Viime keväänä näihin aikoihin ihmettelin ohjelmaa, joka esitteli muutamien kuolevien ihmisten jättämiä  videoviestejä läheisilleen. Tänä keväänä Femmalla on esitetty Ruotsin tv:n keskusteluohjemaa Annas eviga, jossa taannoin oli puhe syöpään kuolevien pitämistä blogeista. Moni nuori ihminen haluaa nykyään tilittää kuvin ja sanoin yksityisen kohtalonsa, sairauden vaiheet ja kuolemanajatuksensa. Näillä kuolema-blogeilla sanottiin olevan kymmeniä tuhansia seuraajia Ruotsissa.

Annan alituiset (käännös!) on meikäläisen Inhimillisen tekijän tapaan keskusteluohjelma, jossa toimittajan kanssa estradilla on kolme ihmistä. Mainitussa kuolemakeskustelussa pöydän ääressä oli yksi bloginpitäjä ja kaksi eri alojen asiantuntijaa, pappi ja psykologi.  Mielestäni kirkon edustaja oli jäänyt johonkin omaan todellisuuteensa kuolema-asiassa. Saman havainnon olen tehnyt joskus kotimaisissakin ympyröissä. Ei kai kuolemasta tarvitse yrittää tehdä mitään mysteeriä. Se on looginen lopputulema fataalissa sairaudessa ja elämän sinfonian finaali. Asiantuntijathan ovat jo toisessa todellisuudessa, kaikki mitä sanomme, on oikeastaan otaksumaa.

Anna onnistuu mielestäni mainiosti luotsaamaan keskustelun tunnelmaa. Keskustelu on liikkuvaa ja kevyttä. Saman pöydän ääreen kutsutut osallistujat tulevat intiimille etäisyydelle toisistaan. Anna ei pyri mihinkään lopputulokseen eikä alleviivaa sanottua. Katsoja saa tehdä itse johtopäätöksensä.

Kirsti Simonsuuri;  Ihmiset ja jumalat    Myytit ja mytologiat    Kirjayhtymä 1996 (2.p.)

Tämän kiinnostavan tieto-opuksen poimin lempidivaristani Yrjönkadulta taannoin. Olen sitten  viettänyt lukuisia tuokioita mielenkiintoisen aiheen syövereissä.  Simonsuuri on minulle ennestään tuttu vain runoteoksistaan. Kirjailija on Cambridgessä filosofian tohtoriksi väitellyt antiikin kirjallisuuden tutkija ja luotaa mytologiaa ja tarustoja luotettavasti ja akateemiseen koukerointiin lankeamatta.
*
Paula Hahtola;  Aita    Atena 2013

Hahtola on -37 syntynyt tamperelainen kirjailija, jonka esikoisromaani Salpalinja voitti v. 2008 Atenan ja Parnasson proosakilpailun. Aita kertoo tarinan Saksassa asuvasta kuusikymppisestä, eronneesta sairaanhoitajasta, jonka elämänkäänteitä ja miessuhteita romaani kuvaa. Aihe on sinänsä mielenkiintoinen, erityisesti saksalaista parisuhde-elämää ja naapuruutta kuvatessaan Hahtola onnistuu, mutta tarinan peruskuvio sinänsä ei yllätä. Hahtolan tyyli on hiukan yksitotinen, lukija tekee havainnon, että kieli on puisevahkoa, elävyyttä puuttuu.  
*
Claes Andersson;  Oton elämä        WSOY 2011

Aikalaisromaaniksi määritelty kertomus Oton elämästä. Otto on – kuinka ollakaan –  ikääntynyt mies, kirjailija, jazzpianisti ja entinen poliitikko. Lukemisen edetessä lukija miltei unohtaa Oton ja kysyy pian kuka tämä Otto on, kirjahan kertoo psykiatrista ja entisestä vasemmistoministeristä.  Otto tavallaan häipyy sivupersoonaksi omassa tarinassaan. Tämäkö siis on aikalaisromaani ? Tapahtumat ovat tuttuja, vanhan kertausta. Yksityisempi puoli Oton elämää voi tietysti olla fiktiivistä, mutta kovin on  itseä ruoskivaa eikä sellaisena jaksanut oikein kannatella mielenkiintoa.
*
Miina Supinen;  Säde        WSOY 2013

