Kirkonmäellä loistaa aurinko täydeltä terältään. Parkkipaikat ovat täynnä ja ihmisiä pujahtelee kirkon ovista sisään. Vähän ennen messukellojen soittoa viisi penkillistä rippikoululaisia pelmahtaa alakerrasta kirkkosaliin varatuille paikoilleen. Kuoro ja kirkontäysi seurakunta nousevat urkujen alkumusiikin myötä vastaanottamaan messukulkuetta. Marianjuhla alkaa.

Alttarilla on valkeita ruusuja matalassa maljassa. Kuoriin tulvii valoa seinän takaa korkeasta sivuikkunasta, jonka ehtoolliselle polvistuva saattaa nähdä. Ikkunassa kimaltaa muutama jääpuikko. Kuoro laulaa iki-ihanaa Mozartin eukaristiahymniä Ave verum corpus. Paikalleen palatessa voi nähdä yläikkunasta pilvettömän sinitaivaan. Saarnassa oli hoitavia sanoja. Virsi herätteli miettimään itsekeskeisyyttä omassa elämässä. Tottahan se on, miserere mei…

Kirkkoteellä vaihdetaan muutamia sanoja tuttujen ja tuntemattomien kanssa, halauksenkin saan entiseltä työtoverilta. Pyydän tutun vanhuksen kyytiin, ja viemme hänet kotiovelleen. Mieli on hetken kevyt, maailma kaunis, niin kaunis.

marianlilja tuoksuu huoneessa, pihassa sulava lumi.

aurinko!

häikäistyn ihanasti keväästä.

Teatteri-ilta tarjosi Kari Hotakaisen painavaa tekstiä Martti Suosalon suvereenisti ja jykevästi tulkitsemana monologissa Palvelija. Täpötäysi katsomo Arena-teatterissa tuntui odottavan komediaa, mihin tekstissä kyllä oli aineksia, mutta Suosalo ei harhautunut pelleilylinjalle. Pohjimmiltaan aihe oli vakava, oli kysymys ihmisen eri rooleista ja persoonan maatuskanukkemaisesta monikasvoisuudesta. Lavastus oli äärimmäisen niukka, lähinnä esitystä elävöitettiin äänitehosteilla ja värivaloilla. Katsomossa oli runsaasti miehiä, jotka tuntuivat elävän voimakkaasti mukana. Ensimmäistä kertaa olin teatteriesityksessä, jossa veisattiin yksi virsi kokonaan. Suosalo on näyttelijä, joka tunnetusti taipuu moneksi hahmoksi ja pystyy pitämään katsomon otteessaan vaikka yksin. Hän sai papin roolissa katsomon yhtymään virteen, jonka sanat heijastettiin taustalle, ja urkusäestys auttoi asiaa. Katsoja voi kokea samaistumisen hetkiä roolihahmojen tarinoissa, kuten hyvään teatteriesitykseen kuuluukin. Mietittäväksi jäi kysymys, jonka näytelmä heitti alussa katsomoon: Mitä et tekisi missään olosuhteissa? Isoin maatuskoista vastaisi heti, mutta mitä sisältämme löytyvät persoonamme vastaisivat?

Arkku: omat 52 päiväkirjaa, isän ja äidin muistokirjat, retriittipäiväkirjoja. Rasia, jossa on kolmen sukupolven hiuksia: äidin, oma lapsuuslettini ja suortuva nuoruusajalta, jolloin luovuin pitkistä hiuksista. Esikoisen nauhalla koottu niskatukka, ennen armeijaan lähtöä leikattu.

Kaappi: 47 kuva-albumia täynnä henkilö- ja tapahtumakuvia kahdeksankymmenen vuoden ajalta vanhempieni nuoruudesta ja omastani aina lapsenlapsiemme ensi vuosiin. Lastenlasten vauvakirjat. Hääkuva-albumeja. Matkakuvauksia. Poikien sekalaisten muistojen kansiot. Tärkeiden Valokuvien Laatikko (rippikuvia, ylioppilaskuvia, hääkuvia). Seitsemäntoista muuta laatikkoa: ottamiani luontoaiheisia valokuvia, kirjeitä ja kortteja, lehtileikkeitä, konsertti- ja teatteriohjelmia – mm. Ella Erosen 40-vuotistaiteilijajuhlan runo-ohjelma Kansallisteatterissa (1965?). Grace Bumbryn, Kiri Te Kanawan, Teresa Berganzan ja Kathleen Battlen konserttien ohjelmat arvosteluineen (oi, olen saanut kuulla nämä menneen maailman tähtisopraanot!). Albumikuvien negat. Sarja omia sekä taiteilijaystävän akvarelleja 90-luvulta. Ikoni- ja taidekalentereja. Vuosikalenterit ensimmäisestä työvuodesta (1970) viimeiseen ja siitä edelleen.

