Kesän vakioaiheiden, sään ja kesämökkivieraiden ohessa on pöyhähtänyt muitakin kimurantikkaita aiheita. On paruttu jalkapallohuuman aiheuttamista vieroitusoireista. Lomakauden hiljeneminen ja koulujen alku ovat tuota pikaa otsikoissa. Paraikaa näkyy käyvän kuumimmillaan sukupolvisota. Mummot valittavat, kun eivät saa tavata lapsenlapsiaan, tyttäret ja miniät, toisinaan myös pojat, äyskähtelevät isoäitien edesottamuksista ja hallintapyrkimyksistä. Mielenkiintoista on, että papat ja vaarit pysyttelevät tästä kähinästä sivummalla. Viisautta vai nössöyttä, ken tietää.

Isovanhemmuus tuskin on muita ihmissuhteita vaativampi laji, samat perussäännöt siinä toimivat kuin yleisemminkin. Yksi niistä on: sitä niittää, mitä on kylvänyt. Sukupolvisodilla on yksi ominaispiirre: ne periytyvät, ellei niitä tietoisesti pyri perkaamaan. On parempi uhrata aikaa ja vaivaa keskinäisiin rauhanneuvotteluihin kuin katkaista suhteet kokonaan ja jumiutua syyttelemään toista osapuolta. Puolin ja toisin voinee sallia senkin, että virheitä tulee tehtyä. Sukupolvisota on tappava perintö – se näkyy parhaillaan myös kansojen välillä Lähi-idässä.

Ihmiset matkaavat kesäisin juurilleen, etsiskelevät lapsuutensa hajujälkiä, koluavat muistikomeroissaan. Hämmästyvät sattumalta tavatun koulukaverin kaljua tai paisunutta ja lässähtänyttä olemusta, eivät omaansa. Kokonainen sukupolvi entisestä elinympäristöstä on poissa, ei enää huutavaa naapurintätiä, ei entistä tiukkapipo-opettajaa tai pelottavaa juoppoa naapurisetää. Talojen ikkunoissa himmeä tyhjyys, porraspielissä huojuu polvenkorkuinen heinä.  

Koulu paloi jo kymmeniä vuosia sitten, nurkkakivi on enää jäljellä. Asemalla pysähtyy kyllä junia, mutta lipunmyyjää tai muutakaan henkilökuntaa ei ole. Radanvarret kukkivat horsmaa ja lupiinia. Kas, keskustaan on noussut uusi marketti. Komein rakennus on edelleen pankki eikä kunnantalo. Hautaustoimistoja on nykyään jo kaksi, mitä sekin kertoo. Tyhjiä liiketiloja siellä täällä. Linjuri kulkee kylille vain elokuun puolivälistä toukokuun loppuun koulukkaiden takia. Pirssiasemalla on yksi auto ja pari numeroa, joihin voi soittaa, jos sekin on ajossa.

Kulttuuri tapahtuu toisaalla, pitkin maita ja mantuja. Monenmoista on melskajaista. Olevinaan musiikillista tai taiteellista, ihan sama, tungeksinta tai näyttäytyminen on pääasia. Lavoilla soi lauantaisin haikea tango.

Kaupungilla on hiljaista. Helle paahtaa. Kynnelle kykenevät häärivät ilmastoiduissa toimistoissaan tai hikisillä työpaikoillaan, varakkaimmat purjehtivat merelle leväpuuron sekaan ja rantautuvat iltaisin vierassatamiin viinin ja grillin ääreen. Muuhun kykenemätön joutoväki lojuu vesien tuntumassa tai pakenee mökeilleen saunaa lämmittämään (ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuuma jo muutenkin). Jossain soditaan aina. Jossain satelee, kun meillä kärvennytään. Ja päin vastoin.

Mistä tulee tunne, että olipa kesässä mitä tahansa, sitä on ihan liikaa? Ei uskoisi, että voi kaivata lokakuutakin seitsemäntenä hellepäivänä.

