Joskus vain tapahtuu, että kahdenkeskistä, yhteisen surun kuulaaksi hiomaa hiljaista arkea elävä vanhapari joutuu pienimuotoisen elämänsä kokoa suuremman myrskyn silmäkkeeseen. Niin meille kävi taannoin.

Olivat huoahtaneet helpotuksesta hoidettuaan lähiomaisen saattopolun päätökseen ja saatuaan jälkityöt vireille asiantuntevan tahon haltuun. Kesä oli alkanut jo toukokuussa ja näytti kaikin puolin lupaavalta. Vaan annas olla.

Äkillinen kipsi pakotti vanhaparista toisen hankkiutumaan pikaisesti yksityiselle lääkäriasemalle, josta sai ensiavun reseptilääkkeestä ja kiireellisen lähetteen laboratorioon ensi tilassa. Nopeasti tuli myös vastaus.

Oleellinen veriarvo huitelee pilvissä, lääkäri tiedotti samana päivänä ja lisäsi, että lähete on jo pantu matkaan Ison Pajan poliklinikalle, josta lähipäivinä singahtaisi kutsu tutkimuksiin. Niin tapahtuikin.

Monessa mankelissa pyöriteltyä asianomainen sai kuulla, että ikävä kyllä nyt on tosi kyseessä ja lisää tutkimusta tarvitaan. Tuli uutta asiaa Ison Pajan yksikköön. Sitten piti vartoa vielä viikko lääkärin tapaamista.

Semmoiseen tilanteeseenhan tuo mies menee tutkittuaan ennakkoon kaiken mahdollisen saatavilla olevan tiedon asiastaan. Niinpä hän ei ylläty eikä panikoi tuomiopäivänä. Hän tulee lääkäristä selvät pasmat plakkarissaan.

Vanhapari istuu pihakeinuun purkamaan kokemusta. Tahti on ollut kiivas, tunteille tulee tilaa vasta tapahtumisen tauottua. Siinä nyt ihmetellään yhdessä, että kas, kesä jatkuu ja sen jälkeen syksy ja talvi. Siis elämä.

Tuulee. Kotikadun koivujen lehvät pyörivät villisti sinne ja tänne, hetkeksi jähmettyvät kuin säikähtäen paikoilleen, sitten taas. Oi kesäpilven ikiaikainen keveys, sinessä kiiruhtava. Pihassa hulmuaa lippu uljaasti, tangolla narut räpsyvät. Ja valkopyykistä narulle tuotu lakana on tuulessa kevyt.

Tänään olen kesä, perhosen tanssi, ahon laidan punainen marja, linnun luritus lauluoksallaan, lokin liito korkeudessa tuuli siivissään. Eilinen on mennyt, haihtunut kuin uni herätessä. Mitä ehkä pelkäsin, mistä näin pahaa unta, on haihtunut kuin usva auringon säteisiin. Sain kesän takaisin.

Hautausmaan evp-suntiomme Timo tapasi esitellä työpaikkansa tutuille ja satunnaisille kävijöille Jumalan puistona. Timo muistetaan kotiseurakunnassamme eräänä työlleen persoonallisesti ja sydämellä omistautuneista työntekijöistä. Toivomme hänelle armorikkaita eläkevuosia.

Hautauskäytännöt elävät ajassaan. Lähiomaisten kesken pidetyt ns. hiljaiset hautajaiset yleistyvät. Läheisille on merkityksellistä, että saattojoukossa jokainen tuntee toisensa. Surun intiimi tila avartuu ja kevenee. Jos vainajan elämäntyötä halutaan korostaa, se voidaan tehdä muistokirjoituksen muodossa. Uskoisin, että maaseudulla yhteisöllisyyden merkitys tuntuu vielä siinä, että lähinaapurit kutsutaan saattoväkeen. Siunaustilaisuudet kevenevät, kukkalaitteen sijasta tuodaan symbolinen muistoruusu ilman puheita, arkullahan kukkalaite kuitenkin on. Muistoruusut voidaan koota maljaan ja jättää leskelle, jos kyse on puolison siunauksesta, tai jos hautapaikka on valmiina, toimittaa sinne odottamaan uurnanlaskua. Isoja, yleisen kutsun muistotilaisuuksia järjestetään entistä harvemmin.

