Kaupunkimme on joka syksy järjestänyt ilmaisen rokotuksen riskiryhmiin kuuluville terveyskeskuksessa. Siellä remontoidaan taas jotain, niinpä mummot ja papparaiset sekä muu riskiryhmäväki on ohjattu keskustan lukion tiloihin saamaan piikkinsä. Liikuntasaliin oli pystytetty kuusi rokotuspistettä, kukin näkösuojan takana. Ihmiset odottelivat aulatilassa numerolappu kourassa.

Odottaessani katselin parkkihallin puolelta tulijoita, jotka kävivät ihmettelemässä portaikon yläpäässä, miten pyörätuolilla tai rollan kanssa pääsee 12 rappua alas. Punaisen Ristin vapaaehtoisia oli kolme, eivät ehtineet tai huomanneet auttaa. Mehutarjoilun hoitaja neuvoi tulijat kiertämään koko valtavan lukiokompleksin alueen pihan puoleiselle sisäänkäynnille, jonne taas ei saa ajaa autolla. Olisiko ollut suuri vaiva panna ilmoitukseen ohje, mikä neljästä sisäänkäynnistä on esteetön? Kadun puolelta pihaovelle olisi ollut lyhyt matka.

Avasin sanaisen arkkuni asiasta ja pyysin välittämään palautteen järjestäjätaholle. Muistinkohan edes kiittää ilmaisesta piikistä, niin tuohtunut olin toisten puolesta.

Menemme yhdessä tervehtimään Tätiä. Hän ei kuule ovikelloa, mennään avaimella sisään. – Huhuu? huutelemme eteisessä. Täti tulee olohuoneesta. – Ai, vieraita oikein. – Tulimme adventin merkeissä moikkaamaan. Juotaisko yhdessä glögit?

Toimme mukana pienen ruukkusypressin. (Toinen asentaa siihen led-valonauhan adventin kunniaksi.) Täti haluaa sypressiruukun olohuoneen ikkunalle. Hetken päästä Täti vaatii ledvalon pois, ettei se vain unohdu yöksi päälle. Turha selittää, että siitä ei ole vaaraa eikä vie sähköä paljon. Se siitä valoilosta.

Löydän kattilan ja kuumennan glögiä meille. Lämmitän pannulla leipomosta haetut joulutortut. Sytytän kynttilänkin. Täti rauhoittuu kanssamme juomaan, maistelee piparia ja syö tortun. Seinäkalenteri näyttää lokakuuta. Käännämme yhdessä marraskuun historiaan ja joulukuun esille. – Onko jo adventti, kysyy Täti taas. – En ole yhtään ajan tasalla.

Omahoitaja tulee käymään. Päivitetään kauppakassitilausta. Kun hoitaja menee, Toinen jututtaa Tätiä olohuoneen puolella, minä keräilen sillä välin tyhjiä rasioita kuivauskaapista. Kaappi on niin täynnä, että tulevat syliin, kun oven avaa. (Ateriapalvelun huono puoli on muovijätteen määrä!) Rasioita tulee kolme paperikassillista, viemme ne lähtiessämme jätekeräykseen.

Ennen lähtöä ehdotan, että laulaisimme jonkun adventtivirren. (Täti on ollut innokas kirkossa kävijä.) Laulamme yhdessä virret 2, 7 ja 15: Avaja porttis, ovesi ja Valmistu Herran kansa. uudempikin virsi menee: Tiellä ken vaeltaa,  ”Hoosianna, hoosianna, hoosianna, hoosianna. Saavu jo kuningas luoksemme täyttämään toivomme”.

Runot

Jouni Inkala   Tee kunniaa, tee kunniaa   Siltala 2019

Kansainvälistäkin huomiota saaneen runoilijan kolmastoista runokokoelma on kunnon annos tiivistä ja painavaa runoa. Erikseen on syytä mainita, että kustantaja on osoittanut arvostustaan kirjan erikoisen kauniilla ja tyylikkäällä ulkoasulla, joka on Elina Varstan käsialaa.  – Inkalan runous ei ole helposti aukeavaa. Ehkä juuri siksi, kun joku runo äkkiä avaa sisäisen maisemansa, lukija sävähtää, lumoutuu. Tämän opuksen haluan runokirjastooni, että voisin palata siihen uudelleen ja uudelleen.

