…se näyttäisi pieneltä punaiselta tuvalta vanhojen koivujen suojassa rauhallisen lammen rannalla
…haluaisin elää mökkikesää yksinkertaisesti ja sopusoinnussa luonnon kanssa – en kuitenkaan itsetarkoituksellisen epämukavasti
…antaisin mökin sisustuksen ja ympäristön rakentua tarpeiden mukaan vähän kerrassaan kauniiksi kokonaisuudeksi – en tekisi siitä ylijäämäkalusteiden ja kulahtaneen arkiesineistön loppusijoituspaikkaa
…toivottaisin omat rakkaat aina tervetulleiksi ja hyvät ystävät kun molemmille sopii
…sopisin muutamasta perussäännöstä: kunnioitetaan luontoa, eletään siivosti ja jätetään paikka kuntoon
…puhuttelisin tupaani lempeästi, viettäisimme kesää yhdessä, antaisin sen rauhassa nukkua talviunta…
?
Pissismummolla on kummipoika, jonka nuorimmainen on ominut käyttöön muutaman tehokkaan sanan. Juuei, ikävä kyllä ne ei ole mitään hurmurivauvojen lellikamaa. – PAKKO, tärähtää kohtalaisella volyymilla sopivassa saumassa. Toinen yhtä tehokas on EI. Siinä on ehtaa suomalaista sisua poijalla. Ettei vai osaa sanoa eitä tämä mies, hui hai!
Sanotaan, että Suomi on vapaa maa, täällä ei ole pakko muuhun kuin kuolemaan ja siihenkin vasta kun ensin on eletty. Pissismummo on ollut huomaavinaan, että pakkoa löytyy kyllä elellessäkin. Jos ei ole ulkopuolista niin sisäpuolista aineski. Niinku toi siivousvimma. Iskeny on jo kahdesti sekin salama samaan huusholliin. Ensin oli pakko siivota vaatehuone. Kuukauden päivät meni tulosta ihaillessa. Sitten iski pakko siivota pihavaja.
Oli se hirmuinen urakka, ilmankos tuota on lykätty vuodesta toiseen. Täpötäynnä sen sortin tavaraa, mitä ’joskus saattaa tarvita johonkin’. Tuleehan silläkeinon katto-orsi vastaan vaikka mimmosessa aitassa saatikka pikkuisessa pihavajassa. Vajan seinäpaneelit oli uusittu ja maalattu ensin. Olikin nähtävyys hetken aikaa, kun seinät oli purettu ja kehikko vain sen kaiken roippeen ympärillä. Ei hevin unohdu.
Kertaalleen hyväksi havaittu sisäisen siivouspakon hoitoresepti otettiin taas käyttöön. ’Kaikki pihalle ja puolet takaisin’. Sanat ei riitä kertomaan, mitä kaikkea sisuksista paljastui. – Vieläks tää mehumaija on olemassa! Tätä on äitis käyttäny viimeks öbaut nelkyt vuotta sitte? – Enpäs muistanukkaan, että mulla on vielä sukset, ei meinaan oo lunta näkyny näillä main! Onks nää ees mun vai kuopukkapoijan? – Ei oo totta, täällä on sun opiskelukirjat yhdessä laatikossa…
Täytyy sanoa, että Pissismummo ja Poikakaveri olivat jonkinmoinen näky itsekin. Nääs pahimmassa vaiheessa piti ottaa suikale kertakäyttölakanaa hengityssuojaimen virkaa toimittamaan, kun luudittiin hiiriperheen möyhentämiä auringonkukan siemeniä ja muuta epämääräistä moskaa lattialta. Perusteellisen nuohouksen jälkeen oli sortteerattava pihalle nostettu romppeisto ja ladottava puolet takaisin hyllykköön.
Jäätiinpä henkiin siitäkin. Saunan lauteilla paranneltiin kolotuksia iltasella ja Mummo hiljensi ronaavan kenkkukoipensa sinisellä pillerillä yölepoon. Hylätty vajansisuskalusto oli pihassa senverta murheellinen näky, että pakkohan sekin oli toimittaa pois kohta aamun koitteessa.
Mansikoillakin on ’parasta juuri nyt’ -päivänsä. Eivät ne säilöttynä enää maistu niin kesältä, vaikka hyviltäkin. Nautitaan, kun aika on parhaimmillaan!