Hautausmaakulttuurikin on hitaassa muutoksessa. Toki maan eri puolilla muutos tuntuu eri tavoin, pääkaupunkiseudulla ja suurissa seurakuntayhtymissä tahti lienee kiivain. Nykyään n. 80% vainajista tuhkataan. Tuhka voidaan kätkeä uurnahautaan tai sirotella luontoon. Hautausmaiden uurnahauta- ja sirottelualueet laajenevat, uusia arkkuhauta-alueita perustetaan aiempaa vähemmän. Isoilla hautausmailla vanhoja, hoitamattomia hautoja laputetaan ja otetaan uusiokäyttöön määrävuosien kuluttua. Seurakunnan hoitoon jätettyjen hautapaikkojen määrä kasvaa, kuten myös hoitamattomien ja unohdettujen hautojen.

Yhä näyttää olevan voimassa vanha, kaunis tapa käydä haudoilla viemässä kynttilöitä pyhäinpäivän tai joulun aikaan. Se on säilyttämisen arvoista, yhteisöllistä tapakulttuuria. Hän jonka suru on tuore ja menetys tuntuu raskaalta, saa lohtua nähdessään, että läheistään kaipaavia on muitakin. Ja elämä virtaa edelleen.


*Helena Juntunen ja Petri Tamminen Joskus liikaa, aina liian vähän Otava 2024
Oopperalaulaja Helena Juntunen on kommentoinut uransa ja elämänsä vaiheita ja kokemuksia siekailematta, suorasukaiseen tyyliin. Kirjailija Petri Tamminen on tunnetulla taidollaan koostanut kommenteista henkilökuvan. – Suuri yleisö tuskin tuntee näyttämön takaista reaalitodellisuutta, vaikka nauttiikin korkeakulttuurisesta taiteesta ja ihailee superlahjakkuuksia työssään maailman estradeilla. Tämän verhotun maailman avaaminen oman maineen ja henkilökuvan riskillä on ennen kokemattoman rohkeaa – ja terveellistä sekä yleisölle että ehkä myös terapeuttista taiteilijalle itselleen. Lukija vaikuttuu ja kiittää.

*Katja Kaukonen Pitkä ikävä WSOY 2024
Porilaisen kirjailijan, s. 1968, kyseinen romaani on hänen viidentensä, lisäksi julkaisuissa on yksi novellikokoelma. Pitkä ikävä on sukupolvitarina, jossa nykyajassa tapahtuvan saarimatkan kuvaus vertautuu päähenkilöiden sukuhistorioihin ja parisuhde menneisiin ihmissuhteisiin. ”Maaginen romaani kahdesta avioparista kahdella eri vuosisadalla.” – Eri vuosisadoilla tapahtuvien suhteiden kuvaus kulkee vuorovetoisesti rinnakkain, lukija ikään kuin temmataan parin nykytodellisuudesta naisen kuvitelmiin esivanhempiensa kokemuksista samalla saarella. Pariskunnan yhteisen vuorovaikutuksen kuvauksessa paljastuu tunneyhteyden ohuus, jota nainen yrittää tiedostamansa kaipauksen vimmalla haastaa henkiin. Riitaisten keskusteluyritysten toistuvat kuvaukset eivät anna lukijalle toivoa pariskunnan pääsemisestä mihinkään ratkaisuun tai edes elävämmälle tasolle suhteessaan. Sen sijaan kuviteltu esivanhempien elämän kuvaus jää ikään kuin turhaksi malliksi, josta olisi voinut ammentaa voimaa päähenkilöidenkin nykytilanteen ahtauteen.

