Johanna Venho  Kaukana jossain onnenmaa  WSOY 2015

Palkitun ja monipuolisen kirjailijan, fil.maist. Johanna Venhon kirjallinen tuotanto on laajaa ja käsittää mm. viisi runoteosta, nuorten kirjoja sekä kolme romaania, joista viimeksi julkaistu Kaukana jossain onnen maa on sukellus äidin ja pojan maailmaan 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Venho käyttää ajallista hyppelymetodia, kuvaten vuoroin äidin ja pojan kokemus- ja ajatusmaailmaa pojan lapsuudessa ja aikuisuudessa. Metodi ei ole mielestäni tässä kaikkein onnistunein, vaikka sitä paljon harrastetaankin. Se tekee lukukokemuksesta hajanaisen. Kertojan ääni on realistinen ja kuvaus todentuntuista.  – Kuvaus on pääosassa, juonelliset seikat sivuosassa, mikä tuo kertomukseen junnaavan sävyn. Pojan ja äidin suhteen kiinteys korostuu. Loppuratkaisua ei ole, kaikki jää auki ja irralleen. Hyvää tekstiä lukee kuitenkin mielellään.

*

Kati Tervo  Sukupuu  Otava Seven 2017 (2014)

Pienimuotoinen sukuromaani Heidi Hukkasen saksalaisista juurista. Toimittajamaisella otteella kirjoitettu, ideana asettua suvun henkilöiden nahkoihin, yhden kerrallaan.  – Jokin tässä ei toimi parhaalla tavalla, romaani on kuivakkaa luettavaa. Henkilöille ei muodostu omaa persoonaa, jäävät kalpeiksi kasvoiksi sukualbumiin.

*

Raija-Sinikka Rantala  Maanantaikappale / 526 askelta  LIKE 2017

Teatterinjohtajana paremmin tunnettu Rantala on julkaissut myös romaaneja, joista tämä uusin sattuu olemaan ensimmäinen lukemani. Täytyy sanoa, että rintasyöpäpotilaan tarina teki vaikutuksen! Huolimatta hivenen huterasta kehyskertomuksesta, itse teksti oli hyytävän täynnä todellisesta kokemuksesta pursuavaa ja hankittua tietämystä aiheesta. Kirjailija osaa tarinan kuljetuksen taidokkaasti!  – Tarina otti heti mukaansa ja piti pihdeissään pitkiä lukusessioita. Romaani on puheenvuoro ajankohtaisesta aiheesta, naisen omaehtoisen elämän puolesta sekä lujatahtoisen äidin ja lujatahtoisen tyttären suhteesta. *Suosittelen! 

*

Hanna-Riikka Kuisma  Viides vuodenaika  LIKE 2016

Kuisma on nelikymppinen porilainen kirjailija, julkaissut novelleja ja romaaneja. Hänestä löytyy Anna-lehden artikkeli vuodelta 2016, jossa kirjailija tilittää omaa mielenterveyspotilaan historiaansa. Kaikki viisi LIKEn julkaisemaa romaania käsittelevät aihetta jostakin näkökulmasta, olematta kuitenkaan yksi yhteen kirjailijan omaa tarinaa. Viides vuodenaika kuvaa pedofiilisen isäpuolen hyväksikäyttämän tytön pitkän paranemisprosessin vaiheita. Romaanin rakenne on suorastaan trillerimäinen, mutta päättyy toivoa antavaan näkymään.  – Minusta romaani oli raskasta luettavaa, vaikka toisaalta omaa koulutustani sivuten mielenkiintoistakin. Prosessin kuvaus on todentuntuista ja antanee toivoa samaa kokeneille. Päähenkilön traumaperäisen dissosiaatiohäiriön tuottamiin fantasioihin eläytyminen ei ole suositeltavaa iltalukemista herkälle tai omaa kriisiä käyvälle.

