Juna toi nopeasti päärautatieasemalle. Puolet matkasta sujui rattoisasti ajatusten ja tunnelmien vaihdossa entisen työtoverin kanssa, joka painii viimeisiä työvuosiaan projektin parissa. Perillä poikkesin lataamassa seutulippuun  ’lisäarvoa’, mikä käy kätevästi asematunnelin HSL-palvelupisteessä. Kävelyreittini kaupungin halki Hietaniemeen sujui turhan mutkaisesti, mutta suunnilleen ajoissa kuitenkin oli perillä sovitulla portilla.

Tällä kertaa kvartetistamme oli kohteessa kanssani vain leidi T. Kuljeskelimme tutkimassa Taiteilijakukkulan hautamuistomerkkejä. Moni niistä kuvasti kauniisti ja onnistuneesti henkilön elämäntyötä. Kunkin taiteilijan nimi ja elämäntehtävä oli meillä hyvin muistissa. Eräs muistomerkki tuntui olevan ihan väärässä paikassa taiteilijakukkulalla. Se sai meidät pohtimaan kuka päättää, ketä sinne haudataan.  Ihmettelin myös Mika Waltarin vaatimatonta ja hoitamatonta hautapaikkaa kukkulan sivustalla. Hän on sentään eräs maailmallakin tunnetuimmista viime vuosisadan kirjailijoistamme.  

Palasimme keskustaan Baanaa pitkin kävellen, joka onkin selkein ja suorin reitti keskustasta Hietaniemeen. Leidi K liittyi joukkoomme Narinkkatorin näyttelytilassa, jossa poikkesimme vielä ihastelemassa Helsinki Dressers- näyttelyä. Anne Mustarastaan taidokkaat puvut, joiden innoittajana oli kahdeksan Helsingin kauneinta rakennusta, olivat todella mykistävän upeita. Naisten tapaan toki valitsimme kukin mieluisimman. Minulle jäi mieleen yksinkertaisen kaunis keskiaikainen puku, jonka väri ja muotokieli nousi Perämiehenkatu 7:n rakennuksen hienosta fasadista.

Kolmestaan kävimme vielä kuulumiskeskustelua pizzaa syödessä Kampissa. Sieltä soitimme leidi S:lle, joka kärvisteli kotona flunssan kourissa. Ikäihmisten yliopiston kursseilta alkanut yhteytemme jatkuu jo seitsemättä vuotta.

Äitihän on kirjoittanut minulle lukemattomia kirjeitä 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa opiskeluaikanani! Tähän kuuluu huutomerkki, koska olen unohtanut nuo kirjeet täysin. Luen nyt niitä silloista äitiäni vanhemman naisen silmin ja sydämin. Mikä aikamatka! Hän ikävöi tytärtään, huolehtii ja rukoilee. Kertoo kirjeissään tavallisia asioita maalaiskodin elämästä. Usein hän mainitsee jotain lehmistä, joita mielellään hoiti. Äiti antoi itse nimet vasikoille ja puhutteli lehmiään nimeltä: oli Kiva, Hyvä, Ilo, Lemmikki, Jasmi, Milla, Kiltti, Lelu… Jossain vaiheessa kun vasikoiden nimiä varten määrättiin alkukirjain, alkoi tulla näitä: kaksosvasikat Zilla ja Zulla, Soma ja Sama, Oma, Osa, Olli… – ”Eihä nää vissiin sinnuu kiinnosta….”

Äidin kirjeistä kuvastuu talonemännän arki työ- ja rahahuolineen, mutta yleissävy on tyytyväisyys. Joskus hän mainitsee kuin ohimennen migreeninsä ja nivelkipunsa tai väsymyksensä. Harvoin missään on valituksen sävy, se kaikki on ikään kuin elämään kuuluvaa. Kirjeet alkavat hellittelynimillä ”Tyttösein” ja ”Kultaseni” (puhutteliko hän niin koskaan kasvotusten?) ja sisältävät elämänohjeita ja rohkaisua. Usein hän liitti kirjeeseen kymmenen markkaa, että ostaisin jotain hyvää itselleni. Kymppi saattoi olla hänelle isompi raha kuin minulle, hänellehän ei kukaan varsinaista palkkaa maksanut töistään. Isä hoiti talon raha-asiat kotona ja rahoitti myös opiskeluni sen mukaan kuin kerroin tarvitsevani ja kirjoitti erikseen asiallisia kirjeitä.

PS. Lämpimät myöhäiskiitokset aikamieskummipojalle, jonka omakätiset 🙂 puolitoistavuotiaan terveiset tulivat vastaan Mamman kirjeestä keväällä -73!