Nuori yhteiskuntatieteen maisteri ja kirjailija Miina Supinen (s.-76) on uusi ja erilainen  tuttavuus lukemistossani. Hänen viimeisin romaaninsa sukeltaa metsäkansaan ja muinaisjumaluuksiin uskovien piiriin, jonka joukossa Säde liikuskelee suvereenisti vanhemman tuttavuutensa arkeologi Vicin silmin nähtynä. Supinen kuvaa uskottavasti muinaisjumaliin uskovaisten joukkoa, jota johtaa karismaattinen naishahmo Voula eikä porukasta hörhöjäkään puutu. Säde on tarinan keskushenkilö, joka rimpuilee kahden miehen kanssa kolmiosuhteessa, mikä ratkeaa lopulta yllättävällä tavalla.  –  Supisen kirjoitustyyli on melko toteavaa, mutta huidellessaan omituisten ihmistensä piiirissä tarina onnistuu olemaan hauskakin.
*
Outi Pakkanen;  Toinen kerros        Otava 2012

Enpä ole Outia P:ta lukenutkan ennemmin (Jukkaa kyllä). Kustantajan markkinointi lainaa Hämeen Kansan kritiikkiä: ”Pakkanen osaa hyvän dekkarin kudelmat.” Jos siis tämmöinen on hyvän dekkarin kudelmaa, ei ihme, että dekkarit eivät ole mielilukemistoani. Tyyli on arkista, vähän tympeää, eikä ’kudelma’ saa kihelmöimään minkäänlaista jännitystä. Lukija tarpoo  haukotellen tavallisten ihmisten omituisissa suhdekiemuroissa. Minusta hyvä dekkari saisi mielellään temmata lukijan mukaan heti kohta ja kiristää otetta pitkin matkaa eikä – kuten tässä – vasta viimeisessä luvussa.  Omituisesti dekkari tarjoaa vielä murhaajan paljastettuaan seitsemän ruokareseptiä. Ruuat ovat päähenkilön bravuureita ja ehkä ne maistuvat lukijallekin, jos jaksaa vaivautua kokeilemaan.
*
Riikka Pulkkinen;  Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän    Otava 2014

Sattumoisin kysäisin kirjastotyöläiseltä viimeksi käydessäni: mitä on chick lit? Hän ei tiennyt, sanoi olevansa tietokirjaosaston vastuuhenkilö. Toinen osasi kertoa, että varsinaiset romantiikkakirjoiksi luokitellut ovat perinteistä kamaa, chick lit taas on romantiikan alalaji, jossa päähenkilö on moderni, urbaani nuori nainen. Lukiessani tätä Pulkkisen uutuuskirjaa tajusin saman tien, että tämä nyt sitten varmaan on sitä chick lit -kirjallisuutta. Oli mitä oli, mutta hauska sitä oli lukea. Pulkkinen on erinomainen kirjoittaja ja onnistuu mainiosti kepeän parodian tyylilajissa nuoren naisen ihmissuhdeviidakossa samoillessaan.   – Vaikken perinteistä romantiikkaa jaksakaan, tämä sopii mummoikäisellekin mielenvirkistykseksi. Viihtyisää luettavaa!
*
Anne-Maria Latikka;  Tuulensuoja    novelleja     WSOY 2013

Latikka on syvällisesti alan ihminen, psykologian maisteri, kirjallisuudentukija ja kustannustoimittajakin. Jos jotain kompetenssia kirjailijalta odottaa, niin tässä sitä pitäisi olla. Kirjailijuus on tietysti vielä muutakin: pitää olla sanottavaa ja se pitäisi osata sanoa hyvin. Latikka on semmoinen kirjailija. Novellit ovat teknisesti puhtaita, porautuvat syvälle ihmismielen syövereihin, näyttävät tuoreita näkökulmia ja kelluttavat niin halutessa kevyesti pinnallakin. – Novellien ystävälle kirja on löytö.
*
Tiina Raevaara;  Laukaisu    Paasilinna 2014

Raevaaran uusin, 120-sivuinen pienoisromaani on oikeastaan uutisoitujen perhesurmien kertauskurssi. Kirjailija on sommitellut yhden mahdollisen perhetarinan, joka päättyy laukaukseen. Tarinassa ei sinänsä ole mitään erikoista, pikemminkin se tuntuu kovin tavanomaiselta umpikujamaisine perhetilanteineen. Kun yksi yrittää epärealistista ratkaisua, toinen provosoituu toteuttamaan ilmassa leijuneen uhan.  – Tarina on synkkä, lopun vääjäämättömyys on koko ajan läsnä. Lukijan onneksi  tarinaa ei pitkitetä, se etenee sujuvasti ja määrätietoisesti ratkaisuaan kohti.
*
Jonathan Carrol;  Valkoiset omenat     suom. Laura Lahdensuu        Loki-Kirjat 2006
Maagis-realistisessa unimaailmassa seikkailu ei taida olla minun juttuni – ei ainakaan tällä tyylillä. Carrolin ’aikuisten satukirjaksi’ luonnehdittu opus jäi kesken, tarina alkoi tympiä kohta alkuunsa enkä halunnut tuhlata lukuaikaa moiseen. Yrittäköön ketä kiinnostaa.
*
Miki Liukkonen;  Lapset auringon alla    WSOY 2013

