Olen tuskaantunut. Ei sitä ymmärrä, ellei tiedä huoneessani olevasta painavasta muistojen arkusta, joka on täynnä päiväkirjoja. Olen elänyt kirjoittaen läpi elämäni 12-vuotiaasta lähtien. Ajatuksia, tunnelmia, merkittäviä tapahtumia ja vaiheita. Ja nythän on niin, ettei lastenlasten sukupolvi osaa lukea viime vuosisadan kouluissa opittua kaunokirjoitusta enkä itsekään enää saa kohta selvää omasta käsialastani.

Jossakin vuoden -23 paikkeilla tuli 57. päiväkirja täyteen. Siinä saumassa päätin, että se sitten saa olla viimeinen. Vaan kuinkas kävi. Milloin mistäkin löytyy nyt yksin harhailevia aforistisia lauselmia, runonsäkeitä, harvasanaisia merkintöjä, jotka on pantu muistiin etupäässä öisin. Oivalsin, että Yökirja saattaisi olla tässä tilanteessa hyvä ratkaisu, sillä kodittomina ajelehtivat ajatelmat eivät jaksa elää. Ne ovat silti osa minua, ja tihkun näköjään vielä elämää, vaikka olen vanha. Mihinkäs siitä pääsee, kun on ensin lukemaan ja sitten kirjoittamaan oppinut ja sillä tavalla hengittänyt.

Kodittomien korjaaminen talteen on elokuun projektini. Tekstit koskettavat, joskus ihan kyyneliin asti. Kun kerroin tästä Toiselleni, hän sanoi: – Sillä on nimikin. – ?  – Sanovat kuolinsiivoukseksi.

Viiden jälkeen tänä aamuna luin viimeisen luvun Hanna Brotheruksen uutuuskirjasta Äitini, tyttäreni (Tammi 2024). Suljettuani opuksen mietin vielä amuhämärän huoneen hiljaisuudessa äitiäni ja itseäni hänen tyttärenään. Läpi elämän ajatus- ja tunnetyötä teettäneen suhteen ymmärrys versoi yhä uusia oivalluksia. Äitini lähti tuonilmaisiin 96-vuotiaana v. 2010.

Äidit ovat olleet tyttäriä itsekin. Mikä heissä ja minkä verran heijastaa tämän äititytärketjun lenkkejä. Puhutaanko niitä auki vai vaietaanko niistä, sekin muovaa perintöä.

Äidit ovat sukupolvensa kokemusten ja ihanteiden polttopiste tyttären elämässä. Mallivaikutus, joka sitoo ja rajaa, tai tukee omaksi itseksi kasvua.

Suhteessa on vaiheensa, kehrääntyneitä unelmia, raskauden myötä puhkeavia toiveita ja pelkoja, ainutlaatuinen synnytyskokemus. On symbioosi ja hoivavaihe, ohjaus/turva, läsnäolo/poissaolo kasvuvaiheessa. On tilan antaminen ja irtipäästäminen aikuissuhteessa ja viimein vastavuoroinen saattohoiva.

Kaikki äitisuhteeni vaiheet ovat selkeinä mielessäni. Minulla on pojat, joten en tiedä, millainen äititytärsuhde olisi meille kehittynyt. Enemmän kuitenkin kuin tytärtä, olen kaivannut siskoa. Onneksi elämä on antanut läheisiksi tulleita ystäviä. Pojillani on tyttäriä ja heidän kasvunsa seuraamisessa koen uudenlaista onnea.   

Taloyhtiön hallitus, ilmeisesti painostettuna, tiedottaa riviasukkaiden what’s up ryhmässä, että oravien ja pikkulintujen ruokkiminen on pihoilla kielletty tästedes – koska siellä tai täällä on vilahtanut ROTTA. Hui kamala.

Rottien vihaaminen, vahtiminen ja kauhistelu on erittäin sallittua. Se täyttää monen yksinäisen mummon ja papparaisen elämässä ajankulun, järjellisen askaroinnin tai voimien puutteesta syntyvän tyhjiön.

Kaupunkiympäristö on muutenkin erinomaisen luontovihamielinen. Lehtipuut on kaadettava pihoilta ja katujen varsilta tarpeettomina ja vaarallisina, koska ne roskaavat siemenillään ja tiputtelevat lehtiään. Sitä paitsi ne antavat suojaa mekastaville, raakkuville ja kaikkialle kakkiville lintuparville ja oraville.

Sallitteko jeesustelun: Rotat teillä on aina ollut ja oleva keskuudessanne, mutta pikkulintuja ja oravia on enää vähän tai kohta yksi ainoastaan. Ja sekin kuolee sitten nälkään.