Tiesittehän – jos olette seuraillut Kolmannen Huoneen kirjoittajan aatoksia – että ystävättären kanssa yhteinen kesäprojektimme on vierailla hengellisillä kesäjuhlilla.  Tänä kesänä matkasimme Jyväskylään, jossa kansanlähetysväki piti Kesäpäiviään teemalla Kasvokkain.  

Minulla on ollut kosketus Kansanlähetykseen sen syntyvaiheissa 1960-luvun lopulla, kun tulin opiskelemaan pääkaupunkiin. Ajauduin kurssitoverin mukana Ylioppilaslähetyksen ja katulähetyksen järjestämiin tapahtumiin. Kansanlähetys asemoitui kirkossa ns. viidenneksi herätysliikkeeksi mottonaan ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”. Työelämän ja perheytymisen myötä etäännyin liikkeen vaikutuspiiristä. Ehkä sitä voisi sanoa hengelliseksi aikuistumiseksi. Tätä taustaa vasten nyt puoli vuosisataa myöhemmin oli kiinnostavaa päästä aistimaan liikkeen nykyistä ilmapiiriä ja kuuntelemaan kieltä, jolla puhutaan.

 

Tupsahdimme lauantaina kolmen tunnin ajomatkan päästä suoraan Hippos-halliin, jossa väkeä kuhisi tuhatmäärin. Ovensuusta aukeni  laaja lähetyskenttien esittelyalue. Kenttiä oli paljon! Sieltä bongasin ensimmäisen tutun (60-luvun ajoilta), joka tervehtiessämme lausahti spontaanisti: miten sinä tänne olet eksynyt? Ajattelin: siinäpä paikkani tuli asemoitua lähetystyön veteraanin terävin silmin. Vaeltelimme kirjapöytien tuntumassa, missä törmäsimme tuttuun evankelistaan, joka vaikuttaa vähän siellä sun täällä. Hän ilahtui odottamattomasta kohtaamisesta ja halasi meidät molemmat.

Kirjapöytien vaiheilta tein viisaaksi osoittautuneen hankinnan: ”Viisikielisen”, laulukirjan. Hippoksella yhteislaulut näet laulettiin ”viisikielisestä” rytmikkään orkesterin säestyksellä ja reippaiden esilaulajien johdolla. Istahdimme iltapäivätilaisuuteen hallin etuosaan. Laulut svengasivat oivallisesti ja tilaisuuden kaava meni tutusti niin, että juontajanainen jutteli mukavia, antoi puheenvuoron nuorelle, jota kutsui ’hymypojaksi’.  Hymyilevä nuorimies ’todisti’ omakohtaisesti uskoontulostaan ja päätti puheenvuoronsa hehkuvasti: ”Jeesus on ihana!” Tilaisuuden pääpuhujamies piti raamattuopetuksen, joka seuraili juhlateemaa. Eniten toistunut sana siinä opetuspuheessa oli Jeesus.

Kävimme välillä majoittumassa uutukaishotelliin, jonka trattoriassa nautimme myös lounaaksi erinomaisen ’päivän kala’ -annoksen (paistettua siikaa) ja palasimme juhlapaikalle iltatilaisuuteen, joka eteni saman kaavan mukaan kuin päivälläkin. Laulettiin viisikielisiä. Juontaja (mies) kutsui esille nuorukaisen, joka tilitti elämänsä taitekohtaa. Siinä rankat vaiheet ja vaikeudet ratkesivat Jeesuksen avulla parhain päin. Pääpuhuja ruoti Kasvokkain -teemaa ansiokkaasti joka kantilta raamattusitaatein höystäen. Sivummalla oli joukko sielunhoitoon valmennettuja, joiden luo kehotettiin menemään ’rukoiltavaksi’. Monet menivätkin.