Kun ei ole ullakkoa, on Kaappi ja Arkku, muistamisen ja unohtamisen dokumentteineen.

Mihin minä olen säästänyt tämän kaiken? Että muistaisin, jos muistini loppumatkasta hapertuu kuten äidin? Että lapsemme sitten joskus muistelisivat äitiään, tajuaisivat, millainen ihminen olin. Että lapsenlapsemme näkisivät välähdyksiä jostain mitä oli ennen?     

kauniin kansalliskirjaston pääaulan ja rotundan hyllyillä on lukematon määrä kirjoja täynnä hiljaisia sanoja. sanat viestivät historiaa ja nykypäivää. kansien välissä avautuu tiedon maailmojen avaruus. sanat paljastavat, tuovat näkyviin. sanat myös kätkevät ja kätkeytyvät. hiljaisten sanojen talossa aistii merkitysvoimaa. siellä istuu hiljaisia etsijöitä, löytäjiä. 

Maailma on nykyisten sukupolvien elinaikana muuttunut totaalisesti. Puhuimme taannoin leidilounaalla muutoksen kiivaudesta. Tuli mieleen asioita, jotka ovat meidän aikanamme kadonneet, vaikkapa heteka, mustepullot ja kynät, nauhatyynyliinat ja pitsilakanat, puhelinkioskit ja puhelunvälittäjät, kyläkoulut… Samaan aikaan on ilmaantunut paljon koko ajan kehittyvää käyttötekniikkaa, esimerkiksi internet, televisio, matkapuhelin, kodinkoneet. Kyllä muutos on monin tavoin ollut positiivista.   

Muutoksen havaitsee tiedonvälityksessä, taiteessa, tieteessä, puhekulttuurissa. Mitään ajan mittaan kadonneesta materiaalisesta en kaipaa ja monesta uudesta ilmiöstäkin iloitsen vilpittömästi. Vitsiksi jo vääntynyt, ennen oli kaikki paremmin, sisältää kuitenkin totuuden siemenen yksilön henkisen ja sosiaalisen elämän kannalta. Arvopohja tuntuu rapautuneen, hyvät tavat ja lähimmäisen kunnioitus ja huomioiminen menettäneen merkitystään. Muutos heijastuu meihin kaikkiin. Olisiko tässä mielessä ennen ollut paremmin, voi kysyä.

Hätkähdyttävä on tieto, että joka toinen päivä maassamme vanhus tekee itsemurhan. Vanhukset tuntevat, etteivät enää kuulu muuttuneeseen maailmaan. – Ei saa enää oikein mistään kiinni, ihmettelee mitä milläkin tarkoitetaan, huokasi tuttu vanhus taannoin. Tuntee itsensä turhaksi ja hyödyttömäksi, rasitteeksi lähimmilleen ja yhteiskunnalle. Ikätoverien joukko harvenee, yksinäisyys painaa. Tajuammeko, että vanhuksemme kantavat elämän tyrskyissä koeteltua viisautta, kärsivällisyyttä ja lämpöä, osaammeko arvostaa, ottaa vastaan.

Muutos on väistämätöntä ja menneen haikailu turhaa. Kaikkea uutta ei silti tarvitse eikä pidäkään hyväksyä, jos siitä seuraa yhteisöllistä huono-osaisuutta ja pahoinvointia. Tarvitaan muutoskritiikkiä.    

Leffakerho tarjosi hienotunteisella tavalla suorasukaisen ja lämpimän dokumentin Ingrid Bergman: Omin sanoin. Filmi on Stig Björkmanin ohjaus ja käyttää paljon Bergmanin päiväkirjatekstejä ja itse kuvaamaa intiimiä kaitafilmikuvaa perheestä, uutiskuvia, elokuvien kuvauspaikoilta otettuja katkelmia sekä aikuisten lasten haastatteluja. Dokumentti näyttää Ingrid Bergmanin (1915-1982) eloisana ja määrätietoisena näyttelijän kutsumuksen varhain sisäistäneenä naisena, jolle lapset olivat tärkeitä, mutta joutuivat myös hyväksymään äidin työn, joka vei hänet eri puolille maailmaa usein pitkiksi ajoiksi. Bergmanilla oli neljä lasta, vanhin Pia ensimmäisestä avioliitosta lääkäri Petter Lindströmin kanssa; kaksoset Isabella ja Ingrid sekä poika Roberto avioliitosta elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin kanssa. Ingrid Bergmanin kolmas aviomies oli jälleen ruotsalainen, Lars Schmidt. Paitsi kolmea avioliittoaan Ingridillä oli muutama romanssi elokuvatyön lomassa. Hän asui lyhyitä jaksoja useissa maissa ja puhui viittä kieltä. Ingrid Bergman oli harvinaisen valovoimainen sekä elokuvarooleissaan että teatterissa. Naispääosa-Oscarin hän sai elokuvasta Kaasuvalo sekä useita Oscar-ehdokkuuksia. Ingrid Bergman kuoli Ruotsissa rintasyöpään 67 vuotiaana. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi upea Syyssonaatti Ingmar Bergmanin ohjauksessa sekä televisioelokuva Nainen nimeltä Golda, josta hänelle myönnettiin postuumi Emmy-palkinto.  – Oli todella koskettavaa nähdä tämän harvinaislaatuisen ja karismaattisen näyttelijän elämästä tehty lämmin ja intiimi dokumentti. Mieleen jäi erityisesti muuan otos, jossa ikääntynyt näyttelijä katsoo meikittä, täysin omana itsenään kameraan, ja kamera rakastaa yhä hänen kasvojaan.

