Pyhän Viisauden kolme tytärtä: Usko, Toivo ja Rakkaus

Joka toinen vuosi joku meidän kymmeniä vuosia sitten samaan ammattiin valmistuneiden ryhmästä ottaa asiakseen järjestää paikan ja kutsua porukan koolle. Kerta toisensa jälkeen samat meistä tulevat, jollei vastaansanomaton este kierry eteen. Ruuhkaisina vuosina työt tai perheasiat saattoivat tulla väliin, nykyään eläkeläiselämässä voi oma tai jonkun läheisen terveydentila nousta esteeksi.

Valitsimme paikaksi ortodoksien Kulttuurikeskus Sofian Helsingin Vuosaaresta. Vietin siellä Toisen kanssa kerran pääsiäisen ja muistin upean maiseman, talon hyvän ilmapiirin ja hyvän ruuan. Pyhän Viisauden kappelin lyhyt ehtoo- ja aamupalvelus loivat yhdessäoloomme levollisen tunnelman. Isä Ambrosius tuli lähtöaamun palvelukseen ja huomioi meidät lämpimästi sanoissaan. Gallerian kauniit ikonit ja aulatilojen seiniä värittävät Rosa Liksomin taulut puhuttelivat. Ympäröivän metsän upean korkeat ikiaikaiset männyt loivat juhlallisen olon kävellessämme meren tuntumassa tulopäivänä.

Illanistujaisissa on ollut tapana jakaa jotakin siitä, missä kukin menee ja miten on. Vuosi vuodelta opiskeluaikaiset muistelut ovat antaneet enemmän tilaa elämälle tältä kohtaa. Siihen liittyvät myös terveiset niiltä, jotka eivät päässeet mukaan. On ilo jakaa ne voimauttavat asiat, joita itse kullakin on, ja saada myötätuntoa niissä kohtaloissa, jotka kullakin elämää raskauttavat. Niin sen nytkin koin kuin usein: yhteys on rikkautta.

Valitsimme alkukesästä Netflixin tarjonnasta vaihteeksi turkkilaisen sarjan Intersection (leikkauspiste, risteys). Sarjan pitkien jaksojen kahlaaminen alusta loppuun vaati melkoista asenteen säätöä länsimaisiin, ripeästi eteneviin elokuvallisiin tarinoihin tottuneille. Ei puhettakaan, että tätä olisi jaksanut katsoa kahta jaksoa yhteen menoon. Kovin oli raskassoutuista monin paikoin.

Sarja osoittautui varsinaiseksi seikkailuksi vieraaseen kulttuuriin. Miten vähän turkkilaisten elämästä, asenteista, tavoista tiesimmekään yhden Istanbulissa vietetyn joulun perusteella! Tietenkin fiktiivinen kertomus yläluokkaisesta elämästä on tavalliselle katsojalle yhtä saippuavaahtoa, mutta eihän mikään fiktio synny irralleen tekijöidensä kulttuurisista arvoista, oman maan todellisuudesta ja – ihmisten unelmista.

Elokuvallisia huomioita ovat hidastusten ja lähikuvien runsas käyttö sekä kohtausten pitkittäminen – joskus sietokyvyn rajoille. Takautumia käytetään runsaasti selittämään tapahtumien taustoja. Ihmisten elämää eivät näytä sitovan työt eikä toimet, duunareillakaan, seurustelua ja teen juontia riittää. Ajetaan koko ajan kovaa mustilla autoilla, tapahtumat etenevät ja kääntyvät puhelimien soitolla. Juonen käänteet humahtavat toiselta toiselle kerrottuna hetkessä läpi johtavien klaanien ja liitännäishenkilöiden suppean maailman. Ihmisiä raivataan tieltä koneaseiden räiskeellä tai hakataan henkihieveriin nyrkein ja astaloin. Poliisi ilmestyy kuvaan vasta, kun joku päähenkilöistä asetetaan syytteeseen murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Lainvartijat näyttävät olevan helposti lahjottavissa ja uhkailulla taivuteltavissa.

Ihmisten välisissä suhteissa korostuu perhekeskeisyys. Isät ja veljet hellivät ja puolustavat äitiään ja sisariaan, mutta hetkessä miesten omat afäärit myös ohittavat perheen asiat tärkeysjärjestyksessä. Sekä naisten että miesten maailmaa värittävät mustasukkaisuuskohtaukset ja näyttelijät antavat kaikkensa hysterian ilmentämisen saralla.

Miksi jaksan kahlata tätä hyvisten ja kuvottavien pahisten taistelutannerta? Vastaus on Aybars Kartal Özson, pieni kiharatukkainen poika, jonka kyky eläytyä rooliinsa kaksi äitiä menettäneenä lapsena, on yksinkertaisesti ylivertainen.