Sunnuntaiaamuna liityimme seurakuntaan, joka kokoontui Taulumäen kirkkoon messuun. Viisikielisen lauluja säesti siellä pelimanniduo, viulu ja basso, kaksi esilaulajaa ja kanttori kuoriuruissa. Messussa oli valoisa ja harras tunnelma, laulujen virrenomainen rytmi toimi rauhoittavana elementtinä. Ja millä häkellyttävällä voimalla tämä seurakunta yhtyi uskontunnustukseen!  Saarna ei ollut mikään akateeminen kymmenminuuttinen, liikkeen veteraanirovasti johdatteli kuulijat lempeästi syvälle tuhlaajapoikakertomukseen niin, että minäkin, tuhlaajatytär, siellä kohtasin liikuttuen Isän rakastavat kasvot. Ehtoollispöydässä oli palvelutehtävässä myös naispappi sekä maallikkonainen, mikä kertoi minulle sen, että vaikka Kansanlähetys ei hyväksy naispappeutta, siitä ei tehdä riitakysymystä paikallisseurakunnan kanssa.   

Kotimatkalla pohdimme projektikokemuksia. Kansanlähetyksen juhlaväen joukko koostui kaikenikäisistä; runsaasti nuoria, lapsiperheitä ja vanhempia pareja. Pukeutuminen oli huomiota herättämätöntä, ja naiset esiintyivät ’puhtain’, meikkaamattomin kasvoin.

Eri liikkeiden piireissä näkee ja kokee seikkoja, jotka saattavat oudoksuttaa, mutta on myös sitä, missä sielu on pakottomasti samalla aaltopituudella. Ehkä se juuri on uskon ydintä.

chick lit -osastoa:

Pia Heikkilä ; Operaatio Lipstick        Otava 2013

Voi herrantähden. Että luin tämänkin loppuun asti. Tää on siis niin huono. Tarinan tapahtumaympäristö tässä kumminkin kiinnosti, mutta kun yli puolet tekstistä on yhtä  juomista ja naimista. Ja loppu epäuskottavaa pelastumista talibanien väijytyksestä aina supernaiiviin päätökseen asti.
*
Romaaneja ja novelleja:

Carlos Ruiz Zafón;  Marina    suom. Antero Tiittula        Otava 2013 (1999)

Espanjalaissyntyinen Zafón (s.-64) kirjoitti alunperin nuorten romaaneja. Siirryttyään aikuislukijoiden viihdyttäjäksi hän on onnistunut keitoksissaan ja niiden myynnissä siinä määrin, että luokitellaan jo kansainväliseksi megatähdeksi, mikä lienee pääasiassa 2001 julkaistun Tuulen varjo -romaanin ansiota. Marinassa hän kuljettaa päähenkilöitään rappiopalatseissa ja viemäritunneleissa kammotusten ja hirviöiden jahtaamana. – Koko juttu on jokseenkin epäuskottava, ja kyydissä pysyminenkin on työn ja tuskan takana eikä tarinasta nauttimisesta voi puhua. Tuulen varjo oli  monin tavoin hienovireisempi tarina ja antoisampi lukukokemus – sitä taustaa vasten Marina on pettymys.  
*
Alice Hoffman;  Kettumäki    suom. Renne Nikupaavola    Gummerus 1998
Noitasisaret    suom. Arvi Tamminen ja R.N.         Gummerus 1997

Kirjailija on 1952 syntynyt yhdysvaltalainen, joka on  julkaissut useita menestysromaaneja. Punaiset puutarhat luin toukokuussa ja tykästyin niin, että kaivoin kirjaston säilykehyllyiltä esiin aiemmin suomennetut, mitkä löysin. Hoffmanilla on kyky kertoa tarina sillä tavoin, että ihmissuhteiden käänteet ja juonen kehitys eivät ole ennalta arvattavissa, mutta ovat uskottavia. Mukana on paitsi vieraan maan maiseman ja yhteisöelämän kiinnostavia yksityiskohtia, myös maagista taikaa.  – Laatuisaa lukuviihdettä.
*
Alice Munro;  Kallis elämä    suom. Kristiina Rikman     Tammi 2013