Runoja

Bei Dao         Puhun peilille kiinaa   suom. Pertti Seppälä       Basam books 2013

Bei Dao (Zhao Zhenkai) on merkittävin ja kansainvälisesti tunnetuin kiinalainen nykyrunoilija. Hän on ollut poliittisista syistä maanpaossa vuodesta 1989 lähtien Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja on päätynyt asumaan Hongkongissa. Bei Daon kotitausta on yläluokan kiinalaisperheessä ja hän lukeutui jo nuoruudessaan toisinajattelijoiden kirjalliseen ryhmittymään, jota maolainen kritiikki nimitti ”Hämärän runoilijoiksi”. Seppälän suomennos on oivallinen.  – Daolla on taito lähestyä lukijaa koskettavin kuvin, jotka tuntuvat nousevan subjektiivisesta kokemuspiiristä. Pidin näistä runoista kovin.

Raja

Haluan vastarannalle // virran vesi muuttaa taivaan värin / muuttaa myös minut / olen virrassa / rannalla seisoo varjoni / kuin salaman kärventämä puu // haluan vastarannalle // vastarannan metsiköstä / lennähtää yksinäinen villikyyhky / säikähtäneenä / suoraan minua kohti

*

Tero Tähtinen       Kuunkulkema yö – 108 haikua          BasamBooks 2015

Tähtinen (s. 1978) on buddhalaiseksi kääntynyt maailmanmatkaaja, esseisti, runoilija ja suomentaja. Viimeisin julkaistu kirjansa sisältää 108 lumoavaa haikurunoa, jotka puhuttelevat yksinkertaisuudellaan ja hiljaisilla kuvillaan.  – Tämä on parhautta!

Oksiston varjo / huojuu kirjan sivulla. / Hetkeen en luekaan.

Hiljaisuus, miten / kuvata sitä sanoin? / Tähdet lammella.

Tyhjä Vuori, se / olen minä. Tuulahdus, / ei ketään missään.

*

Rakel Liehu      Minä hengitän sinulle             Kirjapaja 2010

Kirjapaja on uusiojulkaissut Liehun kauneimpia rakkausrunoja tässä uudehkossa opuksessa. Toistakymmentä runokokoelmaa julkaissut Liehu on palkittu sekä Pro Finlandialla (2006) että valtionpalkinnolla (2008). Olen hyvin varhain mieltynyt Rakel Liehun uskomattoman rikkaaseen runokieleen ja aihepiiriin, josta hänen taiteensa nousee. Tämän kirjan haluaisin omaan hyllyyni, vaikka siellä aiempia kokoelmia jo on, ja moni runo niistä tuttu.  – Joku vain osaa kirjoittaa ne runot, joista itse koko elämänsä uneksii.

Pensas paloi / eikä palanut. / Tulen hellyys, / Sinun hellyytesi / sille joka oli täynnä / kuolleita, / kevätuskonsa kadottaneita oksia.  

***

Proosaa

Tiina Raevaara             Yö ei saa tulla            Paasilinna 2015

Aiemmin lukemieni Raevaaran romaanien perusteella tiesin jo odottaa, että tarina saattaa olla erikoislaatuinen. Raevaara ei todellakaan kuvaa reaalimaailman tapahtumia tässäkään. Enimmän aikaa päähenkilö häilyy ja haahuilee harhamaailmassa. Lukija ei aina tiedä onko kyse vainoharhaisista näyistä ja vai painajaisunesta. Raevaaralla tämä on ilmeisesti tyylikeino kuvata päähenkilön elämän ahdistavaa atmosfääriä. Tarinalla on oma logiikkansa, joka ei välttämättä lukijalle aukea.    – Minusta tarina on omituinen, ja olin suorastaan helpottunut kun se päättyi. Loppukin töksähtää. En kehuisi kauheasti.  

