lumet lohkeilevat, katoavat kuin jäätiköt navoilta

valahtavat menneiden lumien mereen

humahtelevat katoilta, laulattavat viemäreitä

hetkenä, jona pysähdyt, lätäkkö kuvastaa taivaan, lentävän linnun, purjehtivan pilven

valonkehrä herättelee etelärinteen kukat

humallut kevään tuoksusta, huikaistut valosta

eivätkä linnut lakkaa laulustaan

ennen hämärää, jossa

Messiaenin Catalogue d’Oiseaux kilahtelee, tunnelmoi

puhkeavat uudet alut, aukenevat sävelten takaiset maat ja taivaat

tapahtuu elämä

Ikitie, ohjaus Antti-Jussi Annila, pääosissa Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Ville Virtanen, Hannu Björkman, Irina Björklund; kuvaus Rauno Ronkainen. Antti Tuurin Ikitie-romaaniin perustuvan elokuvan käsikirjoitusta on ollut tekemässä kirjailijan ja ohjaajan lisäksi Aku Louhimies. Ohjaaja kertoi kerholaisille Ikitien synnyn taustoista sekä anekdootteja näyttelijöistä ja kuvaussessioista. Elokuva kertoo kauhavalaisen Jussi Ketolan muilutuksen Neuvostoliittoon 1930-luvulla, jossa hänet viedään ’työläisten paratiisimaahan’ muuttaneiden amerikkalaisten perustamaan kolhoosiin nimeltä Hopea. Väkisin integroitavaksi viety ja vakoojaksi leimattu Ketola koettaa selviytyä poliisin ja idealistisen kolhoosiväen välimiehenä. Hän ottaa huolehtiakseen miehensä menettäneen pikku tytön äidin (Knudsen) kolhoosissa, kunnes tulee se päivä, jolloin Stalinin vallan todelliset kasvot paljastuvat. Kolhoosin lapset erotetaan vanhemmistaan ja viedään orpokotiin ja vanhemmat ammutaan. Ketola pelaa aikaa valtiollisen poliisin karjalansuomalaisen pikkupomo Kallosen (Björkman) avulla ja pääsee pakenemaan rajavyöhykkeelle ja siitä kotimaahan. Romuttunut mies, jonka neuvostosysteemi oli jo ilmoittanut omaisille kuolleeksi, palaa viimein vaimonsa ja aikuistuneiden lastensa luo.

– Elokuva polttaa poroksi idealismin kommunistisesta työläisten ihannevaltiosta ja paljastaa neuvostovallan todelliset kasvot. Romaani perustuu tositapahtumiin, ja elokuva pyrkii kuvittamaan tapahtumat sellaisenaan ilman asenteellista väriä. Ikitie on todella lukuisat Jussi-patsaat ansainnut.

tulimme tänään leffakerhosta myllertyneinä: Antti-Jussi Annilan Jussi-patsaita kerännyt Ikitie järkytti ja liikutti niin perin juurin.

saunan jälkeen saimme videopuhelun Lontoosta, kuopukka ja kultanen siellä kertoivat riemastuttavia uutisia, joista osa tiedettiin ja osa oli tosi ihana extraylläri. miten elämä onkaan rikasta, se ottaa ja antaa, koettelee ja onnellistuttaa.

nostamme yhdessä maljan kuopukalle ja kultaselle: voi, elämän kevät!

No niin, taas se tapahtui. Lienen kirjoittanut aiheesta ennenkin tänne, mutta eipä se mitäkään, arv. Lukija ja Lukijatar eivät kumminkaan muista ja niitä, jotka eivät näitä lue, se vähiten haittaa. Joten.

Varispappa suorittaa arvokkaan laskeutumisen Kolmannen Huoneen ikkunantakaisen naapurinpihan kevätsulalätäkköjen tuntumaan. Se käy siinä aamukahvilla.

No hei, missäs viivyt, harakkaherra, mutisen itsekseni. Ja kas, saman tien se lennähtää siihen. Että joku jaksaa päivystää reviirillään uskollisesti. Ihan kuin kaiken aikaa odottaisi, milloin tapahtuu.

Aiemmin harakkaherra on pyrkinyt osoittamaan varispapalle röyhistellen, kenen reviirillä muka liikutaan. Pappa ei piittaa. Se toistaa joka-aamuisen kierroksensa tyynesti ja arvokkaasti.

Pappa vilkaisee harakkaa, tutkailee pihan lumialueen reunat, josko sieltä löytyisi särvintä aamupalalle. Ei löydy. Jatkaa siitä laatoitettua polkua rivitalon rappujen editse kohti metsää.

Nykyään harakkaherra antaa papparaisen tehdä kierroksensa, käy siinä vain näyttäytymässä ja häipyy sitten taholleen. Kyllä pihoilla moikkaamaan aina mahtuu. Siinäpä mallia siivettömillekin.