Toistaiseksi ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2013 palkittu kanadalainen kirjailija Alice Munro (s. 1931) on julkaissut 17 teosta, joista meillä kääntäjien valtionpalkinnolla huomioitu Kristiina Rikman on suomentanut kaikki yhdeksän suomeksi julkaistua Munron teosta. Kallis elämä, jonka Munro on ilmoittanut viimeiseksi kirjalliseksi työkseen, sisältää 14 kertomusta. Niistä viimeiset neljä ovat väljästi omaelämäkerrallisia ja avaavat hiukan Munron sulkeutunutta persoonaa. Hänen vähäeleinen tyylinsä on lukijalle miellyttävää. Kirjailija kuljettaa lukijan tavallisesta elämästä helmiksi hioutuneiden tarinoidensa maailmaan vaivihkaa ja ennen kuin lukija huomaakaan, hän on osana kertomusta niin, että haluaisi sen vain jatkuvan.  – Laatunovelleja!
*
Erik Wahlström ; Kärpäsenkesyttäjä    suom. Jaana Nikula    Schildts 2011

Enemmänkin toimittajana ja tietokirjailijana kunnostautunut E.W. on tässä romaanissa kaivautunut J.L. Runebergin sekä hänen vaimonsa Frederikan nahkoihin villisti ja ansiokkaasti. Mainion krouvilla karheudella Wahlström käy käsiksi runoilijalegendan henkilöhistorian vähemmän ylevään puoleen ja panemalla puolet omiaan saa aikaan viihtyisästi säkenöivän ’elämänkerran’. – Lukijalle, joka on ottanut  Runebergin turhan vakavasti, tämä on terveellistä luettavaa.
*
Asko Sahlberg ; Höyhen        WSOY 2002

Tutustuin Sahlbergin (s. 1964) kirjailijanääneen tässä pienoisromaanissa ensi kertaa. Ei häntä ole turhaan kehuttu, arvostusta osoittavat monet palkinnot ja palkintoehdokkuudet. Höyhen ei ehkä ole helpoimpia tarinoita johdattamaan lukijaa kirjailijan ajatus- ja kokemusmaailmaan, mutta on selvä, että voidakseen kirjoittaa tällä tavoin ja näin intensiivisen romaanin täytyy olla sekä kirjallista taituruutta että elämänkokemusta. Erityisesti kehitysvammaisten parissa työskentelevien pitäisi ehdottomasti lukea tämä kirja.  – Rankka tarina intensiivisyydessään ja inhimillisyydessään, mutta ei ahdistavalla tavalla .
*
Tove Jansson ;  Viesti – Valitut novellit 1971-1997    WSOY 1999

Hienovireisiä novelleja, ”kauttaaltaan mestarin työtä”. Näiden parissa lukija viihtyy.

***

Kesä kutsuu blogikirjoittajaakin lomalle eikä sen kutsua voi vastustaa. Säästä riippumatonta autuutta kaikille blogiystäville, kunnes jälleen tapaamme.

 

valohämärässä kesäyössä se solisee

hiljaisesti kirkas

juoksutukset putoilevat oksilta

niinkuin seittiään kehivä lukki

päästää ohuen  siiman

valahtamaan tuuleen

 

nukkuva kuulee unessaan

linnun, sydämensä

heräämättä tietää aamun

nousevan siivilleen

 

-2014

 

*

 

aution talon takana

oli joskus puutarha, ehkä kasvimaakin          

muutama marjapensas kumminkin

                             nyt polvenkorkuinen heinikko voikukkineen

                             villinä riehuvat karanneet akilleijat

kuka istuttikaan omenapuut

ne kukkivat yhä

 

-2014

*

Tänään se pyöri pyöri silmistä.

