katselen kasvojasi, Maria, Herran äiti. en kunnioita sinua neitsyytesi vuoksi, minulle olet pyhä äiti, joka suostui jumalalliseen suunnitelmaan epäröimättä. en usko, että sinäkään pidit itseäsi täydellisenä äitinä. silti Jumala uskoi sinulle poikansa. kaikkien äitien tavoin koit uupumusta, pettymystä, tulevaisuuden pelkoa. jouduit luopumaan omista haaveistasi. jouduit luovuttamaan poikasi tehtävään, joka vei kipuun, kärsimykseen ja kuolemaan. miten saatoit olla kapinoimatta?                  

oma äitiyteni on epäpyhää ja puutteellista monin tavoin. kuitenkin rukoilen yhä lapsillemme taivaallista suojelusta, ja ohjausta viisaisiin valintoihin sillä tiellä ja niissä tehtävissä, jotka elämä on heille uskonut.

katselen kasvojasi, Maria, pyhä äiti. sinun hiljainen rauhasi ja rakastava myötätuntosi hengähtää ylleni. sinulta saan voimaa olla äiti. 

Lähdemme matkaan aamulla. Tuulilasi täyttyy pisaroista. Kohta auton kylkeä valuu kuraa. Matkan edetessä vesipisarat vaihtuvat räntäroiskeiksi ja perillä sataa hiljalleen uutta, puhdasta lunta. Tuttua matkaa ajaessa on melkein aina ollut kesä, nyt näin.

Veli tulee vastaan eläkekotinsa pihalle, aina hän tulee vastaan ja ottaa halaukseen. Vuosikymmenten sisaruus on vahva side. Sydänleikkauksensa jälkeen hän on alkanut sanoa aina tavatessa sekä erotessa: vielä me nähtiin…

Tällä kertaa tapaamme veljen syntymäpäivän merkeissä. Samalla tulee päivitetyksi se, mistä ei puhelimessa ole puhuttu sitten viime kesän tapaamisen. Aika on puhua ja aika olla vaiti. Jokaisella asialla on aikansa.

Yövymme kummipojan talossa, joka oli veljen ja minun lapsuuskoti aikoinaan, sitten veljen perheen ja vanhuksien. Nyt iltamme on taas täynnä lapsiperheen eläväistä menoa, puhetta harrastuksista ja läksyistä, töistä. Saunotaan, syödään synttärikakkua iltateen kera. Kummipojan perhe on varsinainen lentopalloperhe, isä valmentaa ja kuljettaa, tytär pelaa, äiti on huoltojoukoissa ja poika pelaa sählyä.  

Aamukahvilla minusta pursuaa muistoja ryöpsähdyksinä. Lapset ovat pinkaisseet jo kouluauton kyytiin, äidillään on vapaapäivä. Vaeltelen talossa, katselen ja kuulostelen. En kaipaa entisiä, iloitsen, että talo elää asujineen tätä päivää. Ja että talo saa yhä olla koti rakkaille ihmisille.  

hiljaisia lumilaikkuja oksilla, puun talviajatuksia, joita aurinko silittelee.  merkillistä, miten pakkasviikot pitivät pihan hiljaisena, mutta lauhtuminen aloitti lintujen karaoken välittömästi. mustis lenteli levottomana ikkunan edessä ihan kuin olisi halunnut kertoa jotain. ei kai se suunnittele pesän tekoa räystäskouruun? emon pitäisi ymmärtää, että ensimmäinen rankkasade huuhtoisi pesän alas. älä tee sitä sun poikasillesi.

PS  minun kansakoulun opettajani ei ollut mikään ansa kynttilä. sen sijaan olen kyllä tavannut tyypin myöhemmin, onneksi itse aikuisena. ihanan liikuttavia tanhupalloja karvamatoineen kohtaa jokaisen lastenpuiston nurkalla vähän aikaa norkoillessaan. älä välitä, tanhupallo, äläkä koskaan anna yhdenkään kynttilän dissata sua väittämällä, että et olisi yhtä ihana ja fiksu kuin vain viisivuotias tyttö voi olla.

