Tunnetko sanonnan ”vuodet eivät ole veljeksiä”? Lisäisin tuohon ’ja vanhan joka päivällä on oma ilme’. Pari päivää sitten koetut elämän energian tunnot elävät yhä vahvoina unissa lastenlasten kohtaamista miettiessä. Talvilomatunnelmissa tapasimme sekä isot että pienet.

Palaan mielessäni hetkeksi eiliseenkin, kiukun kireisiin kirahduksiin, joista jäi jälkeen ihmetystä, surua. Toinen vetäytyi luolaansa, sulki oven. Minä vein pussukat piharoskiksiin ja lapioin lumia oven edustalta ja polulta. Syötiin hiljaisuuden vallitessa. Seestyi, selkeni, kireys lientyi.

Jos päivien tunnelmia tutkii tarkemmin, voi tunnistaa, mistä ne milloinkin kumpuavat. Mikä on kummankin omaa sisäistä tasapainoilua, mikä omien tai toisen mielialojen ja sanojen nostattamaa mielenmyrskyä. Lopulta kaikki, mikä tapahtuu, on tarpeen, että sopuisa vuorovaikutus taas löytyy.

Toiselle toimii oven sulkeminen. Mikä on oma tyyneyden ja ilon lähteeni? Metsäpolku. Hyvä kirja. Tuohusten liekkien tai takkatulen katselu jakkaralla istuen. Rukouslaulun hyräily. Siitä on hyvä nousta ja palata askareihinsa tai asettua levolle ja antaa unien tulla. 

Neljäs portti -blogin Annikki huokaili taannoin kirjoittavansa blogia ’ilmaan’ – ilmeisesti tarkoittaen kommenttien vähyyttä ja sitä myöten keskustelun puutetta ja vertaili blogin ja facebook-postaustensa saamaa feedbackia. Facebookiin liittyneet ehkä ovatkin tykkäyksistä elävää kirjoittajalaatua, vai ovatko? En itse ole yleisten somealustojen tarjonnassa mukana, en siis oikeasti tiedä.

Lienee ehkä niin, että yksittäiset eri blogialustoita hyödyntävät kirjoittajat (kuten kolmashuone.fi) WordPress.org alustalla, ovat väistyvä ilmiö. Blogeja kirjoittavat nähdäkseni ne, jotka eivät kaipaa vihapostia, eivät ole riippuvaisia tykkäyksistä, eivätkä pyri trendikkäiksi influencereiksi. Niitä lukevat ihmiset, jotka tuntevat kirjoittajan henkilökohtaisesti ja ovat olleet alkuvaiheista asti mukana tai osuneet lukijoiksi ja tykkäävät tyylistä. Luen itse esim. juuri Neljäs portti -blogia, jonka tunnelmasta ja kirjoittajan ajatuksista pidän sekä muutamaa muuta mielipidekirjoittajaa.

Kiitän jokaista Kolmashuone.fi blogin lukijaa ja kommentoijaa. Nettipäiväkirjaa pitkään kirjoittaneena uskon, että jokin meitä ja lukijoita yhdistää, vaikkei ilma ole sakeanaan kommentteja. Kertokaa toki joskus, miksi yhä luette, mistä ehkä piditte tai mistä olitte eri mieltä – niin jaksamme kirjoittaa.

Näinä palkka- ja kaikenlaisten lisäetujen neuvottelujen aikoina, joita myös lakoilla on tapana vauhdittaa, on kornia huomata, että kahvipaketti ja moni muu elintarvikepakkaus on huomaamatta kotiutunut pienempään olomuotoon samalla, kun hintaa hinataan ylöspäin. Sehän niiltä käy, koska ne tietävät, että ihmiset eivät voi lakata syömästä ja kahvi on ainakin eläkemuorin ja papan ainoa nautintoaine.

Tänään ostettiin viikonlopun ruuat, huipputuote oli kuhafilee 17,82 eur (kahdelle) ja sisäfileepihvi 14,89 eur (yhdelle). Kahvipakettia (400g) ei ostettu. Kaikki muu (leipää, maitotuotteita, salaattitarpeita ja hedelmiä) oli muutaman euron sapuskaa. Mietin lapsiperheiden ruokalaskua, varsinkin teini-ikäisten lapsien, joiden annokset ateriaa kohti ovat kaksi kertaa sen mitä aikuisen.