                             Aina sanon tänään

                                                          kun en nuku

                             valoisan kesän ruohossa

                             vain liikahdin

                                                          varjoni syrjään

                             ja pallo löytyi siitä mihin katosi.

                             -Mirkka Rekola

 

*

Kentillä kasteisilla

hämärä käy yli maan.

Valkea niittyvilla

vielä on valveillaan

 

katsoen kummissansa

kuinka rukoukseen

kaikki kukkien kansa

kumartui hiljaiseen.

 

Kuusen latvassa ääni

pienoisen huilun soi.

Minäkin kumarran pääni.

Minunkin sisällä soi.

 

-Aaro Hellaakoski

 

*

 

En tiedä ketään eläintä

joka voisi tehdä kesääni

enää kesäisemmäksi

kuin kärpänen aamulla,

perhonen päivällä,

hyttynen illalla;

 

lämpimämmäksi

kuin muurahainen

kalliopolullaan.

 

-Olavi Ingman

 

*

 

Minä avaan syömmeni selälleen

ja annan päivän paistaa,

minä tahdon kylpeä joka veen

ja joka marjan maistaa.

 

Minun mielessäni on juhannus

ja juhla ja mittumaari,

ja jos minä illoin itkenkin,

niin siellä on sateenkaari.

 

-Eino Leino

 

*

Rakkaus on vihreää

 

näin tänään merihanhiparit, poikasineen

rantapuiston vihreällä nurmikolla

–          rakkauttako vai biologiaa

onnellisetko perheet

 

kesä kuluu, vihreä haalistuu

poikaset kahahtavat siivilleen

lähtemään

 

näin yksinäisen hanhen ontuvan

rantapuiston vihreällä nurmikolla

–          perheriitako vai tapaturma

erotti joukosta

 

pilvisenäkin päivänä kesä on vihreää

–          ja rakkaus

on hyvä elää

 

-Leidit /versio kimpparunosta Ursulan kahvilassa

 

 

 

 

Ei ole vuodet veljeksiä, ei. Pissismummo miettii ankarasti, muttei tähän saumaan nyt tavoita ns. miesmuististaan millainen oli juhannusviikon sää männävuonna. Vaan siitä on hän satavarma, että räntää ei satanut eikä yöseen hulahtanut miinukselle mittari. Saattaapi olla, että ihan koko Mummon elämänpituisen uran aikana ei tämänvuotinen säätila ole ainut laatuaan, oisko edellisistä juhannuslumista kumminkin useampi vuosikymmen vierähtänyt.

Juuei, tässä mitään hätää ole, Mummolla, mutta Mummon kukkasilla saattaapi olla. Dahliat on kalvenneet kauhusta, liljaparat nyyhkivät nuppusillaan uskaltaako aueta eli ei. Minkä niille nyt mahtaa, jos kylmettyvät ja flunssaisina tiputtavat kukkanuppusens aukaisemati.

P.Mummolle on jonkin verran tuota elämänkokemusta kerääntynyt. Niinpä huhti-toukokuun varhaishelteillä kävi mielessään epäilys: kunhan ei tulisi tästäkin ennennäkemättömän pitkästä ilosta itku juhannusviikolla. Ja tulihan se. Kokemuksen karvas opetus, se joka sananlaskuiksi tiivistyy, muistuttaa Suomen kesän lyhyydestä ja vähälumisuudesta. Pitää paikkansa, ettei äskeisestä lumesta edes pienen pientä ukkoa saa kasatuksi juhannukseksi portin pieltä somistamaan.

Pissismummolasta toivotellaan kaikesta huolimatta kaikillen tasapuolisesti yhtä vähän lunta ja yöpakkasta juhannukseksi ja siitä etiäppäin. Viisautta on pitää villahousut ja lapaset mukana.