Hiusmuoti muuttuu kaiken aikaa. Nuoret värjäävät itse tukkansa, käsittämättömän räikeitä ja tappuraisia hiuskuontaloita näkee. Lyhyet hiukset sojottavat mikä minnekin. Se saattaa sopia pop-idolin imagoon, mutta variksenpesäkampaus ei välttämättä herätä luottamusta ammatillisen koulutuksen tai työpaikan hakijana. Harmaantuvat käyvät värihuuhteluissa, ohuthiuksiset hankkivat lisäkkeitä ja peruukkeja. Jotkut ajavat hiuksensa osittain päänahkaa myöten ja jättävät suortuvia tai läjältä näyttävän kasan tukkaa päälaelle. 

Sirpa laittaa ekologisilla aineilla pehmennystä hiuksiini, joiden kampaaminen haluttuun muotoon kotona onnistuu vaivattomammin, jos ne ovat taidolla leikatut ja aika ajoin esikäsitelty. Tällä kertaa kampaamossa on muitakin. On oppilastyttö, joka seuraa osaavan ja kokeneen ammattilaisen työskentelyä. On myös raksalla harjoitteleva poika, joka on poikennut pakkasesta äitinsä kampaamon kotoisaan lämpöön nauttimaan eväitä. Hiukseni pitävät Sirpan kosketuksesta, aineista, joita hän käyttää ja tavasta, jolla hän houkuttelee niitä löytämään luontevan muotonsa.

Kerron oppilastytölle (noin 17 v), että nuoruudessani ohjeistettiin pitkää tukkaa harjaamaan joka ilta sata vetoa, että hiukset saavat kiiltoa ja päänahan verenkierto voimistuu. Pitkiä hiuksia ei pidetty vapaana niin kuin nykyään, pienimmille punottiin letit, isommilla hiukset koottiin nauhalla niskaan tai ylös ja aikuisilla nutturaksi. Sitten tulivat muotiin lyhyet, permanentatut hiukset, joita pesun jälkeen rullattiin kuivumaan. Föönien ja sähkökihartimien tulo markkinoille helpotti työikäisten naisten aamukiireitä. Tyttöä naurattaa, kun kerron, että olen kadehtinut luonnonkiharaisia. Hänellä on puolipitkät, latvavärjätyt luonnonkiharat hiukset, jotka sähköistyvät herkästi harjaamisesta. Hän unelmoi suorista hiuksista.

Onkohan muilla mailla Paavo Väyrysiä, noita politiikan ihmelapsia, jotka kerran kansakunnan tietoisuuteen singottuaan eivät kuunaan sieltä katoa, eivät ennen kuin tuoni satonsa ajallaan niittää ja haalistaa muistotkin.
Muistan, millä riemulla Maalaisliittolaiset muuttivat puolueensa nimen Keskustaksi 1965. Muistan, kun puolue valitsi Paavon isännäkseen 1980. Paavon valtakausi kesti kymmenen vuotta, kunnes Esko Aho tuli oikealta ohi. Osa Keskustaa yritti vimmatusti kaupunkilaistua ja tasa-arvoistua, mutta jotainhan se puolueesta kertoo, että molemmat naispuheenjohtajat pelattiin ulos vikkelästi. Paavon sukupolvi tuntuu kantona puolueen kaskessa yhä vain.

Niin, Paavo. Olemme kasvaneet samassa Suomessa samat muutoksen vuosikymmenet. Miten minusta kuitenkin tuntuu, että Suomi, josta sinä puhut ei ole minun Suomeni. Vanhetessasi puhutkin yhä enemmän itsestäsi ja jostain menneestä ajasta, jolloin ministeriauton takapenkiltä sait katsella ohikiitäviä maisemia. Herää, Paavo. Ei se nyt ole etelän media eikä tuore sukupolvi, joka on syyllinen sotkuihisi. Itse olet nyt järjestellyt itsesi tikun nokkaan. Miksi minusta tuntuu, Paavo, että aikasi jätättää, vaikka sanot, että vetoa riittää?