Olen liikuttuneena lukenut laatikollisen kirjeitä 60-luvulta: isältä ja äidiltä, veljeltä (inttiaikanaan kirjoitettuja) sekä muutamalta luokkatoverilta ja opiskelutoverilta saatuja. Isäni kummitäti Helmi, jonka muistan kilttinä ja sydämellisenä vanhuksena, oli kirjoittanut minulle kirjeen v. 1966, jolloin olin jo opiskelemassa Helsingissä. Tädin kirjeestä huokuu lämpö ja elämänkokemuksesta nouseva viisaus. Täti ja miehensä eivät saaneet omaa lasta, heiltä riitti rakkautta suvun lapsille ja lastenlapsille. Hänen isälleni jättämänä muistoperintönä olen myöhemmin saanut taulun ja kirjoituslipaston, jotka ovat kulkeneet mukanani kodista toiseen.

Naureskelin keskikouluaikaisen matematiikan opettajan lausahduksille, jotka olin kirjoittanut geometrian oppikirjan tyhjille lehdille. Me laskimme kuin porsaat, istuimme kuin tatit, olimme ylimalkaan pitkää piimää, tyytyväisyytemme oli sielun hometta, kuutiojuuri luokasta oli kevyttä multaa. Jotkut tyttöoppilaat olivat Villen hampaissa jatkuvasti: ”katsoo kuin pupujussin poikanen”, ”istuu kuin tötterötiina”, ”laskee kuin napanteri”, ”sinäkin siinä olet kuin hiipuva hiillos”. Pienikokoisesta ja kiltistä Paavosta Ville sanoi kerran: ”nukahtaahan se joskus hyvä Homeroskin”.

Kuusisivuinen tyhjentävä analyysi aiheesta Sinä oli opiskeluaikaisen ystävän minusta kaksikymppisenä laatima henkilökuva, tarkasti nähty, rehellisesti kirjattu eikä lainkaan mairitteleva. Keneltäpä totuuden kuulisi ellei hyvältä ystävältä. Huh! Onneksi elämä lienee tasannut pahimmat särmät ja karistanut liiat luulot itsestä. ”Loppuun asti huoliteltu ulkoasu” ainakin on mennyttä ja ”valtava tarmo” huvennut matkan varrelle. ”Tuli ja leimaus” on nykyään enempi hymy ja huokaus. Ne muutamat inhimilliset ja hyvät puoleni, jotka kirjoittaja oli noteerannut, toivottavasti ovat yhä olemassa. Olihan mottoni tuolloin: ”Ma itseäin vain ihmiseksi raivaan”.

minulle hyvin rakas maisema, kypsyvä viljapelto, metsän takana metsä, iltapilven hento punerrus kaiken yllä. viljankorjuun ja syyskyntöjen jälkeen maisema tummuu, kunnes lumen valo sen taas avartaa. täällä ei surra eikä huokailla maailman sotia ja kriisejä. en kanna minäkään huolta tulevista päivistä. luotan, että kyntö, kylvö, kasvu ja korjuu jatkuu – elämän ehjä peruskuvio.

Haahuilin eilen lähijunalla Lahteen ja sieltä IC:llä Lappeenrantaan tapaamaan nuoruusystävää. Päivä oli mitä suloisin, lempeää aurinkoa ja kesälämpöisiä tuulenvireitä. Kun iltajunalla palasin kotiin, Lahden kieppeillä tulivat sadepilvet jo vastaan.

Tällä kertaa emme menneet satamarantaan, vaan kuljeskelimme kaupungilla ja istuksimme kirkkopuistossa ja Rakuunapuistossa ihailemassa kaupungin upeita kukkaistutuksia. Maittavaksi osoittautunut lounas nautittiin paikassa, jonka nimi oli tunnelmaan sopivasti Huviretki.

Inspis oli niissä viidessäkymmenessä vuodessa, jotka ystävyytemme tästä kauniista kaupungista alkaneena on kestänyt. Siis eräänlainen riemuvuosimeeting tämä! Yhteys on pysynyt tuoreena kirjein, kortein, puhelimitse ja tavaten. Ei meillä nytkään mitään erityisohjelmaa ollut, puheet sivusivat muistoja ja soljuivat ajankohtaisempiin tuntoihin ja tapahtumiin kevyesti kuin pilvenhattarat taivaalla. 

