Olen tuskaantunut. Ei sitä ymmärrä, ellei tiedä huoneessani olevasta painavasta muistojen arkusta, joka on täynnä päiväkirjoja. Olen elänyt kirjoittaen läpi elämäni 12-vuotiaasta lähtien. Ajatuksia, tunnelmia, merkittäviä tapahtumia ja vaiheita. Ja nythän on niin, ettei lastenlasten sukupolvi osaa lukea viime vuosisadan kouluissa opittua kaunokirjoitusta enkä itsekään enää saa kohta selvää omasta käsialastani.
Jossakin vuoden -23 paikkeilla tuli 57. päiväkirja täyteen. Siinä saumassa päätin, että se sitten saa olla viimeinen. Vaan kuinkas kävi. Milloin mistäkin löytyy nyt yksin harhailevia aforistisia lauselmia, runonsäkeitä, harvasanaisia merkintöjä, jotka on pantu muistiin etupäässä öisin. Oivalsin, että Yökirja saattaisi olla tässä tilanteessa hyvä ratkaisu, sillä kodittomina ajelehtivat ajatelmat eivät jaksa elää. Ne ovat silti osa minua, ja tihkun näköjään vielä elämää, vaikka olen vanha. Mihinkäs siitä pääsee, kun on ensin lukemaan ja sitten kirjoittamaan oppinut ja sillä tavalla hengittänyt.
Kodittomien korjaaminen talteen on elokuun projektini. Tekstit koskettavat, joskus ihan kyyneliin asti. Kun kerroin tästä Toiselleni, hän sanoi: – Sillä on nimikin. – ? – Sanovat kuolinsiivoukseksi.
Kyllä sinulla yökirja pitää olla, jos ei päiväkirja. Mihin sitä tärkeistä tavoistaan pääsisi ja miksi?
Kommentin jätti Annikki · torstaina 29. elokuuta @ 17:39
Mikä kunnioitettava määrä elämän vaiheita kirjoitettuna. Voisi ajatella, että ainakin merkittävät tapahtumat ja vaiheet kiinnostavat lapsia ja lastenlapsia. Entä jos kirjaimet kävisi läpi lastenlasten kanssa yhdessä. Päiväkirjoistasi löytyy varmasti ajattelemisen aiheita. Niinkuin blogi kirjoituksistasi.
Kommentin jätti pirkko · perjantaina 30. elokuuta @ 14:46
Pirkko, vaikea tietää kiinnostaako. Esikoinen on kyllä pyytänyt, etten hävittäisi kirjoja. Häntä ehkä kiinnostaa, luulen kuitenkin, että pojat etsisivät niistä ehkä omaa kadonnutta lapsuuttaan, tuskin minun lapsuuttani ja nuoruuttani. He myös osaavat lukea äitiään, käsialaakin. Lastenlasten nykymuotoinen kirjoitustyyli on huomattavan paljon selkeämpää kuin meidän kansakoulun kasvattien
Annikki, niin miksi oikeastaan. Voihan ajatella, että sukupolvemme elämällä on ollut arvonsa, ketä kiinnostaa ja ketä ei. Ja kuolinsiivousta seuraavalla sukupolvella on joka tapauksessa edessä, päättäkööt sitten.
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 1. syyskuuta @ 14:49