Tassuttelen keittiöön kahdeksalta, sälekaihtimen takaa löytyy pakkaslukemaksi viisitoista. Toinen käy siinä myös ja kopistelee pihan poikki hakemaan postilaatikolta lehden. Kahvikupposen ääressä katselemme pihan lintujen aamutouhuja, varpunen siellä pyrähtelee ja rakas Mustis istuu katajan oksien suojassa höyhenpuku pörhöllään.

Mitä näenkään, kotikadun koivut kimaltavat! Katselen lumoutuneena. Mistä tuo harvinainen näkymä syntyy? Onko oksissa jäätyneitä vesipisaroita? Toinen tietää asiallisen syyn, joka liittyy talon takaa matalalta yläoksiin osuvien auringonsäteiden tulokulmaan. Huurretta ei ole, oksat ovat paljaat, mutta säihkyvät kuin timanteissa. Olen aivan ihastuksissani ja onnellinen, että satuin heräämään tällaiseen aamuun.

Muisto vuosikymmenten takaa. Satun viettämään viikonloppua Valamossa helmikuun kovilla pakkasilla, lukemat huitelevat kolmissakymmenissä. Herään varhain aamulla huoneessani, jonka ikkuna avautuu koivukujalle. Auringonnousun pehmeänpunerva valo tavoittaa juuri koivujen huurrelatvat. Unohdun ikkunan ääreen ihmettelemään upeaa näkyä. Jostain hengähtää äkisti hento tuulenvire, joka ravistaa huurretta koivujen oksilta. Oi, timanttisade, jumalaisen kaunis ja niin hetkellinen! Luonnon lahja lapselleen.

Runot

Riina Katajavuori  Maailma tuulenkaatama  Tammi 2018

Kirjailijaa on vaikea määritellä julkaisujensa perusteella puhtaasti runoilijaksi. Proosaakin löytyy. Uusin runoteos onkin proosarunoa, paljoja päälauseita, asiaa, ajatelmia ja vaikutelmia. Meri ja laivat ovat monen runon maisema, innoittajana on käytetty mm. James Cookin purjehduksista kertovia teoksia.  – Lukukokemus kuin aforismeja tai lyhyitä novelleja lukisi. Hyviä oivalluksia  tulee vastaan.

*

Veikko Huotarinen  Kuolinhuuto  Kirjokansi 2016

Pieni omakustanne kuolemasta ja surusta ortodoksin kokemana.  – Niin pelkistettyä, niin jylhää.

*

Niina Oisalo  Valaan silmä, pilvien hai  Kolera 2017

Tamperelaisen, tanssivaksi runoilijaksi esitellyn esikoisteos, jonka teemana on elämän monimuotoisuus ja kehitys. Kirjan runot ovat levinneet mustavalkoisten kuvahahmojen sekaan.  – Oisalolla on kunnioitettavan sinnikäs pyrkimys luoda monitaiteellista runoa. Lukukokemus esikoisesta jää hajanaiseksi. Tulevaisuus näyttänee, mihin hän pääsee pyrkimyksessään.

ranta minussa / pilvet liikkuivat meren päällä / ohjasivat merivirtoja / ohuella imulla // laskeuduit kasvoilleni / polvistuit kosteana // kuin valaan silmä / pilvien hai // kun olimme veden alla, hauet ja varjot liukuivat ohi / purivat hampaansa kiinni

*

Juha Tapio   Sinun vuorosi loistaa   Minerva 2017

Laulurunoutta, joka alkaa soida mielessä tekijänsä sävelin, ainakin heille, jotka fanittavat laulajaa. Olen kuullut Juha Tapion lauluja tv:n Vain elämää-ohjelmassa ja ihmetellyt, miksi sanoista on niin vaikea saada selvää. Kertosäe jää parhaiten mieleen, koska sitä toistetaan. Luettuani nämä laulut runona, ymmärrän miksi.  – Tapion ajatus liikkuu omintakeisia latuja eikä runokaan aina aukea kovin kirkkaasti. Vähän yksisävyistä ja surumielistä on minun makuuni, niin runoina kuin lauluinakin. Hienojakin oivalluksia on.