Ihanan leppeä ja aurinkoinen sää vielä tänään. Toinen järjesti vajan ja korjasi pihakalusteet pois talveksi. Olin mukana tyhjäämässä ruukkuja ja kitkemässä kielot, jotka yrittävät joka kesä valloittaa puolet nurmikosta. Olemme molemmat vaivaisia nyt, Toinenkin valittaa selkäänsä. Huoneeni remontti on käynyt hänen voimilleen. Työn raskaus ehkä yllätti hiukan. Me emme ole nuoria enää, niin se on.  

Kaksi muuttolaatikollista kirjoja on imuroitu ja siirretty ’ruusuhuoneeni’ puhdistettuun hyllykköön. Eilen ja tänään kävin läpi kirjeitä. Tunnetyötä! Miksi olen nämä säilyttänyt, luulin jo hävittäneenikin? Illalla sytytän takkaan tulen. Tuli puhdistakoon sen, mitä en enää halua enkä jaksa muistella. Sielunraivausta, tilan tekoa ja tilin.

jotkut päivistä vain ovat niin kirkkaita, levollisia, täyteläisiä tavalla, johon ei välttämättä kuulu tapahtumaryöppyjä tai erityisiä elämyksiä. herätessään tietää kuka on, missä ja miksi. tuntee elävänsä. tietää, minkä läpi on tullut tähän ja tietää mitä odottaa. vuoteelle käydessään kiittää elämästä, huoahtaa päivän pois ja nukahtaa unelmiinsa.

Huoneeni uusi ilme alkaa hahmottua. Tänään vielä parahtelee jiirisaha ja naulain paukkuu, mutta huomenna pääsevät hajasijoitetut huonekalut takaisin kotiinsa. Seinillä on jo himmeä ruusutapetti, uusi lattia vaahteranvaalea. Verho ja kaihdin valmistuvat ensi viikolla. Sisällön seulominen alkaa, kun hyllyt ja lipastot ovat paikoillaan.  

Välillä ajattelen, ettei tämä koti ja oma huoneeni täällä ehkä ole viimeiseni. Ajatus on levollinen eikä sisällä dramatiikkaa. Mikäpä ihmisen elämässä ikuista olisi. Jälkeemme tulevat asujat muuttavat kuitenkin huoneet mieleisikseen niin kuin mekin teimme.

Alice Munro ; Hyvän naisen rakkaus    suom. Kristiina Rikman        Tammi 2000

Man Booker-palkittu (2009) ja Nobelkirjailijaksi (2013) ylennetty Munro on todella kiinnostavaa ja palkitsevaa luettavaa. Kesäkuun kirjastolainoissani oli jo Kallis elämä ja nyt matkapokkariksi hankittu Hyvän naisen rakkaus. Munron tarinat kehkeytyvät merkillisiä teitä eikä hän toista itseään kuten moni keskinkertainen kirjoittaja, jonka tuotannosta yhden luettuaan voisi sanoa lukeneensa kaikki. Hän kirjoittaa keskittyneesti ja kiehtovin yksityiskohdin. Tarinat imaisevat lukijan mukaansa, kuljettavat tietyn matkaa henkilöidensä elämässä ja päästävät lukijan hellävaraisesti myös irti.  –  Tätä sanon kertomataiteeksi.
*
Anna Godbersen ; Illan pitkät varjot    suom. Leena Perttula    Karisto 2013

Viihderomaani, joka kuvailee elämää 1920-luvun New Yorkissa: kieltolain aikaisella viinatrokauksella rikastuneiden mafiasukujen välienselvittelyjä, elokuvabisnekseen ja tähteyteen liittyviä ihmissuhdekiemuroita, rotuennakkoluuloja ja suuren pörssiromahduksen murskaamia unelmia.  – Ei hullumpi lajissaan.
*
Minna Lindgren ; Kuolema Ehtoolehdossa (4.p.2013), Ehtoolehdon pakolaiset    Teos 2014

Lindgrenin musiikkipakinoihin tykästynyt lukija poimii mieluusti nämä kirjat lukeakseen. Ensimmäinen Ehtoolehto kuvaa sarkastiseen tyyliin palvelutaloasukkaiden elämää ja varsinkin vanhusten hoidon nykytilaa. Toisessa Ehtoolehdossa on riemastuttavaa tarinaa putkiremontin kouriin joutuneen palvelutalon asukkaiden pelastautumisoperaatiosta ja pakolaiselämästä Hakaniemen haaremissa.   – Minnan tyyli kirjoittaa on vauhdikas, kynää siivittää kirpeä huumori ja terävät huomiot asiaintilasta vanhustenhoidossa.Tämä on ihan huumorikirjallisuuden parasta!
*
Leena Krohn ; Pereat mundus        wsoy 1998 (2.p. 2001)