Sattumoisin Pissismummolassa on tullut mietiskeltyä aitoja. Siis monikollista laudasta rakenneltua aitaa. Juuh eikä pelkästään mietiskelty vaan sitä oikein pensseli kädessä ja maalitörppö toisessa. Ihminen jos asuu jonkun rivin päässä, sillähän on maalattavana enempi aitaa kuin naapurilla, mikä on tietysti aivan eppistä. On sekin aidanpätkä maalattavana molemmin puolin, jonka takana ei ole naapuria.
Mietipä lautaa, montako on kanttia siinä. Noo, ei ole niin monta yhdessä puusiivussa, mutta aidassapa on sisälautaa ja ulkolautaa tällä puolen ja tuolla puolen ja joka kantilla pitäis pensselin käydä. Siinähän on oltava selvä systeemi, mikä kantti ensin maalataan. Jos menee väärästä kantista alkamaan, saa kaapia homman päätteeksi hampaat irvessä maalia käsivarsistaan.
On ilmeistä, ettei kantikkaan aidan mietiskely pensselin ja maalitörpön kera ole monenkaan mielestä mieluisinta lomapuuhaketta hellepäivinä. Toisaalta sateella homma ei käy. Yksi ja toinen näkyy lahjoneen ja kiristäneen jälkikasvuaan tai suvun kesätyötöntä opiskelijapoikaa hoitamaan pensselöinnin. Siinä on kulunut kaljaa ja tupakkia ja muutama voimallinen sanakin sihahtanut ennen kuin systeemi on selvinnyt vasta-alkajalle.
Pissismummon lapsuusmaalla oli ennen muinoin monin paikoin aitoja erottamassa vasikoita porsaista ja varsoja hevosista. Kyseisiä aitauksia kutsuttiin karsinoiksi tai pilttuiksi. Pissismummontekeleelle (tää tietenkään silloin vielä mummo ollut) ei oikein koskaan selvinnyt, miksi hevosella oli talli ja pilttuu, mutta vasikalla ja porsaalla karsina navetassa. Päällisin puolin näyttivät samanlaisilta aitauksilta. Ettei vain olis ollut porsaan mielestä eppistä, kun ei päässyt pilttuuseen.
Juuei, eipä tässä mitään. Homma on hoidettu ja aurinko paistaa vieläkin. Saa kehaista tuttavalle, kun se kysäisee mitäkuuluu, että kovasti on ollu kanttia…
Kesän toinen kävely hautausmaalla, nyt torstaimummolan ystävän kanssa. Lupasin, että etsimme isänsä haudan. Oli kova paikka, ainoalle tyttärelle, ettei jaksanut isän hautajaisiin. Tuntui kuin kylmä kivi olisi jäänyt sydäntä hiertämään.
Jumalanpuiston suntio sattuu paikalle työtehtävissään. Tulee halaamaan, sieluntoveri. Kuultuaan ketä etsimme, ohjaa meidät oikeaan paikkaan. Kuljemme saman tien, jota ystävän isä on saatettu arkussaan kappelilta leposijalle. Syvänpunainen pelargonia tärisee tyttären käsissä. Isän elämä täyttyi viimein lähes satavuotiaana.
Ymmärsihän isä, lepoon päästyään, miksi tytär ei jaksanut. Tuonpuoleisessa tuskin maallisia muistellaaan. Kylmän ja kipeän kevään jälkeen tytär jaksaa nyt tulla, sydänkesässä. Muistelee vesissäsilmin isää ja äitiä. Tajuaa omankin leposijansa olevan tässä sitten, kun se aika tulee, uljaankauniin männyn katveessa. Kivi ei enää paina sydämessä.
Haudoilla kukat hehkuvat. Tuuli soi puiden uruissa. Tytär lähtee, keventynein mielin.
Hesarin kakkossivun Vieraskynä tarjoilee asiantuntijatason tietoa ja mielenkiintoisia, pyydettyjä puheenvuoroja ajankohtaisista aiheista. Viimeksi olen seurannut julkaisusarjaa Mielekäs vanhuus ja saksinut siitä jutut Masennus ei kuulu vanhuuteen, Muistisairas ihminen kaipaa tukea ja Kulttuuri osaksi muistisairaan hoitoa.
”Kansainvälisten tutkimusten mukaan mielialaongelmista kärsivät ikäihmiset hyötyvät sekä psykoterapiasta että erityisesti ryhmämuotoisista psykososiaalisista hoidoista, kuten taide-, muistelu-, ja musiikkiryhmistä. Säännöllinen liikunta on myös iäkkäillä yksi parhaista ja halvimmista tavoista kohentaa mielialaa ja pitää yllä psyykkistä hyvinvointia.”