Amerikanlaina tämäkin, Valentine’s day, jota ystävänpäivänä meillä vietetään. Vierastan sekä näitä merentakaisen hörselökulttuurin lainoja, joita syyspuolella oman perinteisen pyhäinpäivämme aikaan osa juhlii luurankojen seurassa ja jota keväällä taas palmusunnuntain virpomisperinteemme ja pääsiäisenviettomme aikaan noidat häiriköivät. Kun ei omat perinteet kelpaa, ajaudutaan sekasoppaan kaikkien maailman tuulien tuivertamina.

Ikäiseni ihminen saa olla kiitollinen, että 16-vuotiaana kehkeytynyt ystävyys on tallella ja voimissaan. Niin moni vanhemmilla kymmenillä jo sanoo, ettei ole yhtään nuoruusaikaista ystävää elossa, tai yhteys on jossain elämän vaiheessa hiipunut. Mielenkiintoista tämä on siitäkin näkökulmasta, että nuoruusystävä on ollut olemassa 60 vuotta – eli kauemmin kuin Toiseen rakastumista seurannut avioliitto, joka tänä vuonna kukkii 50 vuoden merkkipaaluna.

Ystävyys on arvokkaimpia asioita, joita pitkä elämä tarjoaa. Ystäviä ei hankita tai ansaita, ne ovat elämän antamaa lahjaa. Parhaimmillaan ystävät tekevät meistä enemmän ihmisiä, opettavat erehtymisen ja anteeksisaamisen mahdollisuutta, armollisuutta ja kiitollisuutta sekä kiintymyksen kautta rakentuvan ihmissuhteen arvoa. Parasta ystävyydessä – kuten rakkaudessakin – on luottamus, rehellisyys ja avoimuuden mahdollisuus. Saan olla se ihminen joka olen ja annan sinun olla se, mikä olet.

Tässä tapauksessa myönnän kernaasti olleeni väärässä, kun olen netflixistä katsottavaa etsiessämme torpannut espanjalaiset tekeleet turhan melodramaattisina. Kävi taannoin niin, että pysähdyin tutkimaan rikossarjaa Yksinäisyys koskevaa esittelyä. Sarja osoittautui espanjalaiseksi. – No, katsotaan yksi jakso ja päätetään sitten, tuumimme. Kahdeksan jaksoa ja neljä iltapäivää myöhemmin istun tässä kertomassa, että kannattaa katsoa – aiheen vuoksi.

Päähenkilö on kaupunkinsa varapormestarina toiminut, aviokriisiä elävä lakinainen. Hän kokee lomaillessaan lyhyen romanssin, jonka seuraukset ovat onnettomat. Hänet on tunnistettu ja tietämättään videokuvattu rakastelukohtauksessa. Kun video päätyy julkisuuteen, seurausten vyöry on dramaattinen. Rikossarja on #metoo-henkinen paljastaessaan espanjalaisen macho-kulttuuriyhteiskunnan tyypilliset asenteet sekä uhrien vaikeuden saada tukea ja oikeutta.

Okei, myönnetään: elokuva on tunteikas latinotyyliin, mutta ei mielestäni ylidramaattinen eikä vesitä tärkeää asiaa, jonka se nostaa esiin.  

Olen muistamastani lapsuudesta saakka ollut laulujen ympäröimä. Äiti lauloi usein töitä tehdessään, enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja, mutta joukkoon saattoi pujahtaa joku kansanlaulukin. Isä istui radion hartausohjelmien ääressä aamuin illoin ja veisasi virret. Hän myös soitteli itse virsiä neliäänisesti harmonilla maamiehen työn kovettamilla sormillaan. Jo varhain hän oli opetellut nuotit omin päin ja soittotaito kasvoi miehen mukana.

Kansakoulussa oppimani laulut olivat Vilho Siukosen (Otava 1967) ja Olavi Pesosen (Valistus 1957) laulukirjasta. Ei oppilaille ollut nuotteja tai kirjoja omaksi antaa, vasta myöhemmin olen saanut jostain antikvariaatista tai kirpparilta sekä Siukosen että Pesosen laulukirjan omaksi. Niiden myötä voin palata varhaisiin laulumuistoihin. Vielä nytkin saatan kaivaa nuo rakkaat, puhki kuluneet opukset esille, halutessani muistella lapsuuteni lauluja kotipianon ääressä.