’Eräänlaiseksi romaaniksi’ määritelty kokoelma kertomuksia, joiden päähenkilö on Håkan. Tarinat kertovat eri ihmisistä, erilaisista kohtaloista – siinä mielessä Håkan on eräänlainen Jokamies. Krohnin Håkanien aatokset kulkevat enimmäkseen synkkiä ja destruktiivisia teitä, mikä tekee tekstistä älyn korkealentoisuudesta huolimatta raskasta luettavaa.  
*
Sari Mikkonen ; Naisten pyörä        wsoy 1995

Mikkosen (s.1967) esikoinen tämä novellikokoelma ja niin valmista tekstiä kuin olla voi. Suhdeteemoja. Vahvaa sisaruuskuvausta lapsuudesta maalla hillittömiä raivokohtauksia saavan äidin armoilla. Mikkonen tuo henkilönsä lukijan iholle, ei tyydy kuvaamaan kauempaa. Jokin näissä novelleissa sai minut hakemaan netissä olevaa tietoa kirjoittajasta. Wikipediasta kävi ilmi, että novellikokoelma palkittiin erinäisten poikkeuksellisten käänteiden jälkeen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla ilmestymisvuonna. Myöhemmin Mikkonen on julkaissut neljä teosta, joihin palaan vielä, kunhan saan käsiini.  – Pidin tästä. Novellien ystävälle antoisaa ja kiinnostavaa luettavaa.
*
Torsti Lehtinen ; Kainin merkki        Arktinen Banaani 2013

Täytyy nyt sanoa, että yllätyin täysin tästä kirjasta. En tosin ole lukenut aiemmin Lehtisen kirjoja, mutta kun hän on ollut julkisuudessa monin tavoin esillä, olin kai muodostanut jonkin hämärän kuvitelman hänestä kirjailijana. En oikein ymmärrä onko tämä romaanikaan? Kirja on kuin jonkinlainen raaka peli: kerron-itsestäni-kaiken-mikä-ikinä-mieleeni-juolahtaa. Teksti on kirjoitettu minä-muodossa ja vaikuttaa faktalta, sekö tässä häiritsee? Ajattelen, että jokainen sielun nurinkääntö ei kyllä ole kirjallisesti julkaisemisen arvoista. Teksti tuntui monin paikoin oikeastaan vastenmielisen brutaalilta. On tapana sanoa, että kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Jos se on tätä, ei se ota lukijaa huomioon.
*
Dorothy Koomson ; Ole hänelle äiti    suom. Hanna Sola    sitruuna kustannus 2008

Mukaansatempaava ja koskettava tarina siitä, mikä voi rikkoa ystävyyden, miten kuolema erottaa rakkaat toisistaan, miten vaikea on lähteä ja vaikea palata. Miten urhoollinen pikku tyttö paljon kestettyään rakentaa itselleen kodin ja ottaa äidikseen kummitätinsä. Ja miten lapseton uranainen kasvaa äidiksi.  –  Viihdyin kirjan parissa, vaikka aika ajoin tuskastuinkin suhteiden päättymättömään vatvontaan. Sellaista elämä kai sitten joskus on.
*
Taina Haahti ; Kaikki mitä tiedän huomisesta        Siltala 2011 (2.painos)

Kypsän naisen tarina hylätyksi tulemisesta, intohimosta ja naisten välisestä ystävyydestä. Trillerimäisin juonenkääntein Haahti kuljettaa lukijaa päähenkilönsä kohtaloissa. Aiemman romaanin Koeaika luin viime vuodenvaihteessa, tässä on jotain samaa, tasokkaan naisen atmosfääri ja hiukan päiväunimaista glamouria.  – Näitä riipaisevia hylätyn naisen tarinoita tarjoaa tosielämäkin. Hiukan pinnalliselta tuntuu romaanin naisten ikääntymiseen liittyvä pohdinta. Viihtyisä lukuromaani kuitenkin.  
*
Henni Kitti ; Elävän näköiset        wsoy 2014

Erikoinen tarinankertoja tämä nuori kuvataiteilija, ja erikoinen on tarinakin. Se kertoo pohjoisesta perheestä, jossa päähenkilö Aleksandran isä on myös Aleksandran tärkeimmän ystävän, naapurin Sakarin isä. Niin isällä kuin nuorimmalla tyttärelläänkin on herkkyyttä, joka ilmenee outoina tuntemuksina, ajatuksina ja lopulta tyttären erikoisena ammatinvalintana. Myös seuraavassa sukupolvessa on yksinäiset pojat, joilla ei isää ole, niinpä suku nousee tärkeäksi ja poikien keskeinen rakkaus.  – Kirja on tarinan outoudesta huolimatta tai juuri siksi kiinnostava ja Kitti uusi kertojaääni, jota on seurattava.
*
Sofi Oksanen ; Baby Jane    Silberfeldt Oy 2005