Vanhenemiseen liittyvissä puheenvuoroissa painotetaan yleensä terveydenhuollon avopalvelujen kehittämistä ja lääkehoitoa. Palvelujen lisääminen ei ole relevantti ratkaisu kaikkeen. Maksajaa ei yksinkertaisesti löydy. Lääkkeitä käytetään usein tarpeettoman paljon, korvaamaan puuttuvaa inhimillistä hoivaa. Uusi eläkeläispolvi osaa onneksi etsiä tietoa ja haluaa ponnistella hyvinvointinsa eteen. Ikääntyvä voi itse vaikuttaa paljon mielialaansa monipuolisella ravinnolla, riittävällä unella ja liikunnalla sekä positiivisia kontakteja vaalimalla.
”Kahdella kolmesta muistisairaasta ihmisestä on useita kertoja viikossa ilmenevä käytösoire (ärtyisyys, levottomuus, agressiivisuus). Kansainväliset ohjeet suosittavat, että käytösoireisen muistisairaan ihmisen hoidossa käytettäisiin ensisijaisesti muita kuin lääkkeellisiä hoitomuotoja.”
Muistisairaus on asianmukaista hoitoa vaativa vanhuuden ongelma. Suositukset ovat hyviä, mutta niiden toteutus edellyttäisi selkeästi enemmän kodinomaisia hoitopaikkoja ja hoitohenkilöstöä kuin nykyään on. Avuksi tarvitaan vielä omaisia ja vapaaehtoisystäviä.
Vappu Taipale vaati puheenvuorossaan taannoin radikaalia uudistusta vanhustenhuollon toimintatapoihin ja väitti: ”Vanhenemiseen aiheetta liittyvä stigma estää meitä nyt toimimasta rationaalisesti ja yhteisen edun mukaisesti.” Samalla hän tarjosi kuntiin resurssikeskusmallia, halukkaiden ja hyväkuntoisten ikääntyvien muodostamaa reserviä julkisten palvelujen täydennykseksi.
Jo nyt on lukemattomia mahdollisuuksia liittyä erilaisiin resurssijoukkoihin ilman kunnallisia keskuksiakin. Pelkään, että kuntien ohjaksissa toiminta tukehtuu poliittisiin intohimoihin ja byrokratiaan.
Rakkaus ei koskaan häviä, sanotaan raamatussa. Ei rakkaus katoa, vaikka miltä tuntuisi. Se on elämän vahvin taustavoima. Eikä se häviä vihan voimille, vaikka siltä näyttäisi.
Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa..
Syitäkin löytyy. Enstekskin helle mehuttaa. Toisekseen on ollut kesäflunssa epämääräisesti tulollaan, mutta ei puhjennut tuo inhuus sentään täysillä. Mokoman kanssa ei auta muu kuin maltti, antaa elimistölle rauhaa pöpöläisen nujerrukseen. Illalla kastellaan pihan kukat ja päivät ihaillaan niiden kauneutta. Siinä kaikki. Nyt.
?
Vanhainkodin kokoushuoneessa tuoksuu kahvi. Kotoinen puheensorina täyttää tilan, johon tuon Äitiä hoivaosastolta pyörätuolissa. Äiti on puettu parhaimpiinsa, hoitaja oli aamulla kihartanut valkotukan. Äiti hämmentyy: ”Voi, oottaks työ kaik tulleet miun takkein tänne..” On tultu! Neljättä polvea on paikalla kolme neljästä ja serkkuvelikin puolisonsa kera. Äitiä halaillaan, lauletaan onnittelulauluja. Kukat hehkuvat pöydällä, Äidin syli on täynnä korttien kauniita sanoja.
Kirkkoherra tulee iloisena ja ystävällisenä kuten aina, huomaa pienimpiä myöten kaikki, jutustelee mukavia. Istutaan kotoisasti yhtä pitkää pöytää, veljenemäntä häärii kahvin kanssa. Kakku on komea ja maistuu mansikalle. Auttelen Äitiä, jonka kädet vapisevat. Ehdotan virren Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä kiteytyy niin lohdullisesti iäkkään ja muistamattoman elämän hetkellisyys. Kirkkoherra puhuu Äidille ja meille, tavallisia sanoja, joihin on sydämessään helppo yhtyä.