Kirjailija on julkaissut aiemmin runoja, voittanut J.H. Erkon palkinnonkin. Miten häneltä käy proosa?  No, kyllähän se Liukkoselta käy. Tarinan kieputus onnistuu siihen malliin, että lukija pysyy hyvin hereillä kaikki neljä ja puoli sataa tiheäpränttistä sivua. Outoja henkilöitä riittää outoihin yhteyksiin ajatumaan ja saamaan aikaan outoja juttuja. Ei huono, sanoisi itsekin outo kriitikkopersoona. Tavislukijatar pyörittelee silmiään, mutta raahautuu messissä.
**
Runoja

Vaahterat palavat, Nykymarilaisen naislyriikan antologia     suom. Leena Laulajainen – Svetlana Hämäläinen    Edico Oy 2009

Olipa antoisaa ja mielenkiintoista tutustua marilaisrunoilijoiden teksteihin. Niistä käy ilmi kulttuurisia seikkoja, kuten luonnonuskonto uhrilehtoineen ja perjantain pyhittäminen. Marilaisille metsä on hyvin tärkeä elementti. ”Kasakki ylistää arojaan, gruusialainen vuoriaan. Minulle metsä on sävel rakkaan Marinmaan.” (Svetlana Esaulova) Omintakeisen kansan luonne ja kulttuurin kuva välittyy runoista hienosti. – Raikkaasti erilaista!
*
Martta Rossi;  Pimeää päin kesä sydämessä    Ntamo 2013

Huomatkaa, Martta Rossi on syntynyt 1929 ja julkaisi esikoiskokoelmansa 2011. Upoksissa pilvet oli sekä arvostelu- että myyntimenestys. Tämä toinen kokoelma on kypsää, läpikuultavan kauniiksi hioutunutta runoa. Hämmästyin tasoa – siksi nimenomaan, että Rossin runot ovat tulleet julki vasta myöhäisellä iällä. Niistä näkyy aidon runoilijan ote sanottavaansa. – Kiitos runoilijalle ja kustantajalle, että nämä runot eivät ole jääneet pöytälaatikkoon.  Mikä elämänviisaus runoissa tuleekaan lukijan ulottuville. Suosittelen runouden ystävälle!
**

Kevät on kuoleman ja elämän rajapintaa. On talven kylmyyden ja hangen kurittamaa, näennäisen elotonta maata. Ovat puut, hiljaisia elämän virtoja täydet, uuteen kasvuun heräämäisillään. Eläimet ja ihmiset askaroivat reviireillään joka päiväisen ravintonsa eteen, mutta myös huomiselle pesää tehden.

Rajoilla väreilee väsynyttä odotusta, tulevan pelkoa, halua takertua, halua luovuttaa. Elämä on toiveikasta, etenevää liikettä. Kuolema on hiljainen salaisuus, joka aukeaa toiseen ulottuvuuteen tästä elämästä katsoen.

Olen asemoinut itseni sydänlääkäreiden diagnoosin mukaisesti eteisvärinäpotilaaksi. Ei se ole itse valittu kohtalo eikä elämäntapasairaus, geeneissä piisaa niitäkin kierteitä. Lisälyöntejä on kaikilla joskus, mutta lyhytkestoisia rytmihäiriöitä minulla oli jo työikäisenä.

Ensimmäisen kerran hakeuduin terveyskeskuksen päivystykseen 1970-luvulla Helsingissä. Sattui olemaan vappuaamu. Nuori mieslääkäri naurahti kuivasti: ”Jaahas, vappua on juhlittu”. Sisuni nousi. – ”Mutta kun ei ole mitenkään juhlittu  – tasan simalinjalla on oltu.” Lääkäri vakuutti, että värinät johtuvat stressistä ja menevät ohi itsestään, ei huolta.