Ensinnäkin, tämä asia on tosi, ei epäilystäkään: elämässä tulee vastaan asioita, joille ei mahda mitään. Voit yrittää kaikkesi ja silti epäonnistua. Voit hoitaa tärkeän asian mielestäsi hyvin ja harkiten, silti se menee pieleen. Voit elää kaikinpuolisessa kohtuudessa ja terveellisesti, silti sairastut. Voit suojata elämäsi turvatoimin, varoa epämääräisiä harhapolkuja, ja silti onnettomuus kohtaa tai joudut rikoksen uhriksi. Tosi on: ei ole ihminen kaikkivaltias. Yksilöllä on kohtalonsa, siinä sattuman logiikalla myös osuutensa.

Toisekseen, täyttä varmuutta on tuskin mistään. Sukupolveni on elänyt elämänsä maailmassa, jossa pyrittiin lopettamaan sodat, sopimaan rauhasta, hoitamaan asioita diplomatialla ja neuvotellen. Nyt vallassa oleva sukupolvi on alkanut käyttää herkemmin vahvemman oikeutta omaksi hyväkseen, panna kovan kovaa vastaan. Sopimuksista ei piitata, kehitellään omaa maailmanjärjestystä, jossa edut ja oikeudet ovat itsellä, vastapuoli nähdään uhkana ja esteenä omille pyrkimyksille, ei mahdollisuutena yhteistyöhön ja avunantoon. Sopimuksia tehdään tai ollaan tekevinään, mutta osapuolet eivät luota toisiinsa. Miten tässä näin on käynyt?

Olemme piittaamattomuudellamme ja itsekkyydellämme tuhonneet kauniin planeetan, jonka saimme kodiksemme. Olemme tuhonneet ja riistäneet hallitsemattomasti luonnonvaroja kehityksen nimissä, oman mielihyvän ja onnellisuuden eteen. Planeettamme merillä lilluvat mielettömät määrät muoviroskaa, lähiavaruus on täynnään sinne toimittamaamme romua. Onko ihme, että nouseva sukupolvi menettää elämänuskonsa ja tulevaisuuden toivonsa maailmassa, jonka heille jätämme?

Harry Salmenniemi Sydänhämärä Siltala 2024

Salmenniemi on runoilijana on tuttu lyriikan ystäville. Proosateos ”Sydänhämärä on kertomus hädästä, selviytymisestä ja rakkaudesta. Tarkasti havainnoiva teksti kysyy, mitä tapahtuu, kun kaikki tapahtuu.” Teos jatkaa edellisen, Varjotajunnan tyyliä, jota olen kommentoinut Lukunurkkauksessa, lokakuussa 2023. – Sydänhämärä on tiheätunnelmainen kertomus eräästä ajanjaksosta pienen perheen elämässä, kun tapahtuu liian paljon yhtä aikaa, perheen arki hajoaa ja mies ottaa tehtäväkseen selviytyä vakavasti sairastuvan lapsen, raskaana olevan puolison ja syntyvän vauvan kanssa ylivoimaiselta tuntuvasta tilanteesta. Ahdistavaa, todentuntuista ja ihailtavan kaunista miehen tuntojen avausta.
*
Ina Mutikainen Unohdus Otava 2024

Esikoisromaani on aina kutkuttava tapaus, lukija toivoo, että löytyisi jotain uutta ja raikasta, joka nyrjäyttäisi ajatukset urapoluiltaan ennen kokemattomaan viidakkoon. Esikoiselta ei odota hiotuinta tyyliä ei tietämisen määrää tai korkeaa laatua. Lukija antaa paljon anteeksi, jos kirjoittaja kutsuu mukaan seikkailuun ja viekoittelee näkemään enemmän ja enemmän. Jos vielä viimeisellä sivulla tavoittaa tunteen, että odotukset on täytetty ja vielä yllätysten kera. – No, tässä juuri sellainen esikoinen. Kannattaa lukea!

*
Kristina Carlson Eunukki Otava 2020

Kirja kertoo tarinan Wang Weistä, joka on vanha eunukki. Eunukkien asema Kiinan keisarin hovissa oli ennen maailmassa erikoinen, siihen sisältyi paitsi yksilön sukupuolisuuteen kajoamisen valtaa, myös tiettyä aseman tuottamaa valtaa sen myötä. Enemmän kuin erikoisesta elämänmuodosta, kirja kuitenkin kertoo WangWein ajatuksista. Miten erityinen kohtalo tuottaa hiljaista viisautta, tämän eleettömässä kertomisessa Carlson onnistuu taas nautittavalla tavalla. Siksi kirja on lukijalle löytö.

