Ymmärrän, että kunkin lajityypin ihmiset pitävät kesäisin kokoontumisajojaan. Puolueväki, motoristit, muusikot ja musiikinystävät, jokasortin uskovaiset, urheileva kansanosa, rokkarit, räppärit, jazzarit ja bluessarit kuin myös kansanmusiikin ystävät, elokuvafriikit, kirjailijat, taiteenystävät. Myyntihenkisemmät tapahtumat kantavat oikein nimeä messut tai markkinat.

En ole koskaan ollut tangomarkkinoilla. Televisiosta huomasin, että sielläkin on paljon väkeä. Ollakseen markkinat, mitähän myydään? Viihteellinen puoli saattaa olla monen mielestä hyvä syy kokoontua Seinäjoelle. Mitä itse asiaan liittyvää siellä on kaupan syömisten ja juomisten ja markkinakrääsän ohessa? Ihmettelen vakaana ja järkevänä pitämieni pohjalaisten hurahtamista tangokuninkaiden ja kuningattarien kruunajaisiin. Ja sitäkin enemmän ihmettelen, että tämän hulabaloon kustannuksiin osallistun yle-veron kautta itsekin.

Oi, onhan tango toki väkevä elämys kesäisellä tanssilavalla tanssittuna, jos sattuu taitava partneri – tai yhteisesti laulettuna illan tummuessa yöksi jossain tilanteessa… mutta yksinomaisena laulukilpailulajina se on kyllä puuduttavin ikinä. Katsoja ihmettelee samojen kilpailijoiden pullahtamista estradille vuosi toisensa perään, kuten kerrottiin. Tuomariston kokoonpano nostaa kulmakarvoja, lavatehosteiden suureellisuus ohjelman tasoon verraten hämmentää. Kuningatarehdokkaiden tekopirteys on aivan omaa luokkaansa näillä leveysasteilla ja kuningaskandidaattien totinen lemmentuska ja yleisönkosiskeluelkeet herättävät lähinnä tuskanhikistä myötähäpeää.

Jos Ylen on ihan pakko tätä näyttää, voisi ainakin hillitä ärsyttävää etukäteismainontaa ja jättää lukemattomat semifinaalikierrokset vähemmälle. Tästäkin huolimatta – yksi lupaavan muheva laulajaääni oli sentään rantautunut Seinäjoen lavalle. Voittamaan.

Pissismummo paikansi ittens ylemmäs kartalla juhannuksesta toivuttuaan. Seurana oli nuorempi ystävämummo, Kriikuna. Mummokansalaiset kohentautuivat yksissätuumin sinivalkoisille siivillen ja lehahtivat tunnin ja vartin matkan kaupunkiin, josta valkoisella vuokralimusiinilla arvokkaasti suuntasivat he viivasuoraa tietä korpien halki pohjoiseen. Korven kätköissä tiesivät he piilevän pirtin, jossa heitä odoteltaisiin. Ajo-ohje oli kännykässä ja sen mukaan oli selkosilla selkeä suunnistaa. Päivä pilveili ja pilkahteli, siis mitä mainioin ajosää.

Vastaanotto oli lämmin ja vallan rutistavainen. Kutsu oli ollut voimassa liki kaksikymmentä vuotta ja väkevästi uudistettu kevätkuussa tänä vuonna. Kaikella on aikansa ja nyt tällä reissulla. Piilopirttiä isännöivä Menninkäinen Keiju-emäntänsä kera esitteli vuosien mittaan rakentuneet tilat: luomuharmaa pirtti sydämenään pikkuinen liesi, lasten perheille pystytetty nukkuma-aitta, jossa satunnaisen vieraankin oli mukava yöpyä, liiteri ja sen kyljessä pikkuinen huussi, leikkimökki lapsenlapsille ja soma sauna, jonka kiukaan alle Menninkäinen jo tulta viritteleiksen. Ja näkymä rinteeltä alas järvelle ihan sykähdytti! Rannassa odotteli vene soutajaa. Ja ah, saunalta polku uimasille veteen, jossa sirkeät kalat silmille hyppivät.