*

Proosa

Tua Harno       Oranssi maa   Otava 2015

Helsinkiläissyntyinen (1984) kirjailija Tua Harno on koulutukseltaan sekä teatteritaiteen että oikeustieteen maisteri. Esikoisromaani Ne jotka jäävät voitti Pentti Saarikosken juhlavuoden kirjoituskilpailun vuonna 2012. Oranssi maa on Harnon toinen romaani, kertomus Australian kaivospaikkakuntien elämästä. Se on myös monen suhteissaan särkyneen ihmisen kohtaamisten tarina sekä tarina päähenkilön hurjasta ja uskaliaasta vaelluksesta aavikolle sisimpäänsä etsimään.  – Romaanin tarinaympäristö on erikoinen, brutaalikin, mutta myös taitavasti kuvattu. Tarina on kiehtova ja jännittävä kehityskertomus ihmisistä, jotka ratkaisevat lähtemällä sietämättömän elämäntilanteensa.

*

Tietokirja

Jeena Rancken   Yliluonnollinen kokemus  -Tulkinta, merkitys ja vaikutus   Vastapaino 2017

Sosiaalipsykologi Rancken on tutkinut miten yliluonnollisena pidetyt kokemukset ovat vaikuttaneet kertojiensa elämään, ja miten ihmiset ovat rakentaneet kokemuksistaan ja niiden tulkinnoista merkityksen elämälleen. Teos käsittää 371 sivua, otos kokemuksia kuvanneista on verrattain pieni, joskin antaa myös kuvaa siitä, miten yleisiä tai harvinaisia yliluonnollisina koetut tapahtumat väestötasolla ovat. Tutkija varoo ottamasta kantaa yksittäisten kertomusten tulkintaan. Koska samassa kopassa ovat unet, ennetarinat, ufo- ja humanoiditarinat, ruumiista irtautumistarinat sekä erilaisten henkien ja ’voimien’ kohtaamisten kuvaukset, materiaali on kirjavaa eikä anna mahdollisuutta tehdä kestäviä johtopäätöksiä.   – Tutkimus oli mielenkiintoinen lukea siksikin, että se vahvisti epäilyksiäni, miten vaikea monessa tapauksessa on rajanveto yliluonnollisena pidetyn kokemuksen ja mielenterveydellisen häiriön aiheuttaman kokemuksen välillä. Monenlaisia kokemuksia ihmisillä joka tapauksessa on eikä kokijan osa ole helppo eikä kadehdittava. Usein he jäävät yksin pohtimaan koetun merkitystä ja kantamaan erilaisuuden stigmaa.

*

Matkakirja

Helena Petäistö   Bryssel, Strasbourg, Luxemburg   Otava 2019

Tavallaan kirja on myös tietokirja, sillä toimittaja Petäistö, joka on työkseen sukkuloinut EU-kaupungeissa, hän jos kuka osaa kertoa oleellisen paikkahistoriasta, EU-kuvioista ja kyseisten kaupunkien tämänpäiväisestä ilmapiiristä. Lisäksi Petäistöllä on taito kuvailla mielenkiintoisella tavalla omakohtaisen kokemuksen pohjalta EU:n toiminnan keskeiset paikat. Paikkoihin matkustavalle kirja on aarrearkku hotelli-, ravintola- ja ostosvinkkeineen, ja vaikka ei aikoisi matkatakaan, tukeva annos EU:n historiaa ja nykypäiväistä menoa ei liene kellekään pahitteeksi.  – Viihdyin Petäistön sujuvan tekstin ja kirpakan huumorin parissa oivallisesti.

***

Marraskuu, tietty. Päivät tihkuvat paksua hämärää. Kun vain ajatteletkin uloslähtöä, alkaa taatusti sataa isoja räntäriekaleita. Eteläsuomalainen kaipaa jo kovasti lumen valoa, mutta eipä tuota näy. Räntä sulaa saman tien kuin sataakin.

Järjestin itse valittua aivovoimistelua (pitkän suostuttelun jälkeen) hankkimalla applen IPhone-puhelimeni tilalle android-logiikalla varustetun uuden luurin. Se on varsinainen taifuuni aivoapparaatille ja tutustuttaa samalla tehokkaasti oman pinnan venymiskykyyn.