Runot

Hannu Mäkelä  Kadonneen muistikirjan runot  Palladium Kirjat 2017

Oikeastaan Mäkelän uusin opus on mietiskelykirja. Hän etsii ja pöyhii vanhoja muistikirjojaan, muistelee siinä sivussa menneitään ja pohdiskelee runontekemisen eri puolia. Kadonneeksi luullun muistikirjan löytyminen vie mielenvaivaan: missä ja milloin nämä runoaihiot ovat syntyneet. Lopulta vastaus löytyy, mutta sitä ennen käydään läpi kymmenittäin aihioita, joista kirjailija toteaa: ehkä tästä saisi runon, ehkä tässä on jotain. Opuksen loppupuolella on ehyeksi runo-osastoksi muovattu Runoja kadonneitten kaupungista. Lopuksi kirjailija palaa nuoruutensa idoliin Majakovskiin.  – Mäkelän tasainen, pohdiskeleva tyyli jatkuu läpi kaiken, mitä hän on julkaissut. Kaikenlainen tempoilu ja teennäisyys puuttuu. Tämäkin opus jatkaa sitä tietä ja päätyy loistavaan kiteytykseen omasta kirjailijuudesta: ” Ensiksi kirjailijan on hyväksyttävä se, ettei hän voi olla kukaan toinen.”

Monet järjestämättömät asiat odottavat aikaansa / tai vuoroaan. Kuten se, miten olla, elää, rakastaa. / Kenen kanssa ja kuinka arvokkaasti / voi ottaa loppuelämän. / Olen jo oppinut olemaan tyyni / teen patsaan sijaiseksi. / Kalliolta se katso alas laaksoon / agaattisilmin ja hattu päässään / odottaa jotain: Lintujen kuningas.

(aihio)

*

Jukka Kemppinen   Maailman loppu on jokapäiväinen asia   Art House 2017

Yksiin kansiin on valittu Jukka Kemppisen eri kausilta väkeviä proosarunoja, joista aukenee kokonaisia maailmoja.  – Olenkohan koskaan lukenut suomen kielellä näin vahvasti miehisiä, tiiviitä ja painavia runoja, jotka tutkailevat maailmaa kaikilta ilmansuunnilta. Kemppisen ilmaisuvoimainen kieli on parhaimmillaan runoissa, proosatekstiään en jaksaisi kahlata, siinä on liikaa sanoja ähkyyn asti. Runot puhuvat tunteistakin, ohi mennen, voima-asteikolla.

Maailma on kylmän / tuulen ja veden / vaivaama hautausmaa / jossa juoksevat / huolen muurahaiset. / Likaiset vaatteet takertuvat ihoon. // Tästä menee tyhjä tie / josta on mennyt elämä / ohi kuin imperfekti. / Kantojen tykistöryhmä tähtää taivasta. // Järvellä demoni / näyttää kauniitkin puut hulluina / kuvastamalla ne syvyyden suuntaan / tyvet rantaan yksin / ja joka toinen puista on sururuno.

Riitamaa 1989

Romaanit

Kazuo Ishiguro   Ole luonani aina   suom. Helene Bützow   Tammi 2005  Menneen maailman maalari  suom. Helene Bützow  Tammi 2017

2017 Nobelilla palkittu kirjailija Ishiguro osoittautui jo aiemmissa romaaneissaan verrattomaksi tarinankertojaksi. Vuoden 2005 romaani Ole luonani aina kertoo lapsista, jotka varttuvat aikuisiksi sisäoppilaitoksessa. Kathy, Ruth ja Tommy muodostavat kolmikon, jonka välisiä suhteita Ishiguro äärimmäisen hienovireisesti kuvaa samalla vaivihkaa raotellen salaisuuksien verhoa. Miksi lapset ovat kasvattajiensa ohjattavina eristetyssä paikassa? Mistä he ovat tulleet ja mihin matkalla?  – Menneen maailman maalari kertoo puolestaan Japanin ja Yhdysvaltojen sodanjälkeisestä mielipiteiden ja mielialojen puhdistuksesta taiteilijamaailmassa. Romaani on myös kirkas kuvaus ajalle tyypillisestä kohteliaisuuskulttuurista ja avioliittojen solmimisesta kiemuroineen, jossa sukujen maine näyttelee tärkeämpää osaa kuin osapuolten mieltymykset.   – Pidän kovasti japanilaiskirjoittajan keskittyneestä, unenomaisen kauniista kerronnasta ja erikoisista tarinoista, jotka lipuvat menneessä ja tulevassa yhtä suvereenisti.