Aamusella Menninkäinen ilmoitti päivän ohjelmaksi Pirunkirkolla ja Hepokönkäällä käynnin. Hepoköngäs on könkäitten köngäs – Suomen korkein (24 m) luonnonvarainen putous. Se oli vuolaimmillaan kevään ja alkukesän runsaiden sateiden ansiosta. Mummot olivat yhdessä ja erikseen siellä joskus käyneetkin ja tiesivät, että kulku koskenniskalle ja puolivälitasanteelle oli helppo ja siitä vielä alas astikin portaita pääsi. Jylisevien vesien tuntumassa siemaistiin kahvit ja matka jatkui. 

Pirunkirkolla ei kukaan meistä ollut käynyt, tietä jouduttiin kyselemään. Vaan annas olla, kun seistiin polun alkupäässä, siinä jäpötti öykeä puomi poikittain ja puomissa lappu: Polku suljettu ja pääsy kielletty myrskytuhojen takia. Kauempana näkyi tukinpaksuinen kuusi kaatuneen polun poikki. Pissismummo, että mitäs nyt tehdään. Menninkäinen, että tänne asti piti tulla peijakkaan lappua lukemaan – ja Keijumuori, että kun Korven Sanomissa vielä viime numerossa oli mainos oikeen… Vaan mitäs nämä. Eipä siinä kauan aanailla, kun Pissismummo on jo pujottautumassa kaiteiden välistä rinnettä laskeutuville rappusille ja mutisee mennessään: käynpä kattomassa, josko tuosta miten… Kriikuna on kiipeämässä perään, Menninkäinen nostamassa kenkkuista koipeaan puomin yli ja Keijumuori pujottautumassa puomin ali.

No, äläs. Tukinpaksuisesta kuusesta päästään kohtuullisen hyvin yli, mutta sittenpä edessä rönöttää kaksi puuta päällekkäin polun kaiteiden varassa ja niitten takana tureikkoa niin kauas kuin rappuja alaspäin näkyy. Pissismummo huikkaa perässä tulijoille: kyllä on piru kaikkensa tehnyt, ettei kirkolle kukaan pääsis. Ja Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää takasi kääntyvä, kun kerran on pirunpolulle lähtennä. Jovain hikeä norui, kun selvitettiin reittiä puu kerrallaan, yhdestä yli, toisesta ali, kolmansien välistä – kunnes tuli kolmen puun oksakas ryteikkö. Pissismummo, että nyt lykkäs piru merran viimesen kerran – nääs näytti, että tähän tyssäsi matkanteko. Ryteikön takana polku vielä ilkkui selvänä. – Akat tieltä kääntyy, puhisee Mummo ja kiipeää, hitaasti ja huolella jalansijat asetellen ja oksantynkiä väistellen. Niinvain tuo mokoma huutelee kohta toiselta puolen, että nyt loppu esterata. Kriikuna tulee perästä ketterämmin nuoremmuuttaan, ja Mummot jäävät katsomaan, joko kasikymppiset peränpitäjät luovuttavat. – Siunatkoon, nehän kiipeävät yli!!

Pirunkirkon maisema perillä on kivinen ja kolkko, syvän rotkon pohjalla kohisee koski kallioseinämät kohtisuorana kahtapuolta. Mykistynyt katsoja saa ihmetellä kymmeniä metrejä korkeiden korpikuusten latvuksia alapuolellaan. Siinä seisovat hikihelmet otsalla Pissismummo, Kriikuna-mummo, Menninkäinen ja Keijumuori. – Taitaa olla Nälkämaan laulun paikka, virkkaa sitten P.Mummo. Ja se lauletaan.