Oikeutettu kysymys kuuluu: miksi meidät ihmispolot sidotaan älypuhelinten avulla kulutusketjuihin, joissa parin kolmen vuoden välein kehitetään mistä tahansa apparaatista aina uusi versio ja kiinnostus entisen päivitykseen myyjäfirman taholta hiipuu. Juuri kun entisen systeemit alkavat olla suurin piirtein hallussa, alkaa nyt uusien haltuunotto. Jos jään henkiin tästä – ja miksen jäisi –paljastan hyvät ja huonot puolet kummastakin. Tällä hetkellä olen vielä vieroitusoireissa.  

Viikko on vilahtanut kuin kissa oven raosta omille teilleen. Kahdenkeskisen arjen rytmi on taas löytynyt, ja voimat palautuneet viime viikon pöllytyksen jäljiltä. Sää on ollut yhtä ja samaa harmaata, johon päivänvalo ei juuri ehdi aamu- ja iltahämärän välissä tuikahtaa.

Päivän lehti tarjoili aamukahvin höysteeksi hiuksia nostattavan jutun kulttuurineuvos Baltzarin omalaatuisesta hovista, johon on houkuteltu alaikäisiä tyttöjä lupaamalla näille tähtistatusta kulttuurineuvoksen taideproduktioissa. Ehtona on vain muuttaa asumaan saman katon alle neuvoksen kanssa, ja katkaista suhteet omaan perheeseen ja poikaystäviin.  

Kunpa tämä olisikin ainoa mätäpaise maan kulttuuri-, talous- tai poliittisessa elämässä. Toisinaan tuntuu siltä, että mihin vain innokas journalisti vihiä saatuaan lapionsa survaisee ja alkaa kaivaa, sieltä nousee löyhkä. Hyväuskoisesti lähdetään näköjään valtiovallankin puolelta tukemaan poliittisesti sopivaa ’slushia’ ottamatta selvää todellisista tarkoitusperistä.  

Pissismummo on tullut viime aikoina ajatelleeksi muun muassa, mitä merkitsee, kun ohittaa kymmenvuosipaalun toisensa perään. (paalun? kukas niitä pystyttää muu kuin ihminen itse, sietääpä varoa.) siis esimerkiksi sitä tuo merkitsee, että ystäväpiirissä alkaa olla leskiä ja omaishoitajia yhä enemmän. pissismummolassakin omaishoitajia on jo kaksi: Mummo hoitaa Poikakaveria ja Poikakaveri Mummoa. virallinen omaishoitajuus on vahvistettu papin läsnä ollessa viime vuosisadalla eikä sopimuksen purkamisesta ole ollut puhetta, ainakaan tällä vuosisadalla. yhdellä ja toisella ikätovereista alkaa olla elämäntoverina joku kansallinen perussairaus tai yksilöllinen terveysongelma, joka säätelee arkea. moni asustelee yksinään ja tarvitsisi asioihinsa erilaista jelppausta.

muuan Pissismummon ystävien alajaosto totesi taannoin kokoontuessaan, että varmistelujen aika on koittanut itse kullakin. lähtötsekkaus tapahtuu kotiovella: avaimet, silmälasit, pillerivaranto, kännykkä, nenäliinapaketti ja elämän valttikortit. ai mitkäkö? no, pankkikortti, kelakortti, henkilökortti, ajokortti tai seutuliikennekortti. sama tsekkaus on tehtävä jokaisen maksutapahtuman tai paikanvaihdon jälkeen. viimeksi pissismummo itse joutui likipitäen paniikkiin, kun oli huomaamattaan sujauttanut korttikotelonsa maksutapahtuman jälkeen takin taskuun ja etsi tuonnempana pankkikorttiaan vimmatusti käsilaukun sisätaskusta, missä se yleensä sijaitsee. kokemuksesta viisaantui hän niin paljon, että päätti viedä kaikki käsilaukkunsa antikvariaattiin. tästedes kaulapussi saa riittää, siihen mahtuu vain tsekattavat. kaikki turha, mitä mummojen käsilaukut konsaan kautta aikain ovat syöneet, jää kotiin suosiolla. näin on. 

Sumuinen aamu. On rauhallista, toimekkaat ovat pörisseet töihinsä, lapsukaiset tallustaneet kouluunsa. Meillä, jotka olemme elämän luppovaiheessa, on aikaa ihmetellä ikkunan ääressä kotikadun koivuissa pyrähtelevää valtavaa pikkulintujen parvea. Toisen puolen ikkunoista näkyy naapurin äiti parivuotiaine kaksosineen, jotka rattaista päästyään rynnistävät riemukkaasti pihan ainoaa kuralätäkköä kohti.