*

Paul Auster      Mies pimeässä    Matkoja kirjoittajan kammiossa  suom. Erkki Jukarainen  Tammi 2009

Säännöllisin väliajoin näköjään palaan Paul Austerin pariin. Nyt löysin nämä kaksi pienoisromaania yhteisniteenä kirjaston pokkarihyllystä. Austerilla on taito vaeltaa tekstinsä sisällä, luoda sisäkkäisiä maisemia, kuljettaa henkilöitään merkityksellisillä katkelmilla aikakaudesta toiseen, keskusteluttaa. Erityisen taitavasti hän kuvaa vanhan miehen muistoihin pysähtynyttä elämää.  – Austerin maailmoissa viihtyy – ja niitä riittää. 

*

Pauliina Rauhala         Taivaslaulu     Gummerus 2015

Vihdoinkin tuli otollinen hetki lukea tämä paljon puhuttu ja kosolti kiitelty todentuntuinen tarina lestadiolaisen perheenäidin kohtalosta. Rauhala (s. 1977) kirjoittaa heleästi ja kauniisti vaikeasta aiheesta, ihannoidun äitiyden muuttumisesta taakaksi. Tarinan äiti käy psykoosin kautta uuvuttuaan täysin. Aviomies pelastaa perheen hajoamiselta, mutta saa yhteisön tuomion ja nuhteet ratkaisustaan. Asioita ei kaunistella, mutta ei myöskään synkistellä eikä syyllistetä ketään kohtuuttomasti. Lukijalle syntyy syvempi ymmärrys osapuolien näkemyksistä, mikä antaa toivoa. Suomalaisen kristillisyyden omaleimaisimpia yhteisöjä oleva vanhalestadiolaisuus on juuri äitiyden ihannointinsa ansiosta elinvoimaisin ja runsaslukuisin herätysliikkeistämme.  – Valoisa ja tumma tarina äidistä, joka väsyy ja isästä, joka tekee rohkeita ratkaisuja. Koskettava, kyyneliin asti. 

*

Henning Mankell         Italialaiset kengät, suom. Laura Jänisniemi Otava 2007 (2006)

Vuorovettä -blogin Katjalta sain vinkin tästä kirjasta, joka osoittautui kerrassaan hienoksi tarinaksi yksinäisyydestä ja toisiinsa liittyvien kohtaloiden murtumapisteestä. On mies ja saari, koira ja kissa. Tapahtuu jotain täysin odottamatonta, josta alkaa purkautua pitkään vaikenemiseen kerääntynyt sotkuinen vyyhti. Mankellin tarinan henkilögalleria on omituisuudessaan herkullinen sillä tavalla, että lukija alkaa uskoa mahdottomat käänteet mahdollisiksi ja heittäytyy tarinan lumoon.  – Houkuttelee tutustumaan Mankellin muihinkin kirjoihin. Ehkä kaikki eivät ole rikostarinoita, niin kuin olin olettanut – ja ohittanut vahingokseni hyvän kirjailijan. Kannattaa ehdottomasti lukea.  

***

valo kipunoi hangilla, taivaanlaki sinisissään. yhä lähemmäs hivuttautuu jäiden lähtöaika. aurinkopäivän jälkeen räystäiltä noruu, ja lumi tuoksuu keväältä. eräänä päivänä joutsenten keväthuuto kajahtaa maiseman yli. tätä kohti kurotun. 

Soitan neljättä ikää elävälle, taiteelliselle ystävälle. Hän ponnistelee kerran viikossa hissittömän kotitalonsa yläkerroksesta raput alhaalla odottavan rollansa luo ja reppu selässä palvelutaloon syömään ja tapaamaan tuttuja. Samalla reissulla hän hoitaa pankki-, apteekki- ja kauppa-asiat ja käy kirjastossa. Reppu täyttyy.  – Nykyään pitää jo levätä hiukan rappuja noustessa kerrosvälitasanteilla, hän sanoo.

Hän on keksinyt uuden miellyttävän harrastuksen: aikuisten värityskirjat.  Aiemmin harrastamistaan akvarellimaalauksesta ja lasimosaiikkitöistä hän on joutunut käytännön syistä luopumaan, mutta löytänyt uuden harrastuksen. Hän ottaa värityskirjan mukaan palvelutalon lounaalle. Ikätoverilla on mukanaan samanlainen kirja, ja he vertailevat toistensa värimaailmoita kuvioissa.  – Värittämiseen voi jäädä koukkuun, hän sanoo huomanneensa.

Elämän mittaan ihmiselle muotoutuu valinnoissa ja käytännöissä uria, joita pitkin sitä kyseenalaistamatta jatkaa vanhanakin. Elämä supistuu hiljalleen sitä kautta, kun  totuttu ura toisensa perästä käy mahdottomaksi syystä tai toisesta. Tilanteeseen voi tyytyä – tai voi hakea/luoda uuden väylän toteuttaa olemuksensa puolia tai löytää piileviä mahdollisuuksia. Aina voi löytää!