*

Ernest K. Gann  Paluuta ei ole  suom. Pentti Järvinen   Tammi 1961 (5.painos)

Viime vuosisadan romaani tarttui kirjaston vaihtohyllyltä. Sinänsä mainio kertomus lennolta Honolulu – San Fransisco. Romaanin The High and The Mighty suomennettu nimi antaa ymmärtää, että kaikki ei suju lennolla ihan tavanomaisesti. Kirjailija paisuttaa lennolla mukana olevien 21 matkustajan sekä lentohenkilöstön luonteenpiirteitä ja elämää sekä suhtautumista uhkaavaksi käyvässä tilanteessa. Trilleri sisältää kosolti merenkulkuun ja lentämiseen liittyvää nippelitietoutta.  – Lukija joutuu odottamaan kohtuullisen pitkään pahojen aavistusten toteutumista. Jännitystä riittää sitä kaipaavalle.

* * *

lauantai pudotti alas passiovalosta. siis sen on oltava jossain, sen pimeän, pelottavan ja mustan murheen. jonkun on aina siellä oltava, että toisella olisi valoisaa sitä taustaa vasten.

sunnuntai tuo ylösnousemusviestiä. erot, kuolemat, epätoivon yöt – kaikkiin on kätketty uuden elämän siemen, valon ja toivon siemen. rakkaus voittaa kuoleman. 

ei pitkänä perjantaina / päivä aina / pilvinen / passion muistokin / valoa, valoa vain

Your spirit, Lord, is my strength and guide. All praise and glory to the crucified.

I am at home, when you’re by my side. All praise and glory to the crucified.

(Riihikirkkohymni, Vk. 960)

Saatiin kaksi kautta Greenleaf-sarjaa katsottua netfliksistä. Olihan korkeaoktaanista sukusaagaa amerikkalaisesta pappisperheestä, jossa ei ole pulaa tuloista eikä menoista. Kaikki näyttelijät ovat mustia, ja näyttelijäntyö rehevää. Perhesalaisuuksia paljastetaan yksi kerrallaan, ja komeat kulissit alkavat hiljalleen murtua. Enemmän kuin itse synkkien salaisuuksien pöyhiminen, minua kiehtoi seurata perheen sisäisten suhteiden kehitystä ja amerikkalaisten värillisten kristittyjen uskonelämän kuvausta mahtavine seurakuntakokouksineen. Oi sitä sielukasta musiikkia ja eläytymistä! Toisen kauden päätös töksähtelee, ehkä piti luoda jännitteitä mahdolliselle kolmannelle tuotantokaudelle, niinhän se näissä menee.

Olemme nyt katsoneet myös uusia Beck-elokuvia. Tutut kuviot, sympaattisesti vanhentunut komisario Martin Beck, tytär, ja aina yhtä hilpeä oudokki naapurinmies. Gunvald entistäkin karummin itsenään ja Oskar, josta on tulossa isä. Joukkoon on tuotu uusi, reteä esimies ja kaksi napakkaa naisetsivää, joiden persoonallisuutta on avattu toistaiseksi niukasti. Huumori on sillä tavalla pienieleisen mainiota, että se pitää katsojan fiiliksen plussan puolella eikä murhilla mässäillä tai yritetä tietoisesti järkyttää katsojaa pois tolaltaan, kuten monessa meidän katsomossa kesken jätetyssä netfliksin sarjassa.

A-studio ja Kirsi Heikell toivat jälleen katsojien tietoisuuteen epäasiallista ja rajatonta vallankäyttöä, jota naisnäyttelijät ovat saaneet kokea arvostetun ja palkitun elokuvaohjaajan toimesta. Asianomaisella oli kanttia tulla ohjelmaan esittämään kasvotusten anteeksipyyntönsä, vaikka kuten usein näissä tilanteissa, anteeksipyyntö koskikin hiukan eri asiaa kuin esiin nostettu ongelma. Voiko mies ylimalkaan koskaan ymmärtää naista? Miksi kukaan tilanteessa mukana ollut ei aikanaan reagoinut, tullut tueksi? Tarvittiin viisitoista vuotta ja #metoo. Louhimiehen kyseenalaisista metodeista on tehty juttua ennenkin, mm. Suomen Kuvalehdessä kerrottiin viime kesänä Tuntemattoman sotilaan kuvausten yhteydessä uuvutetuista avustajista.

Hiljaiseksi vetää elokuvafanin. Alalla näyttää voivan huseerata vaikka miten vinksahtaneita naisvihan apostoleja. En ole nähnyt ohjelmassa mainittuja Louhimiehen elokuvia, mutta esitetyt katkelmat riittivät minulle: kyse on sadismista taiteen nimissä. Tuntuu kohtuuttomalta, että kokemansa trauman lisäksi naisnäyttelijän on kestettävä vielä julkisuuteen tulo omin kasvoin saadakseen kokemukselleen oikeutta.

Kokemuksesta tiedän, miten lähellä eettisten rajojen ylitys voi jossain tilanteessa olla. Anteeksi voi pyytää, mutta vilpittöminkään pahoittelu ei poista ikäviä muistijälkiä tapahtuneesta puolella eikä toisella. Se on rajan ylittämisen hinta.