Arvaamatta tuuli kääntyy vastaan / varoita ei myrsky matkoistaan. / Arvaamatta maailman tuulet lastaan riepottaa. // Toisiamme hetken saamme kantaa / pitkin maailman pintaa karheaa / hetken verran kohti taivaanrantaa kurkottaa.

**

Romaanit

Jessie Burton  Muusa  suom. Natasha Vilokkinen  Otava 2018 (2016)

Burton (s. -82) on lontoolainen kirjailija ja näyttelijä, jonka esikoisteos Nukkekaappi palkittiin vuoden kirjana Iso-Britanniassa, ja toinenkin teos Muusa osoittautui bestselleriksi. Tarinan keskipisteessä on taideteos, jonka tekijän mysteeriä selvitellessä paljastuu erikoinen tapahtumaketju. Burton kuljettaa rinnakkain kahta tarinaa, joiden palat lomittuvat loppua kohti kauniisti paikoilleen.  – Burtonilla on verraton taito luoda imussaan pitävä tarina, jonka parissa lukija viihtyy. Hän on nähnyt vaivaa luodakseen harvinaisen taideteoksen ympärille kehkeytyvästä tarinasta uskottavan ja todentuntuisen. Hyvän kirjoittajan tarinaa on ilo lukea! Parasta!

*

Tiina Mahlamäki  Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa, Kirjailija Kersti Bergrothin elämänkerta  Partuuna 2017

Mahlamäki, uskontotieteilijä Turun yliopistosta, on tutkijan täsmällisyyteen pyrkien kuvannut Kersti Bergrothin elämänkaarta, kirjailijuutta, persoonallisuutta ja varhain omaksuttua antroposofista maailmankatsomusta. Bergroth syntyi Viipurissa 1886, eli omalaatuisen taiteilijaelämän, asuen mm. Lontoossa, Pariisissa ja Roomassa. Hän kuoli 89-vuotiaana Helsingin kaupungin sairaalan kroonikko-osastolla 1975.   – Bergrothin persoona kiinnosti minua, ei niinkään kirjojensa kautta, enemmänkin ihmisenä. Kiinnosti, mitä niin voimakas uskonnäkemys vaikutti hänen elämänsä kulkuun ja kirjalliseen työhönsä. Elävää kulttuurihistoriaa!    

*

Sue Harrison  Jokien laulu  suom. Anu Niroma  WSOY 1999

Amerikkalainen 1950 syntynyt tarinankertoja on perehtynyt Aleuttien alkuperäiskansojen kieleen ja muinaisuuteen, n. 9000 vuotta sitten. Hän kirjoitti aiheesta trilogian, jonka osat julkaistiin 1995, -96 ja -98. Kriitikoiden ja lukijoiden ylistävä vastaanotto sai hänet jatkamaan alkuheimojen elämän kuvausta uudella romaanitrilogialla, jonka ensimmäinen osa Jokien laulu on.  – Viehätyin tekijän eloisaan kuvaukseen yksinkertaisen metsästys- ja keräilykulttuurista toimeentulonsa saavan luonnonkansan elämästä. Ihmisten sosiaalinen ja tunne-elämä on perustaltaan samaa, ennen elämä vain on ollut ankarampaa ja keskittynyt pääosin hengissä säilymiseen ja ravinnonhankintaan.

*

Italo Calvino  Jos talviyönä matkamies  suom.Jorma Kapari  Tammi 1983

Mietin kirjastossa, miksi en ole koskaan tarttunut Italo Calvinoon. Otin tämän, joka tuli ensiksi vastaan. Luin 50 sivua. Siihen se juuttui. Ensin suora hyökkäys lukijan iholle. Sitten käämiteltyä sanapuuroa, josta orastava tarina hajoaa heti kohta kahtaalle. Kumpaa hän mahtaa lähteä kehittelemään, mietin ja saman tien: pitääkö jaksaa tätä haahuilua. Kirja on Otavan Keltaisissa, joten varmaan pitäisi. Suomalainen kriitikko luonnehtii teosta näin: ”Yhden romaanin mitassa Calvino käsittelee kaikki kirjallisuuden ikuiset aiheet. Romaanista kehittyy loputtomasti eri teemoja varioiva rihmasto, jonka lukukokemus antaa kielellisen ja temaattisen pohjattomuuden tunteen.”  – Ahah. Hyvä tietää, mistä jäi paitsi.

