eilen Toinen kurvasi lähikaupan kautta, halusi tarkistaa onko siellä kuusia. tänään hän pujahti sinne jalan ja palasi pienen kuusen kera. siis meille tulee joulupuu! kaksi matkoilla vietettyä joulua on sillä tavalla vaikuttanut, että joulupakkoja ei enää olekaan. mennään tuntumalla. tänään huomasin miettiväni mihin säilöin seimiasetelman, sen paikka tuntuu odottavan.

pipareja paistellessa joulun laulut tulevat mieleen sieltä täältä, yksi kerrallaan, hyräilyttävät hetkisen, jättävät jälkeensä lämpimän henkäyksen. eniten ne, joissa on lapsia ja enkeleitä ja rauhan sanoja, mutta veikkaan, että vielä jossain vaiheessa kaivan youtubesta ne rokkiversiot ja omasta levyhyllyköstä perheen muinaissuosikki-lp:n, jossa laulavat nyt jo isoäidin ikään ehtineet tai poissaolevat ’tähdet’, Brita, Laila ja Vieno…

on sellainenkin sisko, joka vuosikymmenen ajan on lähettänyt omin käsin, ristipistoin tehdyn joulutervehdyksen. siinä on mennyt vähän enemmän aikaa kuin nimen kirjoittamisessa valmiiseen vaikka kauniiseenkin korttiin. on ehtinyt ajatella saajia ja sitä mitä heille toivoo, millaisena heidät kokee. kiitos, siskosein, näistä emme luovu.

On ihanan hyviä päiviä, tavallisen eläväisiä päiviä ja värittömiä tai kaikenmaailman harmaita, mutta päiviä kumminkin. Harmaankin päivän mittaan voi olla hyvä hetki, kosketus, löytö, iloviesti. Öissä on ihmeen paljon valoa. Jos ei tähtiä ja kuuta, niin  lyhtykynttilä ja pihapuun jouluvalot, kauempana katulamput ja heijastuksia sieltä. Värikylläisiä ja udunvalkeita uniakin. Ihmeellistä, ettei päivien ja öiden skaalassa ole niin sysimustaa, ettei missään kajastuksen häivää. Tietää kyllä mitä pimeä voi pimeimmillään olla, mutta luojankiitos sellaista ei nyt ole, ei ollut edes marraskuussa. Pimeä aikakin voi olla joskus olla hyvää, sanon itselleni. Pimeässä kuulee ajatuksensa hyvin ja voi olla ihan rauhassa, kun ei näe kaikkea. Pimeä ei poistu puskemalla. Siinä se istuu kuin yölintu oksalla kunnes aamu sarastaa.

Olen hiljakseen ihmetellyt milloin joulu alkaa tapahtua meillä, meissä. Pieniä oireita kyllä on vaivihkaa ilmennyt. Taatelikakkua on leivottu pakastimeen. Tuoreita piparimausteita ja uusi muotti on ilmaantunut, ikään kuin ohimennen. Miehen mielessä pyöri kinkku, kunnes hän tänään palasi kaupasta luuttoman potkan kanssa, tuoretta, harmaasuolattua kotimaan possua. Minä mietin graavisiikaa, että se sitten ensi viikon kalatiskistä.  

Oraville jätetyt pähkinät katosivat tänään pihasta, kun Töppöhäntä ja Pitkähäntä ilmaantuivat jokapäiväiselle tarkistuskierrokselleen. Parvi mustavariksiakin lehahti pihaan ja loi hetkeksi hitchcockmaisen tunnelman.Kun joulukuun aurinko hulmahti näkyviin, yllätin itseni pesemästä ruokailutilan ikkunaa, kun oli pari lämpöastettakin sopivasti. Ja kuinkas nyt, että illansuussa pyöräytin pullataikinan, värkkäsin siitä luumuomenakierteitä paperivuokiin ja voisilmäpullia. Nyt tuoksuu jo melkein oikealta…!

Leffakerhon kauden viimeinen näytös toi eteemme hienon mustavalkoisen amerikkalaisen elokuvan Nebraska (2013), joka kuuluu sarjaan palkitut, mutta katsojien ohittamat. Esittelyn mukaan elokuva sai peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta ja pääosan esittäjä Bruce Dern palkittiin Cannesin filmijuhlien parhaana näyttelijänä. Tarina kertoo vanhan isäukon viimeisestä odysseiasta, jonka hänen poikansa teki mahdolliseksi tajuttuaan, ettei jääräpäisesti miljoonavoittoonsa uskovan isän pää ole käännettävissä eikä äidillä ole keinoja estää isää karkaamasta matkaan toistuvasti. Isä ja poika lähtevät hakemaan palkintorahoja neljän osavaltion halki ajaen. Poika tietää, että mitään miljoonavoittoa ei ole, mutta lähtee silti. Hänen suhtautumisensa höperöityvään ja puolikuuroon isään on esimerkillisen kunnioittava. Matkalla poiketaan isän nuoruusvuosien kotikaupungissa. Tarina miljoonavoitosta leviää kulovalkean tavoin pikkukaupungissa ja ihmisten pohjimmainen ahneus paljastuu karusti kaveruuden ja sukulaisuuden alta. – Surullisen kaunis tarina isän ja pojan matkasta yhteisiin muistoihin.