Voipi olla, että otsikko kohotuttaa jonkun lukijan/lukijattaren kulmia kysyvästi, kenties paheksuvastikin. Tästäkin huolimatta Pissismummo aikoo nyt kertoa murresanan etymologisesta alkuperästä. Mummon lapsuusmaalla oli tapana kutsua keväällä syntynyttä vasikkaa kesätollikaksi. Vasikoiden ensimmäiset päivät haassa, johon ne karsinastaan päästettiin kesän tullen, olivat yhtä iloisen päätöntä sinne tänne säntäilyä, jossa ei törmäilyiltä ja haavereiltakaan aina vältytty. Vasikka mikään tyhmä eläin liene, jos niikseen on ja miksei olisi. Se vain ei kokemattomuuttaan oikein hallitse laitumellaolon koreografiaa.

P.Mummo ja Poikakaveri saavat näinä vuodenaikoina silloin tällöin hillityn (ja yleisesti ottaen hyväntahtoisen) sisäisen hihityskohtauksen urbaanissa kesäelossa, kun pääsevät he vastapalkattujen kesäapulaisten ’palveltavaksi’. Torikojulla tai jäätelökioskilla hihitysvalmius paljastuu, kun jompi kumpi kysyy toiselta ostotapahtuman jälkeen: ”Mitäpä sait tällä kertaa kahdestakympistä takaisin?” Joka pennistä nämä eivät nipota, raja kulkee jossain siinä, jos kympistä on tullut vitonen tai seteli on unohtunut kokonaan. Päässälaskutaito ei taida kuulua enää digitaaliajan koululaisten oppimistavoitteisiin.

Päivänä muutamana Mummo poikkesi paikallisen tavaratalon vaatehtimopuolella. Tähtäimessä oli löytää selkävaivaisen oiva apuri, pitkävartinen kenkälusikka. Kenkähyllyjen väli oli tukossa, nuori liikeapulainen siinä askaroi lenkkareita jakelukärrystä paikoilleen. Mummo arveli, ettei nuorikas mahdollisesti ole kuunaan kuullut moisesta kapineesta kuin kenkälusikka, joten haahuili hän löytääkseen jostakin vanhemman myyjän. Löysikin sen ainoan, jonka kimpussa oli jo rollaattoritäti listoineen. Mummo palasi nöyrästi hyllyvälikköön kysymään josko löytyisi mistä päin täältä kenkälusikoita. Neitonuori kohotti katseensa vilpittömän hämmästyneenä ja vilkaisi avuttomasti sinne päin, missä näkyi roikkuvan kengänpohjallisia ja muuta sälää.  – ”Kenkälusikka? E..en ole kyllä nähnyt”.  No, siitä vilkaisusta oli sen verran apua, että Mummo suunnisti kiertoteitä sälähyllykölle, ja kas, sielläpä roikkui pari pitkävartista muun tärkeämmän takana. Kassaa kohti mennessään Mummo vilautti lusikkaa neitokaiselle ja hihkaisi tyytyväisenä: Onneksi löytyi!

Nythän olisi tietysti otettava jotain kantaa tiettyyn eiliseen vaaliin. Maan kenties suosituimman puolueen puhetta saa minun puolestani johtaa kuka ikinä pukumies tai jakkupukunainen, joka vain parhaiten aatemaailman tyyliin sopii. Ihan sama. Mutta kun valittu henkilö saman tien istuu valtakunnan vallankahvaan, pääministerin paikalle, valinta alkaa jo hivenen kiinnostaa.

Asetelmahan oli mitä herkullisin. Tarjolla oli ihanan pitkä ja sporttinen, siis niin komea ja niin maan pätevä Alex; tavallisen komea, kokenut kuumakalle, politiikan juonimestari Janne ja tavallisen tyylikäs, sote-erikoistunut pohjalainen perinneleidi Paula. Sitkeästi naaraamalla saatiin yhteisen aatteen loiskeesta pintaan jonkinmoisia tärppejä: kuka oli natomyönteisin, kenen ohjaus vippaa eniten oikealle, kenen kulku käy turvallista keskitietä, kenellä kaasujalka on raskaampi tai kuka mieluiten istuu toisen kyydissä.