*

Annamari Marttinen  Korsetti  Tammi 2018

”Millaista on elää heteroseksuaalisena miehenä, kun syvällä sisimmässä on myös vahva ja elintilaa vaativa nainen?” – Marttinen (s. 1960) on kokenut kirjailija ja osoittautunut taitavaksi erilaisten nais- ja perheteemojen kuvaajaksi. Tässä uusimmassa romaanissa päähenkilö on mies, joka lapsesta asti on tuntenut viehtymystä pukeutua naisten vaatteisiin. Romaani kuvailee transvestiittikulttuuria ja miehen kipuilevaa ponnistelua ensin salata taipumuksensa parisuhteessa ja sitten ’tulla ulos kaapista’.  – Marttinen ei yleensä kikkaile romaanien tyyliseikoilla, hän kirjoittaa tavallista reilua kieltä. Hän valitsee erilaisia teemoja, jotka kannattelevat tarinaa. Häntä on arvosteltu viihteellisyydestä, mutta en näe hänen kirjailijalaatuaan sellaisena. Korsetin teema on jäänyt itselleni täysin vieraaksi, siksi lukukokemus oli antoisa ja avasi fetisistien maailmaa ja kaapista tulon vaikeutta. Aikamme kirjallisuudessa tartutaan rohkeasti, mutta myös revitellen erilaisiin tabuihin. Marttinen ei paisuttele eikä ihannoi transvestismiä, mutta johdattelee lukijaa ymmärtämään – siksi tämä kirja on tärkeä lukea.

***

Tuli sopivan rauhaisa sunnuntai harjoitella ihmisten joukkoon palaamista. Kirkossa oli huomattavan paljon nuoria, rippikouluryhmä ja partiolaisia, jotka avustivat messussa. Huivikaulaiset tietysti värähdyttivät Toisen sisikuntaa vanhana aiheen kokemusasiantuntijana. Nuorten läsnäolo tuntui muutenkin seurakunnan energiakentässä. Tosi kauniisti he osallistuivat kaikkeen. Markus-papin saarnasta jäi mieleen ”tarkoitettu elämä”. Tuntuu hyvältä ajatella elämästään, että sillä on ollut tarkoitus ja on yhä. Moni luopuu elämästään, kun ei koe sitä merkitykselliseksi, vaikka olisi tarkoitusta etsinyt uupumukseen asti.

Iltapäivällä osallistuimme vielä taiteilija Juhani Aaltosen ja ’jazzpastori’ Markku Salon yhteisesitykseen seurakunnan musiikkisalissa. Junnu Aaltosen fonit ja huilu ovat soineet kymmenien vuosien läpi riipaisevan kauniisti tarkoituksella välittää sanomaa uskosta lahjan antajaan. Ja soivat yhä. Yhteisesitys hakee vielä balanssia, olisin mieluusti kuullut meditoivaa huilua ja saksofonia enemmän soolona. ’Sanan kirkko’ voisi luottaa musiikin ilmaisuvoimaan.

kukka pieni kukkaseni, nostat kasvosi kevääseen, ihminen näkee sen ja ilahtuu kovin. ihminen on raahustanut läpi pitkän pimeän vähin voimin ja matalin mielin. muistellut menneitä keväitään ja ihmetellyt, miten erilaisia ne kaikki. vähän kerrallaan, viikko viikolta, aamu aamulta ihminen tuntee voimiensa palaavan, ilon nousevan hitaasti kuin mahlan puuhun. linnut tekevät pesää, maamies muokkaa peltoaan, ruoho elpyy. Toinen tulee pihalta ja hehkuttaa: kotikadun koivu vilkuttaa jo vihreää!

Kevään viimeinen kausikonsertti illalla katkaisi ikävän katastrofitunnelman. Karita Mattila lauloi suvereenisti Beethovenin upean konserttiaarian Ach Perfido. Hänen äänensä vain tuntuu jalostuvan vuosien myötä. Tulkinta oli vastaansanomattoman täydellinen. Aplodivyöry saatiin katkeamaan vain ylimääräisellä. Siksi oli valittu Wagnerin laulusarjan päätösosa Träume, jonka kauniit pianissimot kruunasivat taidenautinnon. Konsertin kevätkauden huipennuksena Susanna Mälkki vauhditti HKO:n soittamaan vahvalla ilmeellä Beethovenin upean Eroica-sinfonian, joka sattuu olemaan Toisen mielimusiikkia. Kuu valaisi yötaivaan palatessa. Kotikadulla tuntui yhä savun tuoksu, vaikka palo oli jo saatu sammumaan. Yksi paloautomiehistöineen vartioi hiiltynyttä kasaa, joka aamulla oli vielä meillekin tutun papan koti. 