Paluumatkalla Mummot menevät taas edeltä ja etsivät nyt kiertotietä. Ei ole helppo sekään, sillä maastossa polkuja ei ole, jyrkkää rinnettä sen sijaan on ylös ja alas päin ja kaatuneita puita sielläkin sikin sokin. Menninkäisellä ja Keijumuorilla on kevyet lenkkarit toisin kuin Mummoilla, jotka ovat sonnustautuneet saappaisiin. Lopulta ollaan kaikki ehjinä siinä mistä lähdettiin. Ryytyneen hiljaisuuden katkaisee Pissismummo. – Otetaanko uusiks, kysäisee.  Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää, pirunpolkuja, van saapi sanoa, että kerran on käyty.    

Hitaasti luettavaa:

Boel Westin    Tove Jansson, sanat, kuvat, elämä      suom.Jaana Nikula        Schildts 2007

Tove Janssonin jokainen suomalainen tietää ja maailmallakin tiedetään. Ei välttämättä kuitenkaan koko kuvaa ihmisestä, joka ei suinkaan ollut pelkästään muumimaailman luoja. Tämä opus pyrkii hahmottamaan Toven kuva- ja sanataiteilijuutta, saari-ihmisyyttä ja omaleimaista elämänkaarta onnistuen siinä erinomaisesti. Myös Tove Janssonin kirjallinen tuotanto saa taustoja. Minulle ainakin Tove Jansson on tämän luettuani entistä kokonaisempi taiteilijapersoona.    – Pokkarina mukava matkakirjakin. 

*

Pirkko Siltala        Vanhuus; Elämä haluaa tulla eletyksi              Kirjapaja 2013

Psykoterapeutti ja –analyytikko, fil.lis. Siltala on koostanut mietteitään vanhuuden elämänvaiheesta. Sain vihjeen kirjasta Mumman raitamatto-blogin Annikilta. Siltalan viisaat julkaisut ovat ammatillisessa mielessä tulleet tutuiksi, niinpä tartuin kirjaan kiinnostuneena. Ajatukset tuntuvat tuoreilta ja kokemuksen kautta punnituilta. Siltala käsittelee minuuden kokemusta ja perusvoimia, mielenmaailmaa, ruumiillisuutta, muutoksia ja menetyksiä, vanhuuden masennusta, rakkautta ja seksuaalisuutta sekä kuolemaa.  – Erinomainen, viisas ja valaiseva teos, joka ei luennoi, vaan herättelee prosessoimaan.

*  

Proosaa:

Pirkko Saisio   Signaali            Siltala 2014

Saisio yllättää, tuo itsensä kirjailijan tavalla liki lukijaa. Lyhyistä, muutaman lauseen kappaleista koostuvia lukuja, joiden tarinoita yhdistää kokijaksi nimetty Pirkko Saisio -niminen henkilö. Tulee mieleen tuttu klisee, mutta tekee mieli väittää vastaan: kirjailijaksi ei tulla pelkästään elämällä erityinen kirjailijan elämä, tarvitaan myös erityinen taito sanoittaa se.  – Tässä kirjassa kiinnostaa yksinkertaisesti mitä tapahtuu, miten henkilö sen kokee ja mitä hän siitä kertoo. Ei ole niin kovin tärkeää, onko teksti omaelämäkerrallista vai fiktiivistä, kirjallisesti kiinnostava ja lukijalle nautittava teos on joka tapauksessa. Viihdyin Saision seurassa.

*

Elina Hirvonen        Kun aika loppuu         WSOY 2015

Traagiseksi kääntyvän tarinan äiti tuntuu kovin tutulta, on kuin kirjailija kertoisi minun tunteistani lasten kotonaolovuosina. Mistä meitä huoliäitejä sikiää? Ei kaikilla ole sellaista perhetaustaa, joka selittäisi, kuten kirjan äidillä. Kaikilla ei ole välttämättä sama omakaan perhetilanne kuin kirjan tarinassa, mutta äidin tunnot sukupolvesta toiseen ovat niin tuttuja, tuo päättymätön huoli lapsista, ikuinen syyllisyydenhäivä. Tarina panee kysymään: tekeekö äidinrakkaus sokeaksi, riittääkö isyydeksi taustalla oleminen. Hirvonen osaa kirjoittaa niin, että koskettavuudestaan huolimatta tarinan teksti ei jää painamaan lukijaa. Väkivaltaan päätyvä kohtalo valottuu, ja näyttää aikamme kasvot ja tulevaisuudenkin.  – Kirja on tärkeä fiktiivinen puheenvuoro tärkeästä aiheesta. Kannattaa ehdottomasti lukea, ehkä ei lomalukemisena, mutta joka tapauksessa.