Jokaisella aikakaudella ja sukupolvella on omat laulunsa. Oikein huvitti laskea kymmenen eri otsikon alle sovitettujen laulujen määrä Siukosella (1967): 25 hengellistä laulua, 39 laulua isänmaasta, yksitoista laulua muista maista, lauluja luonnosta 45, työn lauluja 32, leikki- ja urheilulauluja 45, lepohetkien lauluja 40, Kotona ja koulussa -otsikoituja 22, 28 joululaulua ja lopuksi 16 ketjulaulua. – Pesosen (1957) jaottelu oli samanhenkinen: Koti, Ihminen, Isänmaa, Maailma, Luoja, – yhteensä 374 laulua. Jaottelut kertovat sotien jälkeisen sukupolven kansakoululaisten laulukasvatuksen painopistealueista. Oppikoulussa musiikkiopettajana oli paikallinen kanttori, joka ihmetteli miten osasin soittaa nuotista, vaikken missään soitonopetusta ollut saanut.

Ensimmäiset lapsenlapsemme syntyivät Esikoisemme muusikkoperheeseen. Kun haimme Murua päiväkodista hän oppi nopeasti minulta kaikuna kaikki Siukosen ja Pesosen vuodenaikalaulut. Huokasin monesti itsekseni: olen onnellinen mummeli, meillä on laulavat lapsenlapset. Koin vahvasti jatkumon äidin virsihyrinästä oman lapsuuteni lauleluun ja myöhemmin konservatorion laulutunneille ja ’ain laulan työtäs tee’ -arkeeni sekä edelleen poikiemme muskarilaulujen ja musiikkipitoisen lapsuuden kautta heidän lastensa kanssa lauleluun. Näyttää siltä, että pari heistä saattaa kasvaa vanhempiensa tapaan muusikoksi, soittotaito on sitä luokkaa. Parhaillaan mummelilla on menossa laulusessiovuodet nuorimpien lastenlapsien kera. Kuopuksen perheen muskariprinsessa on jo löytänyt oman äänensä ja omat laulunsa, Pikkumuru etsii vielä tarmokkaasti lauluihinsa sanoja (ääntä kyllä on :).

Runoilija Saila Susiluoto on kirjoittanut päiväkirjatyyppisen proosateoksen kirjailijaresidenssissä olostaan Italiassa. Siitä ilmenee, että hän on kriisissä kirjoittamisensa kanssa – eikä ainoastaan sen, vaan koko olemassaolon ja elonkehän kanssa. Hän haluaisi kokeilla jotain uutta, mutta ei oikein tiedä mitä.

”Olen harkinnut muita ammatteja, vakavasti, kykyni ovat rajalliset, ikäni on mitä on, osaan tarjoilla ja siivota, hoitaa lapsia, haluan olla hyödyksi, mutta pakolaisleirin työntekijän on osattava arabiaa ja kreikkaa muiden kielten lisäksi, tarvitaan ajokortti, mielellään sairaanhoitajan tai lääkärin koulutus, merien suojelutyössä sukeltajan tutkinto. Kuvatulvan ja tarinoiden ja menetyksen aikakaudella runoutta ei haluta, vaikka juuri se voisi ilmaista sen missä nyt liikumme, mitä kadotamme päivittäin. Pelkään, että sanoille ja kielikuville käy kuten lajeille, runsaus kaventuu, häviää. Samalla minua vaivaa tarpeettomuuden tunne, tunne siitä, ettei kieli, oma kieleni yllä mihinkään todelliseen.”  (s. 37)

Samaan turhautumiseen ja eksyksissä olon tunteeseen on pakkautunut luonnon ja ihmiskunnan tilan suru, joka tuntuu vyöryvän kirjailijan päälle tukahduttavana. Lukijana tunnen myötätuskaa sekä tästä elämän tilasta maapallollamme että yksityisemmin hienon ja kyvykkään kirjailijan myllertävästä vaiheesta. Mitä se on, kun kirjoittava ihminen menettää uskon sanojensa merkitykseen, kokee kadottaneensa kielen, joka on ollut hänelle elinehto?