Seuraava pitempi rytmihäiriö olikin sitten juhlimisesta. Oli omat eläkkeellejäämisjuhlat ensin ja sitten  Esikoisen häät. Kumpikin tapahtuma oli odotettu ja iloinen. Oli nautittu onnittelumaljoja ja aterioilla viinilasillisia. Sydämen rytmi sekosi ja poukkoilua kesti viikon päivät, mutta rauhoittuihan se lopulta itsestään lepäilemällä.

Dramaattisin käänne oli kolme vuotta sitten, kun muutaman ankaran sappikivikohtauksen jälkeen olin HUS:n ERCP-poliklinikalla valmisteltuna kivien poisto-operaatioon. Toimenpidepöydällä jo sydän alkoi poukkoilla ankarasti. Anestesiahoitaja seurasi sydänkäyrää ja kutsui lääkärin. – Tässä on nyt eteisvärinä päällä, ei voi nukuttaa, totesi lääkäri. Toimenpide peruuntui ja minut lähetettiin aluesairaalan poliklinikalle sydäntarkkailuun. Sieltä sain ensimmäiset rytmihäiriölääkkeet, betasalpaajan ja marevanin. Eteisvärinä jäi päälle lääkityksestä huolimatta. Palasin kotiin reseptit kourassa ja sydän epärytmissä.  

Sappi vaivasi edelleen. Olin huonovointinen, laihduin, kun en uskaltanut syödä oikein mitään. Jouduin kipukohtausten vuoksi käymään päivystyksessä. Terveyskeskuslääkäri tomeroitui vihdoin määräämään verikokeita. Niistä ilmeni, että maksa-arvot olivat hurjasti koholla. Tuli kiireellinen lähete takaisin aluesairaalaan. Sappi jouduttiin leikkaamaan päivystyksenä, ja anestesia oli pakko tehdä eteisvärinästä huolimatta.

Kutsu kardioversioon tuli sairaalasta puoli vuotta eteisvärinän alkamisesta. Sydämeni tutkittiin kuvantamalla sekä ultralla eikä siinä ollut orgaanista vikaa. Rytmin palautus tehtiin kymmenen minuutin anestesiassa. Sinusrytmi palasi ensi iskulla. Olo helpottui heti. Kardiologi määräsi betasalpaajan ja marevanin lisäksi vahvan estolääkkeen. Sen tarkoituksena on pitää  syke alhaisena ja rytmi sinuksessa.

Sivuvaikutuksena estolääkkeen myötä alkoivat painajaisunet ja aamuyön läpätykset (flutterit) rintakipuineen. Verenpaine oli matala ja se aiheutti huimausta aamuisin. Lääke piti hitaalla, tuntui kuin olisi ajanut autoa käsijarru päällä. Puolen vuoden ajan sydänkäyrää seurattiin terveyskeskuksessa, ensin viikon välein, sitten kuukauden. Pulssi pysyi. Lääkkeen sivuvaikutukset lievenivät vähitellen tai sitten vain totuin niihin. Sappikivut jatkuivat ja tutkimukset paljastivat, että leikkauksessa ei oltu saatu kiviä eikä  hajonnutta sappirakkoa kokonaan pois. Tehtiin toinen,  korjaava leikkaus. Rytmi säilyi sinuksessa, ja sappikivut loppuivat.

Vuosi oli kulunut ilman rytmihäiriöitä, kun pyysin tk-lääkäriä konsultoimaan kardiologia, jos estolääkkeen vahvuuden voisi puolittaa sivuvaikutusten hillitsemiseksi. Näin tehtiin. Olo normalisoitui, huimaus hävisi. Kävin vielä yksityisellä sydänlääkärillä, joka neuvoi ottamaan estolääkkeen aamulla ja betasalpaajan  vasta illalla. Sain myös tarvittaessa otettavan lisälääkkeen reseptin. Painajaiset ja aamuöinen läpätys loppuivat.

Mitä opin? Että kiputilat on tutkittava heti kunnolla ja hoidettava ennen kuin tilanne kriisiytyy. Että potilaan on oltava itse aktiivinen hoitojensa suhteen. Että mitä rauhallisempaa ja tasaisempaa eteisvärinäpotilaan arki on sitä parempi on vointi. Tunnekuohut, järkytykset tai liika rehkiminen kiihdyttävät sykettä sääteleviä sähköimpulsseja ja saattavat laukaista rytmihäiriön. Eteisvärinätila tuntuu epämiellyttävältä ja tekee voimattoman olon. Pyrin siis mieluummin välttämään riskitekijöitä ja syön lääkkeeni kiltisti.