*

Kaija Juurikkala           Sielu ei nuku   LIKE 2015, 2.p.

Tyypillinen tilanne meillä: olen Toisen kanssa asioilla, poikkean kirjastossa. Koska Toinen odottaa autossa, se panee vauhtia valintoihin. (Jos hän tulee mukaan lehtisalin puolelle, ei ole hätää.) Tempaan pari kirjaa tuoreiden hyllyltä, nimen perusteella. Tulos yllättää. Juurikkala sanoo itseironisesti olevansa huuhaa-ihmisiä – ja kirjan luettuani olen taipuvainen olemaan samaa mieltä hänen kanssaan. Kirja käy avaramieliselle kesälukemiseksi, ehkä riippu- tai pihakeinussa, mahdollisesti rannalla. Matkakirjaksi olisi liikaa, ainakin minulle. Sisältö kertoo kirjoittajan sekavanoloisesta haahuilusta elokuvanteon ja kirjoittamisen, enkeliohjauksessa maalaamisen, unien näkemisen ja chakrojen pyörityksessä valvomisen maailmoissa. – Tiukkaa kantaahan ei tarvitse ottaa näihin esoteerisiin, voi todeta, että kaikkea on maailmassa ja kaikelle löytyy tarvitsijoitakin. Lukekaa ihmeessä.

*

Kirsi Ranto       Pehmeä kuin kukka, kova kuin timantti             Tammi 2015

”Voimaannuttavaa omaelämäkerrallista kerrontaa” sisältää Kirsti Ranto -nimisen entisen tangokuningattaren toinen kirja kehityksestään ’enkelijumalattareksi’ ja Äiti Amman erityissuojeluksessa olevaksi henkisen tien kulkijaksi. No niin, maailmaan mahtuu kyllä tosi monenlaista kulkijaa. Luin ihmetellen ja mykistyneenä. Ei niin, etteikö tangokuningattaresta voisi kehkeytyä henkisen tien kulkijaa – tiehän on kaikille avoin – mutta jotenkin vaikea on hiljaisemman henkisyyden ystävän tässä energioiden niagarassa pystyä hukkumatta uimaan.  – Lukekaa toki tämäkin. Ehkä joku löytää enkelijumalattarensa näistä sfääreistä – neuvojakaan ei puutu.

*

Syntisen virsikirja           toim. Jaakko Heinimäki          Johnny Kniga 2015

Suomen Ev.lut. kirkon papeista innovatiivisimpiin (ja julkisuushakuisimpiin) kuuluva Heinimäki on julkaissut mieleisensä valikoiman maallisesta laulutuotannosta ja nimennyt kokoelman syntiselle sopivaksi virsikirjaksi. Kyllä nämä minusta sopivat yhtä lailla itseään hurskaina pitäville ja uskomattomillekin, jos virrellä siis tarkoitetaan luterilaisuuden tunnusmerkkiä, kuten J.H. tarkoittaa. Hengellisessä mielessä kaikki täällä ollaan syntisiä niin uskosta osalliset kuin osattomatkin.             – Ehkä joku tarvitsee veisuutaan elävöittämään tämänkin. Nuotit ja soinnut lisäävät käyttökelpoisuutta. Valintojen perustelutkin ovat antoisia. Mukana mm. Satumaa-tango, Rakastan elämää, Päivänsäde ja menninkäinen, Myrskyn jälkeen, Väliaikainen, Kaktusviinaa, Minne tuuli kuljettaa, Kaksoiselämää, Kaksi puuta, Tähdet, tähdet – ja monta muuta.