*Katariina Vuori Parasta ennen Otava 2024
Tarinan päähenkilö on kirjailijan itsensä tapaan viisissäkymmenissä oleva arkeologi, seikka, joka tekee tarinasta monitasoisesti antoisan. – Lukijalla, joka ei tunne kirjailijaa, ei ole väliä onko tarina ja jos on niin missä määrin autofiktiivinen. Tarinan myötä oppii arkeologiasta yhtä ja toista, mitä ei kuunaan muuten olisi ehkä tullut tietämään. Ja sehän on aina kiinnostavaa. Humoristiseen sävyyn kirjoitettu, keski-ikäisen sinkkunaisen ajatus- ja tunnemaailmaa kartoittava opus oli oivallista (keskikesän kunniaksi) kevennettyä lukemistoa, jonka parissa aika kului leppoisasti.

*Eeva Kilpi Tähdet ovat alkaneet näkyä – Muistikirjat WSOY 2019,2021
Kilven myöhäisen iän ennen julkaisematon kooste: Sininen, Punainen ja Valkoinen muistikirja yhteisniteenä. – Niteelle annettu nimi luonnehtii myös ajatelmien painoarvoa sekä kirjailijan yksityisessä elämässä että kirjallisessa tuotannossa. Muistiinpanot ovat aforistisia, terävästi nähtyjä ja erityisen luontosuhteen värittämiä fragmentteja kirjailijan elämästä. Halusin tämän kirjan omaan hyllyyni, että ajatuksiin voi palata.

*Eeva Joenpelto Vesissä toinen silmä -Tarina taitelija Ossi Juhonkoskesta WSOY 197 Kiinnostava kuvaus elokuvaohjaajasta, joka tekee omasta itsestään ja elämänsä ihmisistä elokuvia, hankkii niihin rahoituksen, laatii käsikirjoituksen ja valitsee pääosan esittäjät. Miten prosessi syntyy, etenee, takkuaa ja mikä on lopputulos. Minkälainen persoona on kyseessä ja millaisia ihmissuhteita hänellä on – tästä kaikesta lukija saa hyvän kuvan. Joenpellolla on aihepiiri ja sen kuvaaminen hallussa.

*Eeva Joenpelto Eteisiin ja kynnyksille WSOY 1980 Tarina kiinteistöjä ja metsää omistavien kahden vanhan suvun päämiehen, Julinin ja Hännisen sekä heidän perheenjäsentensä elämästä ja keskinäisistä suhteista aikana, jolloin monen liikemiehen afäärit päätyvät pakkohuutokauppoihin ja konkursseihin ja taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset näkevät nälkää.

*Eeva Joenpelto Elämän rouva, rouva Glad WSOY 1982 Tarina alkaa päähenkilön tilanteesta, jossa hän hallinnoi toiselta aviomieheltä perittyä omaisuutta ja liiketoimintaa kolmannen aviomiehen kuoleman jälkeen. Rouvan tarina rakentuu taaksepäin ja päätyy takaisin lähtötilanteeseen. Mielenkiintoinen juonen kehittely pitää lukijan valppaana. Persoona on myös erikoinen, oman elämänsä käänteiden ja avioliittojensa kautta oppineen naisen kehityskertomus.

*Eeva Joenpelto Avoin, hellä ja katumaton WSOY 1991 Tarina peltiseppämiehestä, joka on kasvanut monenlaisten kohtaloiden läpi omalaatuisekseen selviytyjäksi ja päätynyt vaimon ja tyttären kera vanhan sukukartanon maille torppariksi. Joutessaan hän kehittelee suunnitelman, miten saisi jalkansa kartanon oven väliin ja hyötyisi vuokraisäntänsä varallisuudesta. Kartanoa asuvan perheettömän sisarusparin tietämättä ja tahtomatta suunnitelma ei edisty, mutta omalaatuinen lapsi onnistuu siinä, missä isä ei. – Teoksen ansio on väkevä henkilökuvaus, ja siinä Joenpelto on omimmillaan.