Sukulaisten joukko hajaantuu tahoilleen, vien Äidin huoneeseensa lepäämään. Hän tuntuu tyytyväiseltä, vaikka onkin väsynyt. Puolentoista tunnin verran iloista hälinää on 95-vuotiaalle kylliksi yhden päivän osalle. Katselemme vielä kortteja ja valokuvia. Veli on tuonut huoneen seinille tauluja Äidin kotoa, se tuntuu hyvältä. Kun toiset ovat menneet meillä on vielä hetki Äidin kanssa kolmisin. Äiti kehuu taas vävyään hyväksi mieheksi. Sitten hän kysyy mistähän tänne on tullut noin paljon kukkia.
Kun saatan Äidin ruokapöytään toisten joukkoon, käy ilmi, että hän on hoivaosaston vanhin tällä hetkellä. Samalla vuosikymmenellä kaikki muutkin jo. Mielessäni häivähtää kolea kunnan viranhaltija, joka opasti meitä vielä viime kesänä, ettei ikä mitään merkitse hoivapaikkajonossa. Hänen prioriteettinsa lienee jono, vanhuksella eletyt vuodet.
Kävelen mietteissäni keskustan katuja ja äkkiä huomaan olevani loittonemassa määränpäästä. Miten ihmeessä onnistun hukkaamaan suunnan entisessä kotikaupungissani. Iso Kaupunki muuttuu joka vuosi jostakin kohtaa. Hautausmaa on kuitenkin ikiaikaisella paikallaan. Viereisen sairaalan ikkunoista näkee mihin ihmisen matka lopulta päätyy.
Tiedän, ettei matkaa voi olla pitkälti, mutta mikä katu on paras valita. Kulmassa on kuppila. Kolme kaljaveikkoa turisee kadulle nostetun pöydän ääressä. Emmin hetken, sitten astun sisään. Vierasmaalainen baarinpitäjä tuskin tuntee kaupunkia, turha kysyäkään, mutta sisällä istuu lehteä lukeva tavallinen mies, kahvimuki edessä. Hän on ystävällinen, tulee ulos asti näyttämään suuntaa. Ohje on niin selkeä, että osun vaivatta minne pitääkin.
Kukkakauppakin on paikallaan. On jotain mikä muuttuvassa kaupungissa on pysynyt. Myyjärouva kertoo liikkeen olleen tässä viime vuosisadan alkupuolelta ja itse hän on pitänyt tätä puotia jo 15 vuotta. Valitsen kaksi erilaista kukkaa, jotka myyjä kääräisee sellofaaniin.
Portista pujahdettuani valitsen vasemman kiviaidan reunaa kulkevan käytävän. Kaupungin häly vaimenee. On kuin tulisi toiseen maailmaan, jossa vallitsee käsittämätön rauha. Tuuli kuiskii vanhojen puiden lehvissä. Kivet, osa jo sammaloituneita, kantavat nimissään maamme historiaa. Patsaat ja korkokuvat kertovat vainajan arvostuksesta – tai suvun varakkuudesta.
Vanha mies haravoi sukuhaudan hiekkaa ja käytävää. Nyökkäämme toisillemme. Ikäiseni nainen pysähtyy juttelemaan. Puhumme hautausmaakulttuurista, ihastelemme kukkia. Nainen tuntuu tyyneltä sillä tavoin kuin on surun läpielänyt ihminen. Sedän hautapaikka löytyy veteraanilehdosta. Jätän siihen auringonkeltaisen. Kuljen ohi pienen mustavalkoasuisen ryhmän, joiden kasvoilla tuore menetys näkyy paljaana. He tuovat veteraaniristille kukkia, jotka ehkä äsken on laskettu tuhkaukseen menevän arkun ympärille.
Vaellan verkalleen eteen päin, kunnes löydän toisen etsimäni haudan. Hän oli nuoruuteni työtoveri ensin, sitten ystävä. Meitä yhdisti tämä sama päivä sydänkesässä, nimipäiväni on hänen syntymäpäivänsä. Huomaan, että viime käyntini jälkeen vaimonsa nimikin on kullattu kiveen. Muistoja palaa mieleen kutsumatta eikä niissä ole säröjä enää.
Hiekka ratisee askelissa. Istahdan penkille. Vesi solisee, ruusut ja jasmiinit tuoksuvat. Lokki kirkuu. Pilvet hohtavat valoa.
?
?
|
|