*

Jean-Paul Didierlaurent          Lukija aamujunassa      suom. Kira Poutanen     Tammi 2015 (2014)

Kirjoittaja on kesäni löytö! Teos on 1962 syntyneen ranskalaisen kirjailijan esikoisromaani, novelleja on palkittu 2010 ja 2012 Prix Hemingwaylla. Elegantti, hyvin ranskalainen tarina kertoo miehestä, joka käy työssä myymättä jääneiden kirjojen tuhoamislaitoksessa. Hän lukee satunnaisia tekstinpätkiä ääneen junassa työhön mennessään ja saa vähitellen uskollisen kuulijakunnan, joista jotkut jopa tulevat 6:27 lähtevään aamujunaan vain kuullakseen hänen lukevan. Tarinaan luo väriä dramaattinen käänne sekä romanttinen sivujuonnekin. Erikoisen kehyskertomuksen sisään rakennetut tekstinpätkät toimivat loistavasti.   – Viehättävä tarina puhuttelee lukijaa hellästi niin, ettei kirjaa malttaisi käsistään laskea.

***

Soutelen tästä kesävesille ja toivottelen blogiystäville kaunista kesää.

Nähdään tuonnempana!

Oi, tuoksuva kesä!

Ihmiset tulevat ja menevät, purjeet ja moottorit kiitävät merellä kohti tuntematonta saarta tai rantaa. Vanhat hankkiutuvat mökkinsä rauhaan, pienten perheet ja sinkut mikä minnekin. Nuorilla on levottomat jalat, ne houkuttelevat seikkailuun. Lapsilla on leikkinsä, joita kerrankin ei aikuinen lopeta kesken, eihän…Nyt on kesän lumohetki, se, jolloin muistoissa oli ja unelmissa yhä on kaikki mahdollista.

Valoisaa juhannusta Sinulle ! 

Pissismummolasta taasen, päivää. Se tuppaa oleen täällä taas, yhtä coolina ja arvaamattomin säin kuin aina. Siis toi mittumaari, ei Mummo. Tai no okei, Mummoki. Mitä tulee perinneosastoon: avotulen teko on varmuuden vuoksi kielletty paloturvallisuussyistä muualle paitsi saunan kiukaan alle (jos siellä siis on tulipesä eikä sähkönappuloita). Ja juuei, seittemänsortin luonnonkukkia ei parane kaupunkilaisen ainakaan mennä keräämään, jos ei ole satavarma, mikä laji on rauhoitettu tai muuten myrkyllinen. Siniristilipun saa vetää salkoon, jos on salko ja jos on lippu. Sehän niin mieltä nostattaa, kun se sitten märkänä roikkuu salkoa vasten. Löylytystä kaipaava ei saa mennä mistä tahansa vastaksia taittelemaan tai vihdaksiakaan, paras on läimiä vaikka paksulla froteepyyhkeellä, jos ei muuten löylyt missään tunnu. Pissismummo ei ota kantaa sauna- ja muuhun juomapuoleen, kukin tehköön niin kuin kehtaa ja kyllähän joku aina kehtaa. Ja vaikkei perinnejuhannusta sais viettääkseen, jäähän vielä mahdollisuus viettää jussii muumipeikkosten tapaan. Aina jostain sen verran ruohoa löytyy, vai mitä. Ja kaik takit pääl tarkenee, jonsei muuten. Riemuitkaa!

Pään painaa  ruohikolle hän, ja oikoo jalkojans, ei jaksa pohdiskella hän, tahtoo olla vain ja lueskella, lauleskella,  ottaa taikka jättää, miten vaan, siis olla luonnostaan ja aloillaan.

*Näin Tovea mukailee Pissismummo ja toivoo hän, et itikkaat pitäis kans muumijuhannusta.