Jo lauantai-iltana lyhtyihin sytytetyt kynttilät ovat yöllä palaneet loppuun. Olen toipumassa viime viikkoisesta ohjelman runsaudesta. Flunssaoireet muistuttivat: liika on liikaa. Siunattu sunnuntai, lepopäivä. Sai vain olla.

Kaikkeahan on koko ajan tarjolla, mihin ei tarvitse osallistua. Pitää vain kuunnella sisäisiä signaalejaan: onko tämä minulle hyväksi; missä taas voisin olla iloksi ja avuksi, jos jaksan.

…hän saapuu elämänsä matkan päätepysäkille. Matkakumppani, jos sellainen on, hätkähtää hereille: nytkö jo? Kuolema yllättää läheiset jollakin tasolla, vaikka saattopolkua olisi jo pitkään käyty. Lopullisen erkaantumisen hetki tuo tullessaan pyörteen, jossa on kaikenlaista käytännöllistä järjesteltävää. Ne pitäisi jaksaa hoitaa samalla kun menettämisen kipu sattuu, ja surun nostamat monenlaiset tunteet vaativat tilaa.

…hänellä on kaikki hyvin. Poistuessaan ruumiistaan ihminen jättää paitsi henkensä kodin myös vajavuudet, sairaudet, kärsimyksen, pettymykset ja elämään väsymisensä. Hänen henkensä ja sielunsa vapautuu. Sureva suree itseään, menetystään, yhteisen elämän päättymistä. Suru on parhaimmillaan pitkä, parantava matka muistoihin ja niiden kanssa kohti kiitollisuutta.

…hänet haudataan. Hautauskulttuuri näyttää vuosikymmenien saatossa muuttuneen. Perinteiset yhteisölliset hautajaiset alkavat jäädä kaupungistumisen ja kirkollisen kulttuurin hiljaisen murentumisen myötä historiaan. Yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olleet haudataan juhlallisuuksin ja sankoin saattojoukoin, muuten yhä useammin lähiomaisten ja valikoituneen ystäväpiirin kesken. Maaseudulla tapahtuu samansuuntainen kehitys, hitaammin vain. Eläessään ihminen on saattanut esittää kuolemaan liittyvät toiveensa, joita pyritään noudattamaan. Myös lähiomaisten voimavarat vaikuttavat.

…häntä muistellessa on hyvä antaa itkulle, kaipaukselle ja kiitollisuudelle tilaa. Suru ei ole sairaus, mutta siihen voi sairastua. Ristiriitaisten muistojen ja tunteiden torjunta voi sitoa surevan katkeruuteen, joka kuluttaa elämänilon ja toipumisen voimat. Jokainen tulee ajallaan elämänsä matkan päätepysäkille. Siihen valmistautuminen on viisautta. 

***näitä mietin palattuani ystäväni puolison hautajaisista.

Viikko on pitkällä eikä blogipäiväkirjaan ole ehtinyt juuri vilkaistakaan. Elämää se vain on, että joskus isot ja tärkeät asiat rynkkyyntyvät samalle viikolle. Loppuviikolla jo taatusti muistaa, ettei kärry enää kulje samaa vauhtia kuin vuosikymmen sitten. Viimeksi eilen likipitäen raahauduin Kaupunkiin kuuntelemaan Helena Petäistön vauhdikasta, sisällökästä ja huumoria kuplivaa esitelmää teemalla EU:ssa kuohuu. Mahtava juttu, että en missannut tätä! Siinä oli apuna Leidiporukan yhteinen sopimus: siellä tavataan. Ja muistoksi vielä tuli mukaan kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa tekijän nimellä signeerattuna.

Tänään olisi pitänyt olla kuoron harjoituksissa. Ihmisen itsesäätelyjärjestelmä onneksi toimii! Illalla jo nielu kärhämöi ja korvallista tuikki inha kipu. Päätin jättää laulamiset väliin ja siirryin itsehoitomoodiin: lämmintä mehua, panadolia ja tyyny korvallista vasten lukemista ja uinailua vuoron perään. Nyt tuntuu jo paremmalta. Ehkä jaksan huomisen ohjelman, joka on siinä määrin ainutkertainen, ettei sitä voi ohittaa.