”En halua enää sen metsän ruumiin vierelle, hakatun metsän, rehevöityneen järven rangan vierelle. Kun puhutaan kaivoksista ja louhoksista ja maan myymisestä kaivosyhtiöille, tuntuu etten halua tätä maatakaan, mielelläni tekisin kuten vaikean suhteen edessä, lähtisin taakse katsomatta. Minun pitäisi, pitää löytää se voima, jolla puolustaa luontoa, jolla nousta kaikkia noita louhivia, tuhon työtä tekeviä väkivaltaisia voimia vastaan, mutta en vain löydä, tunnen avuttomuutta, lohduttomuutta, jossain syvällä vihaa, jolle minulla ei ole muita sanoja.”  (s.181)

Kunnioittamani ja arvostamani runoilija on parahtanut ääneen sen, mitä ei ole kyennyt eikä jaksanut runoksi taivuttaa. Tunnen sen tuskan värinän myös lukijana itsessäni. Jos runo kuolee, miten käy meidän, jotka elämme ja hengitämme runoudessa, runoudesta?

Palasin 2011 Nobel-palkitun Tomas Tranströmerin runojen pariin taannoin Lukunurkkauksessa mainitsemani Heli Hulmin kirjan inspiroimana. Olin hankkinut Kootut teokset runoilijan Nobel-vuonna, kun opus julkaistiin suomennettuna. Nyt vanhempana Tranströmerin runot ovat kenties vielä vaikuttavampi lukukokemus kuin nuorempana. Runoilijan maailmanmatkat, sisäinen avaruus, keskustelut toisten kirjailijoiden tekstien kanssa, kielen rikkaus ja kauneus puhuttelee myös Caj Westerbergin hienon suomennoksen ansiosta. – Tranströmer kuoli 2015 ja on Nobelinsa ansainnut. Poimintoja teoksista:

Jälleen on joku jättänyt raskaan kaupungin, sen / ahneitten kivien renkaan. Kristallinkirkasta suolaa on vesi / /  Hitaana pyörteenä on tänne noussut hiljaisuutta / maan keskeltä juurtuakseen ja kasvaakseen, / varjostaakseen runsaslatvaisena miehen / auringonlämmintä porrasta.       (Viisi säkeistöä Thoreaulle; Syksyinen saaristo 1954

*

Helmikuussa elämä on pysähdyksissä. / Linnut eivät mielellään lentäneet, ja sielu / hiertyi maisemaa vasten niin kuin vene / hankautuu vasten laituria, johon se on kiinnitetty. //  Puut seisoivat selin. / Kuolleet korret mittasivat lumen syvyyden. / jalanjäljet hangella vanhenivat. / Suojapeitteen alla kieli näivettyi. // Eräänä päivänä jotain tuli ikkunan luo. / Työ keskeytyi, kohotin katseeni. / Värit liekehtivät. Kaikki kääntyi ympäri. / Maa ja minä riensimme toisiamme kohti.                       (Kasvotusten; Keskeneräinen taivas 1962)

*

Menomatkalla säikähtänyt siipipari paukkui lentoon, siinä kaikki. Sinne mennään yksin. Se on korkea rakennus, joka koostuu yksinomaan raoista, rakennus,  joka aina huojuu, mutta ei koskaan romahda. Tuhatkertainen aurinko leijuu sisään raoista. Valon leikissä vallitsee käänteinen gravitaatiolaki: talo ankkuroituu taivaaseen, ja mikä putoaa, putoaa ylös. Siellä saa kääntyä ympäri. Siellä sureminen on sallittua. Siellä uskaltaa kohdata tietyt vanhat totuudet, jotka yleensä pidetään piilossa. Syvällä olevat roolini nousevat siellä pintaan, roikkuvat kuin kutistetut kallot esi-isien majassa Melanesian jollakin syrjäisellä saarella. Lapsellinen päivänvalo ympäröi hirmuisia voittosaaliita. Niin lempeä on metsä.  (Metsänkohta; Totuudenkynnys 1978)

*

Novellit

Johan Bargum   Ikämiehiä   suom. Outi Menna   Teos 2022

Bargum (s.1943) on ruotsinkielinen suomalainen runsaasti palkittu kirjailija. Löysin hänen viimeisimmän teoksensa kirjaston novellipöydältä. Miten voi olla mahdollista, etten olen löytänyt häntä jo ajat sitten? Todennäköisimmin siten, että en lueskele kaikki tietävien kirjallisuuskriitikoiden analyysejä enkä heidän ylisteleviä kritiikkejään. Sen sijaan tutkin uutuuskirjojen lyhyet esittelyt Hesarista ja muutamista satunnaisista aikakauslehdistä. Se riittää, yleensä. No niin. Tämä siis on löytö! Sopivan lyhyitä, antoisia, omaäänisiä, tarkasti nähtyjä ja kauniita juttuja ihmiseltä, joka on elänyt pitkän elämänsä ja osaa kuvata havaintonsa.