Surullinen tarina kahden naisen keskinäisestä rakkaudesta, jossa käydään samat kuviot kuin missä tahansa parisuhteessa: hehkuseksistä mustasukkaisuusriitoihin ja suloisiin sovintoihin. Tämä tarina vain päättyy kuolemaan ja tilintekoon.  – Kehuttu kirja on 2011 jo seitsemännessä painoksessaan ja monille kielille käännetty. Tämän täytyy siis olla hyvä, minusta ehkä vähän mielikuvitukseton kuitenkin.
**
Runot

Tom Kalima ; Peilistä katsoo varis    Reuna Kustantamo 2014

’Runoja variksen ikään tulleen miehen elämästä’ alaotsikolla varustettu runokirjanen osui kirjaston uutuushyllyltä silmiin. Tekijä ei ole ensi kertaa asialla, varisrunot ovat jo kolmas kokoelma. Ja miten sympaattisia runoja!
”Peili ei kerro viisaudesta / ja vuodetkin se ymmärtää viiveellä”
”Rakkaus ei ole timantin löytämistä / vaan sen etsimistä joka päivä”
**
Chick lit

Lauren Conrad ; Suolaista ja makeaa    suom. Laura Haavisto    Karisto 2012

Amerikkalaisesta tositv-maailmasta sekoiteltu keitos. Yhtä tyhjänpäiväistä suhdemylläkkää eikä juuri muuta. Miksi kahlasinkaan tämän sopan, mutta halusin tietää mitä ’tositv’:n tekeminen oikeasti onkaan. No, sehän tuli harvinaisen selväksi.
**
Dekkarit

Marja-Sisko Aalto ; Murha tuomiokapitulissa        Icasos 2013

Julkisuudessa muista syistä tuttu pappishenkilö on kutonut taidokkaasti sotavuosiin liittyvän mysteerin, jota pala palalta selvitellessä ratkeaa juutalaisten kohtaloon liittyvä arvoitus. Tietynlainen hiukan ummehtunut kirkollinen ilmapiiri teoksesta löyhähtää, mutta itse mysteerin selvitys tuntuu kutakuinkin uskottavalta. Kirjan nimi olisi oikeammin Kuolema tuomiokapitulissa.  Kuolema vain ei ehkä myy niin hyvin kuin murha.
*
Patricia Cornwell ; Paljaat luut (2014), Vaarassa (2006), Silminnäkijä (2009)  – suom. Ilkka Rekiaro – Köyhien kalmisto (2012) – suom. Erkki Jukarainen    Otava

Hellekesän lukemistona turhankin yksityiskohtaiset kuvaukset ruumistohtori Scarpettan karmeista löydöksistä etoivat. Onneksi parissa kirjassa pääosassa seikkailee (”jumalaisen komea”)  mestarietsivä Win Garano ja hänen hurmaava mummunsa. Jännitystä kyllä Cornwellilta syntyy, mikä kaiketi on dekkarigenren ensisijainen tavoite. Sitten kävi niin, että Silminnäkijä jäi minulta jonnekin 30:lle sivulle. En enää jaksanut tätä lajia.  – Jos yleensä dekkareita, ehkä näitä sitten kumminkin.
***

Ystävätär ja minä tapasimme. Fazerin kahvila Kluuvikadulla oli täysi, kuten aina. Jouduimme tulemaan kahveinemme sisälle terassilta, kun alkoi sataa. Nainen istui yksin neljän hengen pöydässä. Kysyin voisimmeko istua pöydän päähän. Nainen selitti, että odottaa seuraa. Viereisestä pöydästä nuori nainen sanoi englanniksi, että heidän pöytäänsä mahtuu ja raivasi takkinsa ja laukkunsa saman tien tuolilta. Kiitin. Me jatkoimme siinä keskusteluamme suomeksi, nuoret  omaansa englanniksi. Ehdimme juoda kahvimme, viereisen pöydän nainen oli edelleen yksin pöydässään, juomatta ja syömättä. Niin ilmeistä, miten paljon isomman reviirin suomalainen tarvitsee, jotkut meistä jopa neljän hengen tilan täydessä kahvilassa.