Matka jättää jäljen. Harvoin sävähdyttäviä, kirkkaita kuvia, jotka voisi kutsua muistoista muuttumattomana. Useimmiten jää miellyttävän sävyisiä, hiljalleen utuisiksi käyviä muistoja. Joskus matka voi tehdä sieluun haavankin, hitaasti arpeutuvan, tunnottomaksi aikanaan paranevan alueen.

Mitä sanon tuttavalle, joka kysyy Jerseyn matkasta? Ehkä lähtökiemuroista ja paluusähellyksistä Jerseyn kentän päässä, koneiden vaihdoista Kööpenhaminassa, tylsistyttävästä odottelusta kentillä. Saaren kuohkean täyteläisestä ilmeestä, brittiläisestä järjestyksestä, nähtävyyksistäkin ehkä ja sotaisesta historiasta linnoituksineen. Ystävälle kertoisin myös rehevistä vanhoista ja viisaista puista ja hurmaavista kukista, kellojen rauhoittavasta soinnista rakastettavassa Puistossa ja Samaresin Paratiisista. Ja että tällä matkalla löysin iiristen lumon!

Paluupäivä lähenee. Aamiaisella pohdimme mitä tekisimme tänään. Toinen käy tietokonehuoneessa tutkimassa kotimaan uutisia, minä selailen kohde-esitteitä ja poimin niistä Jerseyn kasvitieteellisen puutarhan Samareksessa. Sinne! Paikkaan näyttää pääsevän helposti bussilla 1A kerran tunnissa. Sonnustaudumme matkaan. Keskustan bussiasemalla on moderni meininki. Sähköinen opastaulu kertoo, että kyseinen bussi lähtee viiden minuutin päästä laiturista D, liitymme jonoon ja pian istumme täpö täydessä autossa. Bussin sisällä reittiopastin on pimeänä, kysymme kuskilta kauanko matka kestää (10 min, hän sanoo) ja yritämme kurkkia ikkunoista kadunvarsiopasteita. Joku takana istuva paikallinen herra vahvistaa ystävällisesti, että olemme jäämässä oikealla pysäkillä pois.

Tulemme Paratiisiin. Aika katoaa, kaikki muu unohtuu, on vain loputtomasti viehättäviä hiekkakäytäviä, upeita puita, kukkivia pensaita, muureilla rönsyäviä ruusuja, kukkia kukkia kukkia. Alueella on nautinto vaellella kiireettä, tutkia mihin mikäkin polku johtaa. On Water Garden, Herb Garden, Arboretum ja Japanilainen puutarha. Erään polun päässä on hevosten laidun, toisaalla aasin ja muulin, muuan polku johtaa lammaslaitumelle. Kahvila tarjoaa välipalaksi voileipiä, salaattiannoksia, leivonnaisia – ja vaeltelu jatkuu. Väkeä on liikkeellä, mutta tungosta ei ole, sää on mainio: viileää, auringonhuntu paratiisin yllä. Japanilainen puutarha on kauimpana, saamme olla siellä pitkän aikaa ihan kahdestaan. Harmonia on syvä ja rikkoutumaton. Tänne tahtoisin jäädä…

bussipysäkit on numeroitu ja merkitty kapeaan katuun

iiris!

callat

vanha plataani

itkupaju

makoisaa jerseynperunaa kasvaa

Japanese Garden

tänne tahtoisin jäädä…

Illastamme hotellin italialaisravintolassa tyytyväisinä päiväämme. Laukut pakataan valmiiksi, sillä heti aamiaisen jälkeen on lähtö kentälle. Vielä nukahtamisen rajamailla kuulen huoneen avonaisesta ikkunasta vaimeina St. Lukas’in kirkon kellot.