PS Luettuani peräjälkeen Eeva Joenpellon tuotannon julkaisuvuosien järjestyksessä, voin suositella tapaa tutustua viime vuosisadan arvostettujen kirjailijoiden tuotantoon. Tämä antaa mahdollisuuden havainnoida kirjailijan tyylin ja aihepiirin kehitystä pitemmältä ajalta. Aina tosin julkaisuvuosien mukaista järjestystä ei tarkalleen pysty noudattamaan, jos on kirjastopalvelujen varassa. Tässä tapauksessa sain koko pinon omistajalta, joka halusi tyhjentää kirjahyllyään ja luovutti kirjat kierrätykseen.

Mennäänkö vai vietkö, kysäisen Toiseltani aamulla. – Voin viedä, sanoo hän. Juhannusiltana kävi mielessä: milloin olen kotikirkossa viimeksi ollutkaan. – Niinpä, kiirastorstaina, kun kävimme hyvästelemässä tätiä tietämättä, että hänen lähtöhetkensä koittaisi jo seuraavana yönä. Nyt saattopolkumme jo käyneenä, tuli tunne, että olisi hyvä aika palata sunnuntaimessuun ja ehtoolliselle. Penkeissä oli runsaasti tilaa, muutama tuttu siellä täällä, nyökkäyksiä, jokunen hymykin.

Säätelin kotona kojeet korviin, ajattelin kokeilla onko kirkossa T-silmukka päällä ja auttaako se puheosuuksien kuulemista. Oli ja auttoi. Urkujen vuoksi oli kojeen äänenvahvuutta vielä hiljennettävä. Virsien veisuu kotikirkossa on nykyään aika olematonta, vaikka kanttori kauniisti esilaulaa. Mihin ihmisten laulumieli on kadonnut? Nyt ei ollut virsien valintakaan syynä – tai, no, ainahan pitää olla yksi 9-alkuinen oudokki, joka jakaa mielipiteitä. Kun meitä on uudesta virkistyviä ja ’vanhoihin-kunnon- virsiin’ mielistyneitä.

Tuula-papin saarna puhutteli. Siitä sain myös henkilökohtaisen viestin, mitä usein toivon kirkkoon tullessani Jumalalta. Joskus se on virren säe, joskus tekstin tai saarnan lause, jonka tunnen tulevan kohti. Lähden kiitos sydämessä. Kolehtiin varattu seteli jäi sitten käyttämättä, kun etuovella päivystävä uusiosuomalainen ei ollutkaan jaksanut odottaa loppusoittoa. Hyvin mielin lähdin kuitenkin tallustamaan kotia kohti, kun muu väki laskeutui kirkon alakertaan mehu ja keksi mielessään.

Loittonen. Käyn sisältä hiljaiseksi kuin kaupunki, josta väki on kaikonnut mökkilaitureilleen, saunojensa löylyihin, rantojensa vilpoisiin vesiin. Mietin omiani, tapahtunutta, tulevaa. Avoin ikkuna tarjoaa sepelkyyhkyn tarinointia, onneksi tuo ei ole monisanainen. Pihatammen juurella rohtoraunioyrtti ojentelee käsiään, kukkasormissa terveiset taivaansinestä.

Ei tuoksu koivut rapun pielissä, aidan takana vain kotikadun koivurivi, jonka hiuksia tuuli kieputtaa. Ei vastaa, ei vihtaa saunan löylyissä, ei kukkia tyynyn alla unien ja unelmien inspiraatioksi illan hämärtyessä yöksi. Unelmiakaan, enää? Naapurinmies nostaa lipun salkoon, tuuli antaa siniristin olla aloillaan, siinä se roikkuu kuin muistona menneistä ajoista, jolloin tuuli tarttui ja vei.