Näillä nyt mennään eikä turhia murehdita. Eläkeläisen elämä on monella tavalla ihmisen parasta aikaa kaikesta huolimatta.

   …ei kannata ajatella, ettei ’tämän ikäiselle’ tapahdu mitään yllättävää. Naisillahan on tapana valittaa, että viimeistään viisikymppisinä he muuttuvat näkymättömiksi. Ja kuusikymppiset ovat muka jo niitä, joille pitkästä aikaa tavatessa sanotaan: ai, olet vielä elossa. (Ei se ihan tuulesta temmattuakaan ole, moni tuntemani ikätoveri on jo manan majoilla.) Sitten näyttää seuraavan monta vuosikymmentä, jolloin saa olla raporauhassa, ellei itse järjestä bileitä itselleen. Sataan vuoteen jos jaksaa sinnitellä, pääsee äkkiä parrasvaloihin hetkeksi, ja kun valot sammuvat,  oletkin jo vainaa.
   Juuri tänään, juuri tämän ikäisenä, minulle tapahtui, että nuori toimittaja eräästä lehdestä soitti ja halusi kuulla millaista oli ’ennen vanhaan’. Niinpä se on. Naurattaa vieläkin.

Kirjasto on mättöruuan noutopöytä ja -hylly. Lukijan peruspastaa on ylettömät määrät. Valikoimaton lukija saa syödä ähkyyn asti semmoista, mikä ei sielua ravitse. Monessa kirjassa on komeat kannet ja sisällä nonsenssiä. Silloin tällöin osuu löytämään myös herkkupaloja, kirjoja, joista voi nauttia kuin gourmetruuasta. Maku on herkullinen; pikantit, yllättävät, aisteja ja älyä hurmaavat mausteet kruunaavat nautinnon.

Eilisiltana, muutenkin antoisan päivän päätteeksi, vaelsimme vielä kaupungin nimikkosaliin kuullaksemme äitiyslomaltaan palailevan Erja Lyytisen, tuon armoitetun blues-kitaristimme, tulkintoja idolinsa Elmore Jamesin ohjelmistosta sekä omia sävellyksiään. Erja sanoi kaksosten pitäneen hänet vauvanhoidon touhussa tiiviisti yöt ja päivät. ”Mutta kyllä on ihanaa päästä taas soittamaan täysillä”. Puistobluesin koulima yleisö otti Erjan sydämellisesti vastaan ja lämpeni kahden setin kitaroinnille ja laululle sekä vaatimilleen ylimääräisille niin, että nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Slide-kitaran velhotar lumoaa taas.

Syvä huokaus. Huokauksessa on hiukan helpotusta ja kosolti hämmästystä: ihmeiden aika ei olekaan ohi! Että oppositio kykenee muuhunkin kuin alituiseen virnuiluun ja räksytykseen. Että hallitus kykenee muuhunkin kuin käymään yksitoikkoisen jaakaavaa ja kyllästynyttä puolustustaistelua opposition ristitulessa. Hiihoo!

Mutta sitten. Ilmaantuu yksi ja toinen maakuntien rivimies, jolle puheenjohtajain sopima SoTe-malli ei käykään. Meitä ei ole kuultu! Ei me tämmöistä ole haluttu! Hetken päästä valitukseen yhtyy liittyy kuntapoliitikkojen kuoro, jossa yksi ymmärtää asian niin toinen näin ja kolmas ei ollenkaan. Mitenkäs nyt suu pannaan?

No, yliopistollisten keskussairaaloiden hegemonia erikoissairaanhoidon kentällä ei ole  mikään uusi asia, mutta että hussit, tyksit, tayksit, kyssit ja oyksit alkaisivat päättää alueensa perusterveydenhuollostakin, mitenkä tuon nyt ottaisi. Ymmärtääkö Oulu mikä on kansalaisen tilanne Sevettijärvellä, Sodankylässä tai Kainuun korvessa?

Monta on kysymystä levällään kuten herra jokisella eväät. Kuka päättää, kuka järjestää, kuka maksaa ja kuka vastaa mistäkin? Maksupuoli näyttää piirileikiltä. Valtio kerää veroja ja avustaa kuntia. Kuntakin kerää veroja ja maksaa SoTe-maksuja asukasmäärän ja sairastavuuden mukaan SoTe-alueelle, joka päättää miten kunta itse saa järjestää perusterveydenhuoltonsa.  