Kun saattaa ihmistä, jota muistellessa kokee samaa lämpöä kuin kohtaamisissa elämän varrella, ovat hyvästit heleät. Saattojuhlassa kosketti,  miten paljon meitä oli paikalla. Omaisten lisäksi oli runsaasti entisiä ja nykyisiä työtovereita, seurakuntalaisia ja ystäviä eri instansseista ja yhteistyökuvioista. Kuulimme kauniin Bachin Adagion, Schubertin ihanan Ave Marian, ja mieskuoron jykevästi laulaman virren Käy isänmaataan kohti ain. Yhdyimme kaikki valoisiin virsiin 105 ja 30. Vanhin kirkkoherroistamme siunasi kaunein ja lohdullisin sanoin Eeron. Puhutteleva näky oli kuuden miehen kunniavartio arkun ääressä pysähtyneenä kuuntelemaan Bachin Passacagliaa, jonka aikana kirkon alttariseinän ikkunasta tulvahti valoa kuoriin. Suru on yhteinen ja muistot kunkin saattajan omat.

Paavi on ottanut kantaa kirkkonsa häpeälliseen syntiin. Vihdoinkin. Kauan on vaiettu ja peitelty lasten hyväksikäyttöä, jonka laajuus nyt kauhistuttaa. Mitä sekin kertoo, että pedofilia on paljastunut nimenomaan Yhdysvalloissa, Pensylvanian osavaltiossa. 

Joskus vain pettyy ihmiseen, vaikkei henkilökohtaisesti odota kummempia. Epäilemättä taustalla on oma arvomaailma, jonka läpi toista katsoo. Kun ihmisessä törmää ikävästi törröttävään edesottamukseen, joutuu punnitsemaan omia arvojaan. Miksi pahoittaa mielensä toisen tekosista, kun ne eivät välittömästi koske itseä? Mitä väliä, jos joku roiskii menemään ja rapa lentää? Sepä se. mutta väliä on, sillä teot saattavat koskea toista, jonka arvot eivät ole vielä vakaat.

Ihminen on erehtyväinen, itsekin olen. Kuitenkin hän, joka on monelle esikuva ja jolla on enemmän valtaa, siltä vaaditaan enemmän ryhtiä – axl, aku, jarit, touko ja moni muu.

maisemat tarjoavat kauneintaan aurinkoisena kesäpäivänä. vesi välkehtii, tuuli soittaa puita. ihmisen äänet vaimenevat. luojan lämpö siunaa varjossakin istujaa.

kesä kypsyttää herkkujaan. tuoreita oman maan kasviksia, yrttejä ja mansikoita saamme toreilta mekin, joilla ei ole omaa puutarhaa. ihania metsämarjoja tuo toisillekin hän ken jaksaa vielä poimia. meidän keittiössä on tehty jo neljästi maanmainiota perinneherkkua, kesäkeittoa. kattilallisesta riittää kahdeksi päiväksi, ja maku on mitä parhain. tänä kesänä olen lisäillyt fenkolia mukaan ja olemme tykästyneet sen makuun.

Oli jo aikakin taas liikahtaa kotoa, kun lämpötila laskeutui säällisille lukemille. Siis autoon ja tielle, määränpäänä Tampere. Siellä vietetään teatterikesää ja meillä oli katsastamatta Pyynikin kesäteatterin tämänvuotinen esitys. Hauskahan se oli, enimmäkseen. Esiintyjäryhmä oli hiukan epätasainen. Eija Vilpaksen ammattitaitoisesti roolittamasta Irmasta muodostui Ehtoolehdon sankareiden johtohahmo. Muutama muukin herkullinen roolisuoritus jäi näytelmästä mieleen, mm. Sara-Maria Heinosen vihreätukkainen tyttö. Tommi Auvisen ohjaamassa teatteriesityksessä nousivat agendalle palvelualojen vierastyövoiman käyttö, kunnallisen kotihoidon työvoimapula, eutanasiakeskustelu ja asukkaille putkiremontista aiheutuneet ongelmat. Ajankohtaisia kaikki.

Jäin miettimään näytelmästä välittyvää vanhuuskuvaa, kun kesäteatteriesitysten tapaan kaikki vedettiin överiksi, että yleisöllä olisi hauskaa. Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat kannattaa lukea, teksti on oikeasti herkullista ja lukija pystyy mielikuvituksensa näyttämöllä näkemään henkilöhahmot, ehkä todellisempina kuin teatterissa.