Ensin hälytysajoneuvon huutoa. Sitten voimakasta savun tuoksua. Kauhistunut, sydäntä särkevä fiilis katsoa oman kodin ikkunasta naapurikadulta tupruavaa sankkaa savupilveä. Palo jatkuu ja jatkuu, liekit roihuavat jo toista tuntia. Palokunta oli paikalla muutamassa minuutissa, mutta mitä materiaalia voi olla, jota ei saa sammumaan millään. Naapuri tiesi kertoa, että talo, joka nyt roihuaa, on jo toinen, ensin syttyneestä naapuritalosta kipinän saanut. Ketjussa on vielä monta taloa, joihin palo voi levitä. Ikkunaa ei voi pitää auki, ulkoa tulee voimakas noen haju.
En halua mennä ulos katsomaan. Toinen kertoo postilaatikolla käytyään, että yleisöä on jo runsaasti. Mikä ihmisiä kiskoo paikalle, kun jotain tapahtuu? Koetan asettua niiden ihmisten asemaan, joiden on katsottava oman kodin palamista ja sen lisäksi kuunnella päivittelyä ja asiattomia kommentteja. Tulipalo on katastrofi, usein elämänmittaisen työn tuho, monien muistojen turvasatamaksi ajateltu.

Niin katoavaista on kaikki. Kuvittelemme, että omistamme jotain aineellista. Hetkessä se voi olla hiiltyneinä raunioina.

Sosiaalinen kevätpaasto kantaa hedelmäänsä: oivalluksen. Kun päätin kevättalvella jäädä sivuun lähes kaikesta, missä olen liikuskellut kodin ulkopuolella ja mitä lienen harrastanut, tajuan omakohtaisesti nyt sen, minkä olen tiennyt. Väsymys ei poistu vain lepäämällä. Olen ihminen, joka tarvitsee virikkeitä, ystävien tapaamisia, kulttuurielämyksiä, luonnossa liikkumista.

Viikottaisella kauppareissulla osuu kohdalle tuttu, jonka kanssa en ole jutellut moikkausta enempää moneen vuoteen. Hän ihmettelee, ettei minua ole näkynyt vapaaehtoisporukoissa ja tilittää omaa tilannettaan. En tiedä mitä sanoisin, mutta kuunteleminen on se, minkä osaan. Kun hän on mennyt kärryineen, ajattelen, sosiaalinen elämä pyörii aikarattaallaan oli mukana tai ei. En koe jääneeni mistään varsinaisesti paitsi, mutta…

Sosiaalinen elämä on elävien ihmisten tapaamista, ajatusten vaihtoa, näkemysten peilaamista, kyselyä, pohdintaa. Ei ole sama lukea muutamaa blogia ja kommentoida parilla rivillä, lähetellä ja saada tekstiviestejä, sähköposteja, kuvia, kirjeitä, kortteja. Lehdet, kirjat, radio ja televisio antavat paljon tietoa ja ajateltavaa, mutta se on yksisuuntaista viestintää, responssi jää oman pään sisälle.

Muuan muinaishenkilö tiivisti elämänsä: ajattelen, siis olen. Ajattelemalla oleminen riittää? Ajattelen, toimin, tunnen, uskon, saan rakastaa – siis olen. Joku muistaa, hellii, hyväksyy ja rakastaa – siis elän.

krookukset ujoilee, mutta kuten ihmisen, kukankin keväthymy on ujona valloittava. 

tulin ajatelleeksi millaisia aarteita muistot ovatkaan. tiettyä osoitelistaa haeskellessa löysin kolme muistitikkua kirjoituspöydän laatikosta. yhdessä oli kuvia Tanskanmatkaltamme, joka jäänyt mieleen yhtenä antoisimmista yhteisistä matkoistamme. niiden perästä löytyi Pikkuritarin yksivuotissynttäreiden aikaan otettuja kuvia. kuvat kertovat pienestä ihmisestä ja hänen ujosta hymystään ympärillä häärivän perheen ja suvun keskipisteenä. Pikkuritarilla on ensimmäisen lapsenlapsemme status, eikä sitä paikkaa sydämessämme voi kukaan eikä mikään särkeä.