*

Romaanit

Suvi Vaarla   Kadonnut aika   WSOY 2022

Uuden sukupolven kirjailija, yliopistokoulutettu, alun perin helsinkiläinen 90-luvun lama-ajan lapsi on asunut Euroopan merkittävimmissä kaupungeissa. Hän on julkaissut mm. novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä ja romaanin Westend.  – Kiinnostavaa! Nykykirjailijoiden ajatus- ja arvomaailma poikkeaa omasta, suurten ikäluokkien lukijapiirin omaksumasta. Heidän historian tajunsa saattaa vaikuttaa ohuelta ja oman elämänratkaisujen hybris sysii muista piittaamattomaan suuntaan. Kuitenkin tuore kieli ja notkea mieli korvaa usein syvyyden puutteen. Tarinassa on aina kuitenkin kyse yksilöistä, kaikki eivät ole samaan muottiin valettuja. Tämäkin on löytö!

*

Marjo Heiskanen   Mustat koskettimet   Siltala 2017

Romaanin kirjoittaja on monialainen kulttuurityöntekijä ja aiemmin julkaissut romaanin, runoteoksen ja elämäkerran. Romaanin päähenkilöt työskentelevät muusikkoina. Pianisti, sellisti, viulisti esiintyvät triona, heillä on myös alan asiat hallitseva avustaja. Romaani kertoo kunkin elämässä tapahtuneiden muutosten kautta, miten triosta tulee duo ja viimein pianisti konsertoi yksin.  – Heiskanen itse on läpeensä muusikko, tapa, jolla hän puhuu yhtyeen esiintymisistä, ohjelmistosta, henkilösuhteista ja vääjäämättömästä kehityskulusta osoittaa sen kiistatta. Hän haltioituu pianistin mielialoja ja ajatusmaailmaa kuvatessaan siihen tapaan, että tietää mistä puhuu. Minusta tämä oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja kiehtova romaani!

*

Peter Sandström   Ison vaaleen viimeinen kesä   suom. Outi Menna   S&S 2022

”Turkulainen kirjailija Peter Sandström on omaperäinen mestari, jonka teksteissä yhdistyvät realismi ja absurdius, melankolia ja huumori.” Kustantajan luonnehdinta on varsin osuva. Kirjailija on noteerattu edellisestä romaanistaan Runeberg-palkinnolla.  – Henkilökohtainen lukukokemus on sitten toinen juttu. Usein olen huomannut, että kirjat, joiden mukaan en pääse, ovat usein tiettyyn ikäluokkaan ja genreen sijoittuvien miesten kirjoittamia. Oman elämänsä etsijöiden, siellä täällä haahuilevien miesten kirjavat kokemukset ja niiden kuvastama arvomaailma jättää minut usein kylmäksi. Niin tässäkin kävi. Sivulla 65 kysyin itseltäni, täytyykö minun todellakin lukea tämmöistä. Muistutin sitten itseäni, että kirjoittajan tekemän työn arvostuksena olen luvannut lukea 99 sivua kaikesta minkä aloitan, tuntui miltä tuntui. Lisäsin nyt omaan lupaukseeni sen, että jos teksti ei ole vastenmielistä, voin ajelehtia sen mukana loppuun vapaaehtoisesti, koska pakkoa ei ole suuntaan eikä toiseen. Joten: luettu on.

*

Andrew Miller   Optimistit   suom. Erkki Jukarainen   Tammi 2006 (2005)

Tammen Keltainen kirjasto on aina ollut tae laadukkaasta luettavasta. Miller on myös tohtoritason kirjailija, joten ei ole yllätys, että hänen romaaninsa on täällä numerolla 376. Tässä faktapohjaisessa romaanissa pääosassa on toimittaja, valokuvaaja, jonka usko ihmisiin ja tekemänsä työn merkitykseen romahtaa hänen jouduttuaan todistamaan kamerallaan raakaa kansanmurhaa Afrikassa. Samaan aikaan hänen sisarensa joutuu psykiatriseen hoitoon mielenterveytensä järkkyessä. Näistä lähtökohdista Miller kehittää toivoa antavan romaanin siitä, miten myötätunto ja hyvyys voi parantaa rikkoutuneen ihmisen.  – Koin juuri saaneeni jotain todella hyvää ja toivoa antavaa oikeaan aikaan tämän romaanin myötä. Romaani kutsuu salaperäisin viittauksiin hitaasti mukaansa. Itselleni avainlauseeksi nousi tämä: ”unohtaminen saattoi tavallaan olla muistin aidoin, jotakin paradoksaalista lakia toteuttava tehtävä, tuiki välttämätön ja nerokas keino pyyhkiä hitaasti pois kokemus ja tieto.”  (s.217)