***

Pitkästä aikaa olimme lauantaina leffakerhon näytöksessä, jossa nyt nähtiin viiden tähden leffa Barry Jenkinsin Moonlight. Elokuvan teho perustuu taitaviin mustiin näyttelijöihin ja kuvaa vaikuttavasti huumeriippuvaisen äidin koulussa kiusatun pojan, Chironin, kasvukamppailua enemmän tai vähemmän oman onnensa nojassa. Pojan tueksi osuu aikuinen mies Juan ja hänen vaimonsa Therese, jotka osaavat avata sulkeutuneen pojan mielen lukkoja. Kohtaus, jossa Juan vie pojan rannalle ja opettaa uimaan, on huikea. Kiusaamiskohtaukset ovat katsojalle raastavia, mutta selittävät hetkeä, jolloin murrosikäinen poika vihdoin nousee kostamaan kärsimyksensä. Elokuva on kertomus nuoren pojan maskuliinisuuden ja seksuaalisuuden heräämisestä. Loppukohtauksen vahva lataus herättää kysymyksiä, onko kovuuden ja lihaksilla panssaroidun miehen taustalla usein kiusattu ja hellyyttä vaille jäänyt pieni poika, jolla ei ollut tukea silloin, kun hän oli avuttomimmillaan.  – Jos pidit Ang Leen Brokeback Mountainista, Todd Haynesin Carolista tai Richard Linklaterin Boyhoodista, pitäisit Moonlightistakin.

Pitkästä aikaa messussa. Ajattelen, että sekin on siunaus, että on olemassa kotikirkko. Se antaa tuttuuden tuomaa levollisuutta. Paastonajan messu on tavallista riisutumpi. Tänään esirukous oli kohta alkumusiikin ja virren jälkeen. Meillä eri osioiden paikkaa messussa vaihdellaan luovasti.

Jeesuksen ja syntisen naisen kohtaaminen fariseus Simonin luona on päivän tekstinä. Markus-pappi mainitsee syntiset miehet ja naiset. Farisealaiset pitävät tänäänkin itseään eettisesti muita parempina, paheksuvat julkisyntisiä, väheksyvät omia väärintekemisiään. Raamatun teksti vaikenee prostituution vuoksi syntiseksi leimatun naisen hyväksikäyttäjämiehistä. Aikamme somekampanjat ovat riisuneet naamioita tämän päivän farisealaisilta. Minä myös, sinä myös – olemme sekä syyllisiä että uhreja. Ja armo kuuluu kaikille syntinsä tunteville ja niitä katuville.

En voi kehua seuranneeni juurikaan olympiakisoja, mutta kun niiltä ei täällä voi välttyä, olen kyllä iloiten pannut merkille suomalaisten naisten mitalimenestyksen jääkiekossa, hiihdossa ja lumilautailussa. Kiekkoleijonien alkueriin lopahtanut turnaus harmitti siksikin, kun se nostatti tyypillisen syyllisten etsinnän. Ainako pitäisi voittaa? No, pitäisi, pitäisi, ei urheilupomojen pätemisrinki muuten pyöri. Yksilölajeissa saattaa alisuoriutumistakin ilmetä, mutta monesti on kysymys puhtaasti siitä, että joku maailman talviurheiluhuipulta vain on parempi.

Aamupäivällä piti oikein seisahtua ruudun ääreen, kun selostajan äänivalli alkoi murtua Iivo Niskasen ylivoimaisen viidenkympin hiihdon loppuvaiheissa. Upea suoritus! Iloitsen ennen muuta urheilijan onnistumisesta, hän on kultamitalinsa ansainnut sisulla ja ja sitkeydellä.

Ja ainahan on mukava kuulla harvinaiseksi käynyttä kultamitalimarssia soitettavan.