Ystäviltä kilahtelee juhannustoivotuksia luuriin, otan vastaan ilosydämin, kerron Toisellenikin. Eivät ole unohtaneet, emme mekään. Radio valuttaa toisessa huoneessa vaimeasti juhannuspulinaa, säveliä ja puhetta, mitä lie. Ei siinä ole minulle mitään, mutta Toinen viihtyy leppoisassa jutustelussa, johon ei tarvitse osallistua, ei jatkaa juttua eikä ottaa kantaa. Sellaista on vapaus olla.

Kolmannessa Huoneessa on ollut kesäkuussa hiljaista, koska elämässä on paljon tapahtunut toisaalla. Arkiset asiat myös toisinaan solmuuntuvat, ja selvittelyssä menee aikansa.

Surunlaaksokokemuksemme ei ole ohi, vaikka hiipuvan elämän tuikku on sammunut ja meille läheiseksi käynyt ihminen saatettu samoihin multiin edeltä menneiden vanhempiensa ja kahden sisaruksensa tykö.

Kesän huippukohta on koittamassa. Taakse jäänyt kevät oli monin tavoin sekä merkityksellinen että myös hurmaavan kaunis. Tuntuu siltä, että kaiken jo koetun ja vielä kesken olevan loppuun saattamiseen tarvitaan tilaa, aikaa ja rauhaa. – Toivottelen Kolmannen Huoneen ystäville armasta aikaa ja suven suloisuutta. Tavataan tuonnempana.

Toukokuun alkupuolella pihaikkunoista aukeavaan maisemaamme ilmaantui lokki, joka kaarteli pientaloalueemme yllä ja tarkkaili näkymiä. Silloin kävi mielessä huoli, ettei tuo vain etsiskele pikkulintujen pesiä rosvous mielessään.

Kesäkuun puolella hiljaisen helleviikonlopun mentyä lokin päivystys siirtyi rivitalomme tuntumaan. Eilen viimeistelin kukkapenkkien kitkemisurakan ja tänään kuskasin sekajätelaatikkoon tuotokset. Palatessani roskikselta lokki lensi suoraan kohti ja kirkui karmeasti. Ihan tuli mieleen Hitchkockin Linnut.

Omalta pihalta hiivin sitten katsomaan katolle – ja aivan oikein, siellä istui toinen lintu ilmastointitorven päällä ja toinen katon päädyssä. Nyt ne vain tarkkailivat valppaina aikeitani. Iltapäivällä sai naapurin kävellen kotiin palaava teinipoika samaa kyytiä, säikähti ensin, mutta asettui sitten tarkkailemaan tilannetta ja lienee tullut samaan tulokseen.

Lajityypillistä käytöstä varmaan tämä hyökkäily, mutta ajatus siitä, että kesäkuu on sitten tätä kirkunaa ja hyökkäilyä, puhumattakaan sinne tänne roiskautetuista linnunp….läikistä ei kovin auvoiselta rinnakkainelolta tunnu.

Perhe on merkittävällä tavalla elämämme perusyksikkö. Siihen synnymme, kukin omanlaiseensa perheeseen ja sukuun. Minulla on lapsuudessa ollut viisivuotiaaksi asti suuren sukuperheen vaihe, jossa vanhempieni edeltävää sukupolvea ja sisaruksia eli saman katon alla. Perheeseen kuuluivat isovanhemmat ja vanha setä, isän vanhin sisar ja kaksi veljeä vaimoineen ja lapsineen. Muistikuvissa tuo on ollut monella tavalla antoisa varhaisen kasvun vaihe. Siitä sitten lähtivät veljekset ikäjärjestyksessä tahoilleen. Vanhemmilleni alkoi hartaasti odotettu ydinperheen aika, mutta minulle se merkitsi yksinäistymistä, sillä samanikäinen serkkupoika, paras leikkikaverini, jäi vanhempiensa mukana isovanhempien taloon ja isoveljeni oli jo koululainen.   