***

Aamiaisen jälkeen istuskelemme jonkin aikaa hotellin puutarhassa, jossa seurailemme kesynoloisen kissan touhuja. Se on kiinnostunut gorilla-patsaasta. Kivahan olisi ollut tietää, miksi puutarhassa yleensä on kookas gorillapatsas, emmepä tule kysyneeksi.

kissa ja gorilla

Kävelemme selkeän ja lyhyehkön reitin kaupungin keskustaan Vapaudenpatsaan aukiolle ja sen laidalta sunnuntain kierroksella huomaamaamme Jerseyn museoon. Museossa on monta kerrosta mielenkiintoista nähtävää Jerseyn historiaan liittyen. Onpa oikeisiin nahkoihin täytetty Jerseyn lehmäkin. Kahden tunnin museossa kiertelyn jälkeen tuntuu lounas olevan jo tarpeen, etsimme siis kauppahallin, jonka kohdalla toisella puolen katua on kalahalli. Siellä on oppaan kehuma ravintola, jossa valitsemme grillattua meribassia voikastikkeen ja tuoreiden kasvisten kera lounaaksi. Hyvää!

Vapautuksen muistomerkki

sukellus Jerseyn historiaan

saaren pyhä lehmä(rotu) on museoitu

terveiset museosta Murulle!

…ja Pikkuritarille kokoisensa keinuheppa

yksi kaupungin lukuisista patsaista, kentaurilla ratsastava Amor

kauppahallin komea julkisivu

Kuningas Joku Mones

hallittu pudotus

eipä ylety prinsessat suukolle

Keskustan katujen näyteikkunat luovat kuvan hyvinvoivien ihmisten kaupungista. Pieni paikka, mutta paljon patsaita. On perinteinen kullattu kuningaspatsas, on ylevä Vapautuksen muistomerkki, on modernimpaa, ilmassa roikkuva ihmishahmokin, on hyvinvoiva sammakko pylvään päässä. Kävelyllä tulemme kaupungin nimikkopyhimykselle omistettuun St. Helierin kirkkoon. Se on tavanomainen anglikaanipyhäkkö, kaunis, rauhallinen. Kohtaamme mummon, joka laittelee kukka-asetelmia. Pienessä sivukappelissa on katseenvangitsijana lasitaiteilijan luomus, Sininen Madonna. Yritän ymmärtää sen värisanomaa, mutta siinä tulee vain viluinen olo. Kirkossa viipyessämme on kirkon pihalle pystytetty kahvikoju, mutta emme nyt poikkea siihen vaan jatkamme läheiseen Paraatipuistoon, jota hallitsee kookas ja pöyhkeä Don-patsas korkealla jalustalla. Sen juurella on runsaasti nuorisoa istuskelemassa, ehkä Don-herra on heidän idolinsa.

pääkirkon seurakunta esittäytyy heti portin pielessä

kaupungin oma suojelupyhä

anglikaaneilla on urut

sinisin madonna

Palaamme kaupungin halki oman puistomme teehuoneelle kahville ja Rose Gardeniin istuksimaan. Tunnelma on apea, jonkinlaista riitaa on matkalla syntynyt, en enää edes muista mistä. Miten voi ollakin, että neljänkymmenen yhteisen vuoden jälkeen toinen toisensa ajatusten, tunteiden ja toiveiden ymmärtäminen käy aina vain vaikeammaksi. Lokki yrittää repiä Ruusutarhan kalalammikon suojaverkkoa. Istumme Maryn ja Arthurin penkillä taas, koska siinä on hiukan varjoa, enkä voi olla auringossa. Mietin, ovatko M ja A olleet sopuisa pari. Jos eivät, mikä piina, että joutuvat istumaan samaa penkkiä vielä vuosikymmenet kuolemansa jälkeenkin. Joku lintu laulaa meille kirkkaasti livertäen. Mustarastaskin siinä hyppelee, ja kauempana kujertaa kyyhkynen. Tunnelma lientyy. Edessäni valtava hehkuvanpunainen ruusu on tänään avannut kasvonsa auringolle. St. Lukasin kellot soivat puoli kuutta.