Koska meillä oli yhteisen taivalluksemme merkityspäiväkin, hankkiuduimme toisena päivänä Viikinsaareen, josta oli miellyttäviä ja kutkuttavia muistoja parinkymmenen vuoden takaa. Kiersimme saaren leppoisaan tahtiin rantatietä pitkin, myös luontopolun meditaatiorasteineen. Lopuksi viivähdimme Pyhäjärven ekumeenisessa kappelissa, joka on entiseen putkaan rakennettu ja v. 1995 kappeliksi vihitty uniikki taideteos. Seinille maalatut vanhat symbolikuvat keskustelevat taiteilija Ilkka Väätin modernien taideteosten kanssa. Kappeli jakautuu esikristillisiä symboleja esittelevästä eteistilasta Stefanus Laurentiille pyhitettyyn läntisen perinteen ja Aleksanteri Syväriläiselle pyhitetyn itäisen perinteen huoneisiin. Paikkaan perehtynyt vapaaehtoisopas esitteli mielellään kappelia maalauksineen.

Söimme hiukan juhlallisempaan tyyliin illallista ja muistelimme, miten olemme aikojen saatossa juhlistaneet yhteisiä vuosikymmeniämme. Usein on oltu meren tuntumassa, hakeuduttu luontoon ja taide-elämyksien pariin. On tanssittu valssia pienessä paatissa myrskyävällä merellä, illastettu ruusupuutarhassa ja katseltu täysikuuta merellä risteilylaivalta. Viisitoista vuotta sitten siunattiin uudet sormukset seremonioitta kotikirkossa messun jälkeen. Ja matka jatkuu, jos Luoja niin suo.

On ollut helpottavaa, kun politiikkakin on ollut kesälomalla. Toisiaan sijaistaneet ministerit ovat pysyneet kiireisinä töissään eivätkä ole olleet  alituiseen toimittajien ärsyttäviin kysymyksiin vastaamassa ympäripyöreine liturgioineen. Sen sijaan eräskin puoluepomo on ehtinyt järjestämään itselleen pelleilyllään kyseenalaista julkisuutta vapaa-ajallaan. Äänestäjäin silmissä menetetty uskottavuus ei tiedä hyvää ensi kevään vaaleissa. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Budjettiuutisista ei kannata olla vielä mikseenkään ennen kuin ministerit ovat palanneet pöytiensä ääreen ja oppositio hoitamaan räksytysvirkaansa.

Meteorologit lupaavat kansalle vielä muutaman hellepäivän ennen syksyisiä sienestyssäitä. Riemuitkaa niistä kaikki ketkä voitte. Kesän kuuluu kääntyä syksyä kohti ajallaan. Sitä odotellessa.

Voi että helpottaa, kun hetkeksi ainakin helle heltyi, ja lämpömittari näyttää entisnormaaleja kesäpäivälukemia. Tormennun tuulettamaan makuuhuoneen yläkomeron sisältöä, kun tuuli niin mukavasti henkäilee pihassa. Toinen puuhailee pyykinpesukoneen kimpussa, irrottelee hyvin palvellutta ja uransa loppusuoralla olevaa masiinaa pois vietäväksi. Iltapäivällä tuodaan uusi. Toinen oli valinnut AEG:n koneen, jotka valmistetaan nykyään kuulemma Turkissa. Saksalainen laatumerkki itämaisin vivahtein, mikäpä siinä, työtähän turkkilaisetkin tarvitsevat.

Päiväni alkoi ihanasti ystävien aamutervehdyksellä. Sitten Mummelin kännykkä kilahtaa, siellä on  Murunen, joka pulputtaa Isin ja Rip-veljen kanssa tehdyn matkan kokemuksia, äsken koottua uutta koulupöytää ja tulossa olevan ekan koulupäivän Kaikkia Tärkeitä Asioita. Mummeli toivoo erityistä ja henkilökohtaista suojelusenkeliä Murun ja jokaisen uuden ja isommankin koululaisen jännittäviin alkupäiviin.

sytytän muistotuohuksen Eerolle, entiselle työtoverille, jonka aika täyttyi taannoin. hän oli sydämellinen mies ja kehitti laaja-alaisesti kotiseurakunnan jumalanpalveluselämää ja musiikkia. inhimillisesti ajatellen hänen elämänsä päättyi kesken työn. uskon kuitenkin, että itse kunkin elämänkaari on oikean mittainen, ja kun aika täyttyy, meidät kutsutaan pois – ei liian varhain eikä liian myöhään. 

*

pitkän ja voimia koetelleen hellejakson jälkeen alle 25 asteen lämpö tuntuu ihan taivaalliselta. voi istua pihakeinuun syömään mansikoita ja jäätelöä ja katselemaan tuttua mustispariskuntaa  syreenin lehvästön alla pöyhimässä omia herkkujaan.

Kuopus ja Morsio muuttivat takaisin viimeisten muuttolintujen mukana toukokuussa. Asettumisen jälkeen alkoivat varmistella lähestyvän hääpäivän ohjelmaa. Aikuisiahan he ovat, halusivat tehdä juhlasta oman näköisensä, kutsua ystäviään, joitakin serkkujaan, kumminsa ja muutaman lähimmän sukulaisen. Sulhasen isän puheenvuoroa kysyttäessä Toinen myönteli, että kyllähän se käy. Sulhasen äiti puolestaan arveli, ettei laulunumeroon taipuisi (ankara liikuttumisvaara!), mutta kysäisi, josko hääparille runo sopisi. Ja se sopi.