joulutervehdysten lähettelyn aika on tullut. seulon menneiden vuosien kortteja, ajattelen ihmisiä, joiden nimiä ja sanoja niissä on. moni lähettäjä on jo poissa, olen saattanut säilyttää sen viimeisen joulun tervehdyksen. kuvat koskettavat yhä tai sanat tai hän, joka ne lähetti.

muistamme rakkaitamme ja ystäviämme tavalla tai toisella. ajattelen kenelle vielä haluan erityisesti tänä jouluna sanoja ja kuvia lähettää: sukujemme vanhimmille tädeille ja viimeksi syntyneen poikavauvan vanhemmille, kummipojille, jotka perheineen ahertavat elämänsä keskipäivässä…

perinne jatkuu, kun se on sydämen ilo, ei velvollisuus.

Adventin polku voi olla niin monenlainen. Ei se kaikille ole pikkujouluriehaa tai tavaratalojen ja markettien tungosta. On meitä, jotka olosuhdesyistä tai omasta halusta ilman erityistä syytä kuljemme omaa hiljaista joulunodotuspolkuamme, missä soihtujen loimotuksen ja kaupallisen soitonrytkeen sijaan katsellaan kynttilän hiljaista liekkiä ja kuunnellaan tuulikannelta.

Aamukymmeneltä kuusi ystävää tulee kukin suunnaltaan seitsemännen kotiovelle mukanaan villasukat ja jotain syötävää. Eteisessä jo halataan, ja talokin toivottaa tulijat tervetulleeksi kukin ja kynttilöin koristeltuna, pöydillä juhlaliinat. Keittiössä hautuu linssikeitto, emäntä sovittelee eväsnyyttien sisältöä tarjolle.

Aloitamme pöydän ääressä jutellen, edessämme lämpimät glögimukit. Siinä sopii vielä kertoa jotain kuulumisistaan; jokainen on jonkun läsnäolijan hyvä ystävä ja vieraammatkin tunnistavat toisensa seurakunnan kautta. Ystävyyden ilmapiiri syntyy kuin itsestään.

Keskellä kotia on kappeliksi sopiva tila, jonka päätynurkassa on Pyhän Kolminaisuuden ikoni ja pienellä pöydällä Kristus-ikoni vierellään kaunis kukka-asetelma. Siinä on hyvä olla rukoushetkissä päivän mittaan. Kappelihetkien väliajat olemme kodinomaisesti hiljaa yhdessä lueskellen, mietiskellen tai vain leväten. Joku tekee aterian jälkeen pienen kävelyn ulkona raikkaassa tuulessa, toinen torkahtaa jossakin talon huoneista.

Illan hämärtyessä hakeudumme takkatulen tuntumaan. Olemme kuin kotona ja ystäväkodissahan olemmekin.
Voi miten nopsaan tunnit kuluvat – kuin siivillä! Ikkunan taakse laskeutuu lempeä hämärä,  sitten pimeys valoineen. Lähtijöiden sydämeen jää säteilemään hiljainen valo ja koetun ystävyyden lämpö.

Saanen sanoa: anarkismi on yhteiskunnan syöpä, normaalisti toimivan solukon keskellä piileksivä villi ja pahanlaatuinen kasvain. Vaikka yhteiskunta eliminoisi sen, viesti on jo lähtenyt ja nostaa päätään kohta toisaalla. Ei sillä ole muuta tarkoitusta kuin häiriköidä, sekoittaa elämän järjestys. Itseään tiedostamattoman, harhaisen ilmiön tavoin se oikeuttaa pahantahtoisen ja vallanhaluisen päämääränsä: suistaa elämä raiteiltaan. Mitään tuhon jälkeistä päämäärää tai vaihtoehtoista tulevaisuutta ei ole. Mielenosoitus, rikkominen, pommi. Utoya.

Toinen loikka joulua kohti! Pikkuritari ja Murunen poikkesivat yllätyksenä isin kanssa Vaarilassa.  Pienet tietävät Vaarilan järjestyksen, Pikkuritari löysi oitis tehtävälaatikosta sanaristikot, Murunen leikki kissaa, joka laittoi Siiri-hiiren ja Hippi-hiiren nukkumaan vanhaan kätkyeeseen, jolla Mummelikin on pienenä leikkinyt. Lopuksi istuttiin pöytään, aikuiset kahvikupin ja pienet glögimukin ääreen. Sytytettiin kaksi kynttilää ja Pikkuritari tiesi niiden merkitsevän toista adventtisunnuntaita. Kaapista löytyi ohuenohuita pipareita, jotka maistuivat Pikkuritarille ja Muruselle, joka ei ole piparin ystävä, paahdettiin vehnäleipä, jolla oli kirpeää marmeladia ja juustoa. Mummelin keksikaapin ’aarrearkusta’ löytyi Muumimamman marmeladikarkkeja ja pikku pikku suklaakonvehteja. – Yllärit on kivoja, todettiin kahdesta pienestä ja kolmesta isosta suusta. Ja Mummelille ja Vaarille jäi ihan adventtijuhlaolo.