*

Anna- Maria Eilittä    Kun olen poissa    Atena 2019

Keminmaalla syntynyt 1975 ja kirjoittamisaikaan helsinkiläinen teologiaa opiskeleva A-M Eilittä julkaisi esikoisromaaninsa, fantasiaromaanin onnettomuudessa kuolleen opettajanaisen kuolemanjälkeisestä elämästä.   – Romaanin harvinainen positio toimii yllättävän hyvin. Henkiolentona oman perheensä ja ystäviensä sekä lapsuusperheensä tuntumassa liikuskeleva Ilona pääsee näin ikään kuin selvittämään eletyn elämänsä mysteerejä ja ihmissuhteita. Sen myötä hän myös tajuaa, miksi hänen oli vielä viivyttävä. Lopulta hän, kun kaikki selviää, henki pääsee myös jättämään elämänsä ihmiset ja liittymään aiemmin poismenneiden maailmaan. Tarina puhuttelee lukijaa; kuolema on todellinen vapautus sekä lähtijälle että jääville vain, jos elämä ei ole pahasti kesken eikä ihmisten välille jää salaisuuksia tai selvittämättömiä ristiriitoja.

*

Marja-Leena Tiainen    Lauantaitanssit    Icasos 2022

Kuopiolainen kirjailija M-L Tiainen (s. 1951) on vakiintuneen lukijapiirinsä keskuudessa suosittu romaanikirjailija. Olen huomannut itsekin lukeneeni vuosien varrella kaikki hänen romaaninsa. Luonnehtisin häntä kirjoittajana tyyliltään luotettavan tasaiseksi, tavallisten ihmisten tavallisia tarinoita tarjoavaksi. Viimeisen romaanin tapahtumat sijoittuvat 80-luvun maaseututaajamassa kahdestaan elelevän avioparin murrosvaiheeseen.   – Modernia, väliin vieraalta tuntuvaa elämänmenoa kuvaavien nykyromaanien putkesta tekee toisinaan mieli palata nostalgian pariin. Tiainen on luotettava kertoja siihen tarkoitukseen. Tuttua elämänmenoa sujuvasti kerrottuna ja oivaltavaa juonen kehittelyä, joka ei kauheasti yllätä, mutta on viihtyisää lukea. 

***

Sai se peijakas meitsimummon kii tänäkin vuonna, kuten poikkeuksetta joka ikinen kevättalvi. Juuei, ei siis SE, ihan vain tavallinen kausiflunssa, jota myös kauniisti räkätaudiksi kutsutaan. Silleen, et ensi tuntuu haljulta, no, mikä on, kun mikää ei kiinnosta. Kurkkua kutittelee. Sitten alkaa sarja-aivastelu. Äkkiä valmiiksi avattu nenäliinapaketti joka huoneeseen ja viereen jätepussi. Yöksi taputellaan nenää bepanthenilla. Sähkösänky säädetään puoli-istuvaan asentoon. Lämmintä mustaviinimarjamehua kitusiin tuon tuostaki. Poikakaverilla sama juttu.

Kolme päivää ja kolme yötä yhtä ja samaa kärvistelyä. Kuumemittarilukema ei värähdäkään, mitäs turhia. Jos päätä oikein kivistelee, voihan sille panadolin tarjota, vaikkei se mitää auta. Kolmantena päivänä (vähän ennen kuolemaa) pitää kummiski vielä jaksaa kaivella nenäparkaa pumpulitikulla ja liuottaa näytöt putkilon pohjanesteeseen. Testimittari ilkkuu negatiivista. Niinku arveli, ei tää ole SE. Siis kärsi, kärsi, ei tässä muu auta. 

Neljännen päivän aamuna pitkään ja unitta nukutun yön jälkeen aurinko nousee. Hämmästyn: jäinpäs jästipää henkiin vielä tästäkin.