*

Don de Lillo Hiljaisuus suom. Helene Bützov Tammi 2020 (Keltaiset)

Palkittu amerikkalaiskirjailija elävöittää hetken, joka voisi tässä ajassa tapahtua koska vain: kun kaikki kuvat ja äänet maailman ruuduilta sammuvat. Pelkkä kuvitelmakin tuo hyisen avuttomuuden olon. Miten riippuvaisia olemmekaan kaikista näytöistä, niiden tekniikasta ja yhteyksistä, joita ne välittävät. Miten avuton on ihminen maailmassa, jos ruudut, äänet ja valot sammuvat – syntyy hiljaisuus, missä kuulee vain tuulen.

*

Amos Oz Täydellinen rauha suom. Pirkko Talvio-Jaatinen Tammi 1988

Kirjailija on juutalainen (k. 2018) ja teos kertoo kibbutsielämästä. Päähenkilöitä on useita ja he ovat kaikki paitsi samassa kibbutsissa, myös suhteessa toisiinsa. – Oz on erinomaisen lahjakas juutalaisen mielenlaadun ja keskustelukulttuurin kuvaaja. Valitsin teoksen paitsi tietämäni kirjailijan, myös kirjan nimen vuoksi. Tavallaan petyin ensin, sillä kibbutsin keskeiset henkilöt kävivät loputtomia ja värikkäitä riitoja keskenään. Tässä teoksessa kuvatut naiset ovat kliseistä tyyppiä: räyhäkäs vanha vaimo, nukkemainen nuori vaimo ja miehen unelmiin vastaava rakastajatar. Täydellistä rauhaa koko elämänsä etsinyt mies löytää etsimänsä tavalla, joka selviää vasta viimeisillä sivuilla. Jos jaksaa sinne asti.

---

Heinäkuu puristaa viimeisiä hikipisaroitaan. Olemme olleet juhlimassa Kesänlapsen kolmivuotishulabaloota. Aikuisvastuulliset ovat ammoin päättäneet pienten päiden yli, että lasten kesävapaus sopii lopettaa elokuun ensimmäiseen viikkoon. Niinpä tapasimme myös esikoulun aloittavan Isosiskon sekä pienten teiniserkut: lukion alkajan ja uuteen yläkouluun siirtyjän. Heillä kaikilla tuntui olleen ihana pitkä kesä täynnä mukavia juttuja. Teinien mieltä kutkuttelivat jo uudet koulukuviot.

Elokuu on etelämmissä maissa vasta monien kesälomakuukausi, kun pohjoisessa kotimaassamme palaillaan jo työpaikoille, kouluihin ja opintojen pariin. Onhan kesämme muutoinkin lyhyempi. Sopii ihmetellä, että väen etelänmatkailu tuntuu jatkuvan kiihkeänä polttavasta helteestä välittämättä niin, että nahkaa palaa ja päitä pökertyy. Pahimmalla hellevyöhykkeellä viritellään jo turistiveroja.

Kävi tässä taannoin niin, että Pikkumurulle tapahtui yleisemmin asiaan kuuluva, mutta kotiinlähtöhässäkässä vahingoksi luokiteltava episodi Vaarilan eteisessä. Sen seurauksena Mummeli sai seuraavana aurinkoisena arkiaamuna inspiksen, kääri eteisen käytävämaton rullalle, keräsi koriin kolme tarpeellista tavaraa, sujahti crocseihinsa ja tilasi Vaarilta kyydin.

Vieläkö ihmiset pesevät mattojaan itse? *) Ei siitä ole varmuutta, koska kaupungissa on jo hyvän aikaa ollut toiminnassa erinomainen omatoimipesula, jossa aina näkyy joku omatoimimassa. Koneet pyörittelevät sujuvasti isojakin mattoja. Eikä ole huvi kovin hinnakaskaan.

Mattonsa itse peseville tarkoitettu ja asiaankuuluvasti varustettu paikka on toisessa kaupunginosassa pienen metsikön suojissa joen rannalla. Aamuyhdeksältä parkkipaikalla oli kolme autoa ja pesualtailla runsaasti tilaa. Juuriharja ja mäntysuopapullo korista sekä mattorulla mukaan valitsemaan allas varjoisammalta puolelta.