Juhlapäivän sää tarjosi olosuhdehaastetta yllin kyllin. Helle paahtoi täysillä, mutta yllätysmomenttina mereltä puhalteli vilvoittava tuuli, taivutteli puita, hulmutti naisväen helmoja ja antoi kyytiä kampauksille. Vihkiminen tapahtui vanhojen puiden varjostamalla rannalla, taustana venesataman kauniit purret. Esikoisen perheorkesteri soitti häämusiikin, viulussa Muru, selloissa Ritaripoika ja Isi. Tuuli lennätteli iloisesti nuotteja ennen tilaisuuden alkua, kunnes keksittiin teipata nuotit puisille tarjottimille. Mikrofonilta oli unohtunut ’karvahattu’, niinpä kaiuttimesta kuului voimallista tuulen kohinaa, jota pastori vertasi Pyhän Hengen olemukseen. Hän jakoi viisaita ajatuksia rakkauden kestämisestä avioliiton arjessa ja saatteli rukouksin ja siunauksin morsiusparia yhteisellä tiellä, jota he olivat jo seitsemän vuotta kulkeneet. Tahtomista kysyttiin ja molemmat tahtoivat. Kaasot lukivat vuoroin korinttilaiskirjeen 13. luvun rakkauden ylistystekstin ja ottivat rukoustekstissä kauniisti huomioon myös tulossa olevan rakkausvauvan.

Oi sitä herkkupöytää! Aterialla tarjottiin mahtava määrä herkullisia salaatteja, pääruokana suussa sulavaa black angus härän filettä gourmet-kastikkeineen ja ranskalaisine viineineen, kahvi ja hääkakku jälkiruokana. Hääpari istui perinteen mukaan omassa pöydässään, kolme ihanaa kaasoa ja kaksi komeaa bestmania omassaan. Sukulaiset ja ystävät oli plaseerattu saliin siten, että seurustelu kävi tuttujen kesken vilkkaana. Sulhasen puolella lapsilla oli oma pöytä, jossa pikkuserkut saivat jutella omia juttujaan.

Puheet pidettiin tavan mukaan pääruuan jälkeen ennen kahvia. Morsiamen isä puhui lämpimiä onnellisen miehen sanoja rakkaalle tyttärelle ja ’mieluisalle’ vävylle, ja sulhasen isä toi vilpittömät onnen- ja siunauksen toivotukset rakkaalle Kuopukselle ja mieluisalle ’tyttärelle’ sekä odotetulle syysvauvalle. Äiti puolestaan varoitti kuulijoita, että runo saattaa olla hieman tunteikas, ja huomattiin siellä muutaman tarvinneenkin nenäliinaa. 

Kaasojen puheet kuvasivat kauniisti ystävää, jonka olivat huomanneet jossain vaiheessa rauhoittuneen, mistä he arvasivat, että nyt on tosi kyseessä. Olivat myös sitä mieltä, että sulhanen ja morsian sopivat ehdottoman hyvin toisilleen. Bestmanien puheista saimme kuulla, minkälaisena nämä yhdeksänvuotiaasta asti toisensa tunteneet olivat oppineet hänet tuntemaan ja miten vakuuttuneita hekin olivat siitä, että kyllä nyt vakka oli oikean kantensa löytänyt. Poikien keskinäinen kaveruus teki meihin vaikutuksen, sillä hääjuhlaan oli tullut kaikkiaan kuusi meillekin tuttua koulukaveria, joku vallan toiselta puolen maailmaa. Oli tosi mukava nähdä heitä aikuisina ja kuulla mitä heistä on tullut.

Häävalssinsa Kuopus ja Morsio tanssivat Kummisedän teemasävelen tahtiin. Pyörähdimme mekin parin vanhan valssin kera (Kultainen nuoruus). Arvelin siinä Kuopukselle, ettei ole taidettu tanssia yhdessä kuin kerran ennen tätä. – Joo, lukion vanhojentansseissa, totesi Kuopus.

Oli tunteikas päivä ja hyvät bileet. Monia herkkiä muistoja poikiemme lapsuus- ja nuoruusajalta kävi lävitseni onnellista paria katsellessa. Tajusin selkeämmin kuin koskaan, että Kuopuksemme on aikuinen mies, joka on itsensä, oman tiensä ja elämäntapansa löytänyt. Hänelle on suotu onni saada elämänkumppanikseen rakastettu, rauhallinen ja ihana nainen, joka kantaa yhteisen rakkauden salaisuutta sydämensä alla. Olkoon tuuli heille myötäinen!