauloivat kauniisti äänissä muutaman joululaulun. Kulkue lähti Sankta Luciaa laulaen keskikäytävää takaisin pukeutumaan lämpimämmin ja väki heidän jälkeensä ulos kirkosta.

Tällä välin Senaatintori puolestaan oli pakkautunut täyteen väkeä. Mahtavankauniin joulukuusen viereen oli ilmestynyt tikasauto, jonka nostokorista loisti valonheitin kirkon rappusille. Pikkutonttujen joukko kirmasi rappuja ylös ja asettui kunniakujaksi. Puolivälin tasanteelta yritin ottaa kuvia, mutta kädet kohmettuivat heti ja kameran linsseihin sai pyydystettyä lähinnä pyryä. Tuuli oli jäätävä. Kun kirkon kello kumisi kahdeksantoista lyönnit, Lucia saapui vilkuttelemaan yleisölle ja laskeutui tonttukuja alas, jossa odotti valaistu auto. Ajattelin, että neitoparka jos ei vilustu avolavalla lumipyryssä niin ihme on. Ei ollut Folkhälsan oikein varautunut murhasään varalle.

Ystävä ja minä pelastauduimme Kluuvin alakertaan maalaistorille juomaan kuumaa glögiä. Juoma oli erinomaisen mausteista ja torttu suorastaan herkullisen kotileivotun oloinen. Yhtä ja toista herkullista syötävää repussa palasin asemalle ja junalla takaisin kotiasemalle, jossa Toinen oli ollut odottamassa jo hyvän aikaa. Onneksi lämpimässä autossa sentään.

Niistä novelleista… Simpukan haasteeseen

Viimeksi olen riemastunut Hesarin uutisoimista Twitter-novellikilpailun voittoteksteistä, parhain näistä Riku Korhosen käsialaa. Lainaan kaksi mininovellia sellaisenaan. Ne ovat niin tyhjentäviä, muutamaan lauseeseen puristettuja yhteenvetoja elämästä.

”Ujo hymy pyykkitelineellä. Mies viikkasi lakanat naisen koriin. Tuli kolme lasta, kasvoi ja lähti. Kahden taas. Viime lakanan oikoi lääkäri. ”                        (Riku Korhonen)

”Auto tuli oikealta. Auto tuli vasemmalta. Isä ei kai nähnyt, isä taivaan eikä maan.”                   (Juha Itkonen)

*Olen aiemmin kertonut Lukunurkkauksessa pitäväni Raija Siekkistä suomenkielisten novellien mestarina. Olen edelleen samaa mieltä. Jos haluat tietää millainen on hyvä novelli, lue Siekkistä. Hänen novellinsa tuovat mieleen akvarellimaalauksen. Niissä on niin paljon hiljaisia värejä, kieli on sävykästä ja novellit kuvaavat ihmisten sisällä virtaavia tunteita enemmän kuin tapahtumia.

*Leena Krohn on kirjoittanut vahvoja tarinoita, joissa fantasia elää. Leena Rantasen Kirjeitä jonnekin sisältää eri ihmisille kirjoitettuja kirjeitä. Tavallaan ne ovat novelleja, vaikka niissä ei ole tarinaa, kirjeen saaja ja kirjoittajan suhde häneen on se tarina. Nämä kiehtovat minua.   

*Juha Itkonen ja Maarit Verronen ovat nykyproosan kirjoittajista niitä, joilla on myös erinomaisia novelleja. Yksittäisiä novelleja on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen. Kirjoittajien kärki hahmottuu helpommin.

*Veikko Huovinen ja Petri Tamminen ovat kirjoittaneet humoristisia tarinoita, joiden parissa viihdyn.  

Novelli on lyhyt tai pitkä kertomus, joka luo yhden maailman ihmisineen, kertoo yhden tarinan siitä maailmasta. Novelli alkaa keskeltä, venyttää tai kiteyttää aikaa, keskittää. Novellin voi päättää loivasti, sulkemalla tarinan tai se voi päättyä nopeaan ja yllättävään käänteeseen, kuten Kotiinpaluu. Kirjoittajalle novelli on vaativa laji ja vaatii myös herkkäliikkeistä, nopeisiin sukelluksiin pystyvää lukijaa.