Käytävämaton parhaat puolet ovat kapeus ja se, ettei muovitettua alapintaa tarvitse jyystää harjalla, huuhtelu riittää. Ei siinä mummon nokka kauan tuhissut, kun pesu oli kertaalleen käyty läpi. Vaari tuli avuksi rullaamaan maton, kantoi huuhtelutelineelle, suihkutteli ja toimitti kierrettävän mankelin läpi toviksi orrelle tippumaan. Nautittiin vesipullon antimista, rullattiin matto mukaan ja tuotiin kotipihalle kuivumaan.

*) Vielä pesevät. Kymmeneltä parkkipaikalle jäi vain automme verran tilaa. Uuden tyylin pesuakin nähtiin, itämaisia mattoja levitettynä asfaltille vieri viereen ja tumma kiharapäämies hankailemassa niitä leppoisasti varrellisella harjalla vesisuihkun kanssa vuoroin. Hyvin se sujui niinkin.

Riippuvuus rutiineista paljastuu, kun tilapäisestä syystä ei voikaan jatkaa kirjoitusprojektia, jonka parissa on tottunut istumaan joka päivä. Kun pitäisi keksiä korvaava toiminto, eikä niitä oikein ole varalla muita kuin lukeminen ja tv tai ristikot, kryptot ja sudokut. En ole tarvinnut tv-stä projektin aikana kuukausimääriin muuta kuin iltauutiset. Lukemista häiritsee taas ajatuksen harhautuminen oman keskeneräisen tekstin pariin.

Asiassa on tietysti hyviäkin puolia. Paras niistä on, että Toinen on saanut mieluistaan ja terveellistä päänvaivaa selvitellessään sotkua, jonka kirjoitteluapparaatin käyttäjä on onnistunut tumpeloimaan mielestään tärkeässä tarkoituksessa. Onko hyvä puoli, että itse on taas joutunut keräämään rippeet resilienssistään, ehkä on. Mutta kyllähän se kyrsii.

Pari juttua Hesarin viikonlopputarjonnasta herätti ajatuksia. Elämä ja hyvinvointi -teeman aukeamalla kyseltiin lukijalta, onko ja miten kukin teini-ikäisen etsikkovaiheessa yrittänyt löytää omaa tyyliään, hahmottaa olemustaan ja identiteettiään, onko kapinoinut vanhempiensa autoritääristä kasvatusta, arvoja ja poliittisia näkemyksiä vastaan. Psykologi selittää sitten, että 1950-60 luvulla autoritäärinen kasvatus altisti lapsen lainatun identiteetin omaksumiselle. – Silloinko vain?

Toisen päivän lehden morsiusmyyttiä pöyhivä kuvaus täydellisiin häihin valmistautumisesta liittyi tavallaan mainiosti myös identiteettiteemaan. Aikalaismorsio joutuu sovittelemaan omat unelmat ja sulhon toiveet isien ja äitien suvun perinteisiin, ja hakemaan vielä ystäväpiirin hyväksymistäkin kaikelle. Onko lopputulemassa kysymys enää aidosta juhlasta, vai näytelmästä, jossa jokaisen on osattava roolinsa eikä kukaan lopulta pääse elämään omaa unelmaansa. – Eikö siis yhä?

Oltiin taas kaupassa, normiperjantain aamukeikka: viikoksi muonaa kahdelle. Kärry oli jo kohtuullisen täysi, pysäköin sen penkin tuntumaan, ajattelin hipsiä tutkimaan jäätelötarjontaa siitä näköetäisyydeltä. Toinen saisi istahtaa penkille siksi aikaa, jos väsyttäisi.

Siihen se taas putkahti, vilkkusilmä pikku ukkeli, ystävällinen hymy naamalla. ” Sie taijat olla Karjalan tyttöi? ” – Mistäpä tuon päättelet, vastaan. – ” Näkkee sen, on iloa silmissä ja elekieli eläväinen ”. Naurun kiherrystä siihen päälle. – No jopas, ällistyn oikein. Eipä ole näillä kymmenillä moista iskurepliikkiä äsken kuultu. Ukkelin jutustelu jatkui leppoisasti rajantakaisiin kotimaisemiin ja nykykotona vartoovaan vaimovanhaan, joka ei enää kauppareissulle tokene. Juttua olisi varmaan jatkunut ties miten pitkään, mutta Toinen tuli avuksi, niin minä pääsin eteen päin; – täss on miun mies, hääkii on Karjalan poikii, jatkakaapa juttua, mie lähen etsimää jäätelöö. Jäätelökaapilta sitten vinkkasin Toisen paikalle, kun ei pienet mummot ylähyllyn perille ylety.