                      Opiskelupolkuni päätyttyä löysimme parimme ja aloimme suunnitella yhteistä matkaa. Ydinperhevaiheessa sekä me että sisaruksemme saimme lapsemme ja heidän varttuessaan saattelimme vanhempamme yhden kerrallaan, kun heidän aikansa täyttyi. Nyt kun me ja sisaruksemme lapsinemme ja lastenlapsinemme jo muodostamme taas sukuperheen, menneiden sukupolvien merkitys on vielä muistoissamme ja koetussa kasvuperinnössä. Ilomme ja energiamme lähde on erityisesti lastenlapsissa, heidän kasvunsa ja kehityksensä osallisuudessa, tukemisessa ja seuraamisessa. Yhteys poikiemme perheiden kanssa on meille elintärkeä mahdollisuus antaa ja saada rakkautta, joka pitää vanhuuttamme henkisesti elävänä.  

Vanhuus elämänvaiheena tuntuu askarruttavan monia ikätovereita. Toimeentulo- ja terveyshuolet saattavat ahdistaa. Arkeen liittyvien asioiden hoitoa saattaa digitalisaatio helpottaa niitä, jotka jo työelämässä sen käytön omaksuivat, mutta osa vanhusväestöstä voi kokea myös avuttomuutta muutosten edessä. Ikääntymiseen väistämättä liittyvät läheisten menetykset ja kipeät luopumiset itselle tärkeistä asioista, esim. harrastuksista, tuovat surua ja alakuloa. Itsenäinen elämä omassa kodissa asuen voi alkaa pelottaa. Pelot liittyvät usein oman terveyden murenemiseen ja tarvittavan hoidon ja avun saamiseen. Vanhainkodit ovat kadonneet historiaan, palveluja tarjoavia kohtuullisen hintaisia senioriasuntoja ei ole riittävästi. Yhteiskunnan resurssit inhimillisen kotihoidon järjestämiseen ovat paljastuneet riittämättömiksi. Hoivakodit, siellä missä niitä on, täyttyvät kasvavasta muistisairaiden joukosta, ja näyttäytyvät loppusijoituspaikkana, jossa vanhuksen elämästä muistin mukana hapertuu myös yhteys läheisiin. Yksityisiä, saattohoitoon keskittyviä koteja, joissa saisi inhimillistä, yksilöllistä hoivaa, on vähän. Hoito on lyhytjaksoista ja kallista, siksi myös harvoille mahdollinen vaihtoehto.

Voisiko vanhuutta ajatella elämän kokonaisuudessa luonnollisena, uusiin näkymiin, tunteisiin ja kokemuksiin avartuvana kypsyysvaiheena, saapumistamme odottavana tilana? Emme ole menneitä vaiheitakaan ennakkoon tienneet. Emme osanneet aavistaa kaikkea hyvää ja kaunista, mitä saimme osaksemme, haasteita mistä selvisimme tai vastoinkäymisiä, mistä opimme. Voisiko vanhuus olla tyyntä rohkeutta ottaa vastaan kuolemansa elämästä kylläisenä ja kiitollisena?             

Anni-Sofia Kauppila   Hiljaa lipuvat varjot   Aviador 2023

Kirjailija on 1986 syntynyt Oulun yliopistosta valmistunut fil.maist., joka on aiemmin julkaissut esikoisteoksen Taivaspuheluita. Hiljaa lipuvat varjot on tarina kahden tahoillaan jo värikkään elämän eläneen ihmisen kohtaamisesta ja käynnistyneestä vuoropuhelusta.  – Tässä teoksessa lukijaa vastaan tuli kirjoittaja, jonka kieli ja tyyli on kertakaikkisen arkista. Kirjassa on runsaasti uuvuttavan pitkiä keskusteluja, jotka eivät sanottavasti kuljeta asianomaisten suhdetta eteen eikä taakse. Jos kirjailija halusi kertoa jotain näistä ihmisistä, hän raapaisi pintaa. En saanut tekstin parissa tunne- enkä pohdintakokemusta. Niinpä heidän tarinansa lipui hiljaa lukijan käsistä varjoihin.