Seuraavan pätkäpääministerin nimi on siis tiedossa. Taisi tulos joitakin yllättää reaktioista päätellen. Nyt alkaa kiinnostaa, miten puretaan Alexin johdolla keskeneräisten isojen asioiden suma? Miten pysytään raameissa, jotka valtioneuvoston seinälle on edeltäjän johdolla naulattu? Isänmaa on kutsunut – jos siis isänmaa on yhtä kuin puolue.

…että Pissismummolan ovikello soi. Iltapäivällä, kolmen kieppeillä. (Siitä on tietysti se hyöty, että kun niin harvoin tapahtuu, tulee samalla tsekattua, että kyllä se on soittokunnossa. Siis kello.)

No, asiaan. Eip oltu sovittu kenenkään tulosta sinäpänä, joten oletusarvo oli, että siellä on taas se pizzalähetti, joka ei millään opi löytämään naapuritalon nelosta, vaan kysyy aina Pissismummolasta, joka on ykkösenä. (Mummo jupisee, että joku kerta me vielä otetaan se pizza ja sanotaan, että nelosen naapuri maksaa. Nih.)  No, vaihtoehtoisesti ovella voi olla myös se naapurimies, joka jakaa halukkaasti joutessaan kehittelemiään ideoita maan ja maailman asiaintilan kohentamiseksi. (Häntä ei pyydetä sisälle, koska sen sortin puhetulvaa kuuntelee mieluiten niin, että kynnys on välissä.) Ovella voisi olla myös eräs toinen naapureista, joka unohtaa kotiavaimensa noin kerran vuodessa. (Yleisavain on meillä. Ettäs tiedätte.) Kolme kertaa vuodessa myös tietty uskossaan varma todistajapari seisoo oven takana lehti kädessä. (Niitten sinnikkkyyttä ei voi kuin ihmetellä. Kun joka kerta viesti on sama: Juuei, mutta kiitos ei. Luulisi oppivan muistamaan. Mutta ei.)   

No, siis ovikello soi, ja Poikakaveri menee ovelle, kuten yleensä. Mummo ei kuule sitä, sillä hän on parhaillaan päiväunilla. Kohta P.Mummon uneen alkaa tunkeutua Tarmokas miesääni. Asia, josta neuvotellaan, on ilmeisen tärkeä. Ääni siirtyilee huoneistossa sinne tänne. Kestää hetken, ennen kuin Mummo on sen verran kartalla että tajuaa: täälläpä taitaa olla vieras mies, jonka tulosta ei ole ollut harmainta aavistusta.
Mummo ilmaantuu ovensa takaa tukka pystyssä ja lievästi pöllämystyneenä. Siinäpä Tarmokas mieshenkilö tarjoaa heti kohta kättään ja esittäytyy. Mummolle valkenee, että kysymys on nyt tietystä remontista, josta on ollut puhetta hyvinkin viimeiset kymmenen vuotta. Poikakaveri on siis pannut pyörät pyörimään. – Ooh, Mummo ei saa ällistykseltään sanaa sanottua. Mutta sitten hänen sanaansa jo tarvitaankin, sillä Tarmokas esittelee tablettikoneeltaan valittavaksi sisäovien malleja. Mummo miettii puoli minuuttia ja ehdottaa sitten. Valittu on. Miehet tekevät työsuunnitelman ja hinta-arvion, ja Mummo laittaa kaupanvahvikkeeksi kahvit.

Pissismummohan ilahtuu aina yllätyksistä. Siis periaatteessa. Ja silloin tällöin tapahtuu, että P.Kaveri järjestää Mummolle semmoisen. Sitä ei tapahdu liian usein, siksi se säväyttää aina.