Eilen kotikaupungin tapahtumasalissa oli ihanan viihdyttävä konsertti, joka sai nuupahtaneen jazz-jalan vipattamaan ja nosti kertarysäyksellä mielialan kevätsään kanssa samalle levelille. Seppo Hovi juonsi ja taituroi flyygelillä, Angelika Klas lauloi ja pappatrion bassoa hoiteli suvereenisti Pekka Sarmanto ja foneja puhalteli ikivihanta Pentti Lasanen. Oijoi, etteivätkö muka vanha kunnon jazz, musta juurimusiikki, argentiinalainen tango ja ikivihreät operetti- ja musikaalisävelmät tempaise suomalaista konserttiyleisöä mukaansa! Paikalliset yhdistykset saivat yhteistyössä kaupungin kulttuuritoimen kanssa salin täyteen kiitollisia kuulijoita. Me kaksi vanhaa Porin kävijää fiilistelimme erityisesti jazz-osuuksia ja minä yllätyin miten oopperalaulaja Angelikan tumma sopraano ihanasti taipui argentiinalaiseen tangoon siinä missä Carmenin aarioihinkin. – Löysin tosin naulakolta yhden tutun kuulijan, joka sanoi musiikin olleen vähän liian ’korkeatasoista’ hänelle. Meille tämä oli mannaa. 

kevytpsykologiset positiiviseen asenteeseen perustuvat elämänohjeet kehottavat meitä armahtamaan itseämme. voihan se helpottaa, jos yliminä moukaroi ja vaatii eettisesti kestävämpään elämään silloin kun omat voimat ja mahdollisuudet ovat vähissä. tilanne on toinen, jos omatunto muistuttaa vääristä teoista, vääristä valinnoista, synnistä ja rikkomuksista. itsensä armahtaminen ei riitä. Jumalan hiljaisen äänen sisimmässä voi vaientaa vain Jumalan armo. 

Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda.

Olen niitä tavallisia, jotka lukevat päivän hesarin pala kerrallaan aamuteen jälkeen. Taannoin juohduin miettimään, miten paljon toimittajien välittämä uutisvirta ja artikkeleista ilmenevät näkemykset vaikuttavat näkemyksiini tai maailmankuvaani. Millaisen päivän ne petaavat minulle, miten horjuttavat tai tukevat perimmäistä luottamustani hyvään ja eettisesti arvostettavaan elämään.

Eräänä aamuna lehti jysäytti tajuntaan nämä kotimaiset: esikoulujengi terrorisoi päiväkotia Mellunmäessä; koiria kiusataan ongenkoukkusyöteillä Kirkkonummella; koululaiset kiusaavat toisiaan instagramissa; enkelibisnes rehottaa villinä; toimittajia vainotaan ja uhkaillaan lähes päivittäin. Maailmalla soditaan kaikenlaisin asein taukoamatta, kriisipesäkkeitä on lähes joka maanosassa. Sota synnyttää inhimillisen kärsimyksen vyöryjä ja horjuttaa kokonaisia valtioita. Ihminen on toiminnallaan synnyttänyt jo lähes maanosien kokoisia roska- ja jätelauttoja, jotka tuhoavat merien eläimistöä ja saastuttavat elämämme alkukehdon. Tiede pelottelee mahdollisella maailmanlopulla, joka saattaa olla tulossa avaruudesta millä hetkellä hyvänsä, jopa niin, ettemme ehdi tajuta mitä tapahtui. Tätä rataa.

– Minkälaisessa maailmassa me oikein elämme, parahdin. Siihen Toinen tyynesti, että tällaisessa, ikävä kyllä. Vähitellen tietämisen tuska asettuu oikeaan kokoonsa. Elämme kahdestaan, mikä tarjoaa asioiden yhteisen tarkastelun mahdollisuuden. Pidämme itseämme ’tolkun ihmisinä’, jotka kykenevät arvioimaan asioita eri lähteistä perustietämyksen sekä joidenkin alojen asiantuntemuksen pohjalta. Se merkitsee ristiriitaisten tietojen jatkuvaa seulomista ja punnitsemista.   

Jää kaihertamaan kysymys, miten nuoremme ja lapsemme kohtaavat kasvussaan keskeneräisinä, perustietämykseltään ja mediakritiikin taidoiltaan aseettomina tämän todellisuuden, jonka vallassa olevat sukupolvet jättävät perinnöksi lapsilleen.