Perustuslaki kuulemma takaa kuntien itsemääräämisoikeuden. Missä se oikeus luuraa tässä SoTe-mallissa? Se on ainakin selvää, että kuntalaisella ei ole mitään sanomista. Maksat verosi ja ymmärrät olla kiitollinen niistä palveluista mitä ehkä saat.  

Ajelimmme viikolla kevätpäivää tasaamaan Ruissaloon, tuttuun ja mieluisaan kylpylään. Viimeksi olimme lomailleet siellä 2011 tammikuussa. Majoituttuamme lähdimme oitis tarkastamaan kevään etenemistä metsäkävelylle. Miten ihanan, merellisen raikasta! Olin varannut hartiahieronnan kuntohoitajalta tulopäiväksi ja hoitopenkillä maatessa sain huumorintajuista juttuseuraa sekä pehmityksen ohella ilmaiset hyvät neuvot alaselän venyttelyyn. Kuntohoitaja vannotti oikein ’kautta kiven ja kannon’ että teen venytykset säännöllisesti. Lupasin.

Tasauspäivänä heräsimme auringonnousuun. Aamiaiselta lähdimme taas metsäkävelylle ja löysimme luontopolun, joka kulki lintujen ruokintapaikan kautta. Siellä kuuli monenmoista sirkutusta, jänis loikki kauempana, ja orava seuraili männynoksalta kulkuamme. Neljä kilometriä riitti, sitten jo Toisen lonkka ja minun kipulihakseni muistuttivat kohtuudesta. Iltapäivällä meillä oli molemmilla jalkahoito ja minä sain vielä virkistävän kasvohoidon. Hyvin hoidettuina nautittiin kahvit ja nukuttiin makoisat päiväunet.

Iltapäivällä sää pilvistyi,tuuli pyöritteli lumituiskua ikkunan takana. Päätettiin syödä päivällistä oikein pitkän kaavan mukaan. Alkuruokana oli kampasimpukkaa. Sehän ei itsenään paljon muulle maistu kuin merelle, mutta sopivan kirpeät kastikkeet antoivat väriä ja täyteläistä suutuntumaa. Pihvi oli murea ja jälkiruoka lemon posset kohmeisten vadelmien kera oli oikein raikas päätös aterialle.

Iltaohjelmaksi talo tarjosi yläkerran kabinetissa katulähetyksen iltahartautta ja alakerran aulassa harmonikkatansseja. Arvatkaa kumpi valittiin. Ettepä arvanneet – tehtiinkin poikkeusliike ja mentiin yläkertaan. Kolmea vaille ilmoitetun alkuajan siellä oli paikalla pappi ja kanttori ja muuan vanha mies. Istahdimme takariviin, josta kanttori kutsui meitä ”lähemmäksi, että kuulette paremmin”, johon minä, että kiitos vain, meillä ei kuulossa ole mitään vikaa. Kanttoria ei selvästikään ollut siunattu huumorintajulla, huomasin. Tasalta pappi aloitti kuuluttamalla virren, jota kanttori istuutui säestämään pianolla. Viime hetkellä joukkoon liittyi yksi pariskunta lisää. Papin puheista päättelin, että katulähetyksessä ollaan vanhakantaisen pappeuskäsityksen miehiä. Ei siitä puheesta sielu paljon kostunut, mutta mukava oli virsiä laulaa. Loppuilta meni huoneessa lueskellessa ja Toinen viihtyi television ääressä.  Uni maittoi.

Lähtöaamuna saimme seurata ruokasalin maisemaikkunasta kahden joutsenen  ruokailupuuhia ja uteliaan ketun tarkastusretkeä rannalla. Kotimatkalle lähdettiin hyvissä ajoin. Poikettiin matkalla vielä ihailemaan Yliopiston kasvihuoneen orkideoiden ja kamelioiden kukkimista ja Turun Taidemuseon Emil Vikström -näyttelyn herkkiä marmoriveistoksia.

Presidentit pitävät puheita. Puheet institutionalisoituvat, ne kuvataan ja kirjataan. Oman maan kansalainen tuumii, että puhe oli hyvä. Toisen maan kansalainen katsoo, koettaa ymmärtää mitä tuo haluaa sanoa. Politiikkaa ammatikseen tutkivat analysoivat keskenään puhetta ja sen viestiä. Pienen miehen pieni sielu hyrisee itsetyytyväisyyttä. Voimansa tunnossa kokee tekevänsä historiaa.