******jatkuu

Keskiviikkona meillä on erikseen varattu saarimatka Sarkille. Aamulla olemme hyvissä ajoin satamassa, opas on jo varannut venepaikat. Matka isolla moottoripaatilla avomerelle ja Sarkin saareen kestää tunnin verran. Oh, se tuntuu kyllä ikuisuudelta. Sattuu nimittäin olemaan ’kova merenkäynti’. Opas käy vielä ennen lähtöä tarjoamassa pahoinvointipillereitä, joita en huoli, eipä niistä apuakaan ole niin myöhään otettuna. Emme ole laivoilla kärsineet kovastakaan merenkäynnistä, mutta nyt tuntuu kyllä huteralta. Toinen siinä vierellä on vielä ärsyttävän hyväntuulinen. Aamiainen pysyy sisällä, mutta päätä alkaa särkeä. Tiedänpähän nyt senkin millaista on ryskyvässä veneessä pyrkiä vessaan: pylväältä toiselle ja kahvoista kiinni, askel kerrallaan. Huh! Asian toimituskaan oven takana ei ole yksinkertainen, kun on koko ajan pidettävä kiinni jostain, ettei lennä seinälle. Henkilökunta korjaili sieltä täältä paperipusseja, joihin monen kalpean matkalaisen aamiainen päätyi siinä röykytyksessä.

Olo helpottaa välittömästi, kun astun satamalaiturille. Olen jo paatissa sanonut Toiselle, että saaren on kyllä parasta olla tosi elämys tällaisen menomatkan jälkeen. Ja sehän on! Sark on itse asiassa vähän kuin muuan gallialaiskylä Asterix-sarjakuvassa, kylä, jossa on kuutisensataa asukasta, yksi pääkatu ja siellä täällä polveilevia sivuteitä. Saaressa ei ole autoja lainkaan, kylän lääkärikin kuulemma ajelee polkupyörällä ja potilaita varten on ambulanssitraktori. Hevoskyytiäkin on tarjolla ja me istumme hilpein mielin Bob-nimisen karvajalkahevosen vetämään vaunuun, jossa pääsemme kuskin esittelyn kera saarikierrokselle. Minulle nämä lapsuudesta tutut kulkupelit eivät ole ihmeellisiä, saan niistä nostalgisia fiiliksiä, joista Toinen ei syvemmälti tiedä. Hän on Lapsuusmaallani vasta seitsemänkymmentä luvun alkupuolelta asti vuosittain kanssani käynyt eikä siellä silloin enää ollut hevosta.

satamasta traktoritaksi vie pääkadun alkupäähän

ja nelijalkataksilla saarikierrokselle

luonnonkukkia

luonnonkukkia

luonnonkukkia

Sarkillakin on poikanen, Pikku Sark, johon pääsee maantietä. Emme lähde sinne seikkailemaan, valitsemme sen sijaan puutarhan, jossa vaeltelemme kukkien lomassa. Sinne unohtuisin mieluusti pitkäksi aikaa, ellei mielessä olisi pidettävä paluupaatin lähtöaika. Keskellä saarta on kivestä rakennettu St. Peter’s Church, anglikaanikirkko, jossa on komeat lasimaalausikkunat. Kirkon rakentaminen aloitettiin 1820. Anglikaanikirkon paikalla oli jo aiemmin ollut metodistikappeli ja saaren ensimmäisten asuttajien joukossa oli myös presbyteerejä. Kirkkotien varteen on perustettu myös koulu, jonka urheilukentällä on paraikaa meneillään – kuinkas muuten – poikien jalkapallopeli. Laskeudumme aikanaan jalan viehkoa luontopolkua alas satamaan. – Luojan kiitos paluumatkalla merenkäynti on normaali.

asumus

St.Peter’s Church

lääkärin vastaanotto

Sarkin paratiisipuutarha

mehikukka

iiris

…ja sen sisko

 Päivän jälkeen toteamme, että nyt on turistin osallistumisvelvoite täytetty meidän osaltamme. Pidämme kaksi vapaapäivää omin ohjelmin! Iltakierros Rode Gardenissa jää väsymyksen vallatessa lyhyeksi. Mutta ihanasti ruusut kukkivat ja availevat yhä uusia nuppuja. 

ruusujen runsautta Rose Gardenissa

*****jatkuu