*

Danielle Miettinen   Kutsumus   Kustannus Uusi Tie Oy 2023

Toimittaja Danielle Miettinen on koonnut kirjaksi Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen lähetystyöntekijöiden kertomia omakohtaisia kokemuksia kutsumuksesta ja työn arjesta lähetyskentillä. – Toimitustyö on siistiä jälkeä. Kutsumuksen merkitys lähetystyöhön omistautuvilla käy selväksi, ilman sitä ei kuvatunlaista elämäntapaa jaksaisi kovin kauan edes määräaikaisena sitoutumisena. Moni jaksaa, hämmästyttävän määrätietoisesti koko elämänsä. Sivullisen mieleen herää kysymys, mikä on se voima, joka saa sitoutumaan hulluun työhön, jonka tuloksista ei ole paljon näyttöä. Se lienee uskon salaisuus.  

*

Anna-Riikka Carlson   Rakas Eeva Kilpi   Nämä juhlat jatkuvat vielä   WSOY 2024

Kustannustoimittaja A-R.C. on toiminut pitkään yhteistyössä kirjailija Eeva Kilven kanssa WSOY:ssä. Toisinaan käy niin, että jonkun kirjailijan tekstit ja niihin liittyvät keskustelut tulevat jaetuksi tietyissä samoissa lukijapiireissä, jotka muodostavat vähitellen verkoston. Kustannustoimittaja ystävystyi työn merkeissä Eeva K:n kanssa ja teki muistiinpanoja heidän tapaamistensa herättämistä ajatuksista. Näistä muistiinpanoista tämä kirja on syntynyt ja herättänyt lukijain verkostossa suurta kiinnostusta ja sympatiaa.  – Olen ollut kauan E.K:n lukijafani ja varsinkin hänen myöhäistuotantonsa, jossa luontoteema korostuu, on puhutellut syvästi. Kirjailija on nykyään hoitokodissa eikä jaksa enää kirjoittaa muuta kuin niukkoja merkintöjä muistikirjaansa. Tuntuu todella hyvältä, että Anna-Riikka ja Eeva ovat löytäneen toisensa ystävinä, ja Eevan ydinperintö tulee tämän ystävyydestä syntyneen kirjan myötä kauniilla tavalla vaalituksi. Teksti liikutti minua lukijana ja synnytti omia muistiinpanoja, joita kirjallisissa projekteissani ja vanhenemisen prosessissani voin hyödyntää. Sydämellinen kiitos Eevalle ja Anna-Riikalle!   

*

Joel Haahtela   Marijan rakkaus   Otava 2024

Lienenkö kuinka monesti jo maininnut, että J.H. on minulle lukijana hyvin tärkeä kirjailija, jonka tekstistä tulen aina ihanalla ja syvällä tavalla ravituksi sielultani samansukuisena ihmisenä. Viimeisin julkaistu pienoisromaani Marijan rakkaus on J.H:lle tyypillistä, mystiikkaa, taidetta ja eurooppalaista kulttuuriperintöä tarjoava tarina, joka koskettaa lukijan jumalasuhdetta ja avaa henkisiä tasoja arjen tuolla puolen.  En yleensä lue ennakkoon kritiikkejä kirjoista, jotka aion hankkia. Nyt satuin kuitenkin huomaamaan yhden tunnetun kriitikon lausunnon, jossa suhtauduttiin nuivasti. Voin ymmärtää, jopa perusteet, mutta itse koin Marijan rakkauden rikastuttavana ja herkistävänä elämyksenä.   

***