yleisharmaata, kosteaa. päivät pitkää hämärää, yöt kylmeneviä, aamut viileitä. silloin tällöin pilvien lautta rakoilee, aurinko hymyää hetken hilpeästi, puiden ja pensaiden värit leiskahtavat.
ihminen toteuttaa lokakuista valjua elämäänsä taudin pelko hartioillaan. välttelee kohtaamisia, piiloutuu suojusten taa, pitää välimatkaa. katsoo sivusta, miten muut menevät menojaan.
ihmisellä on usein ikävä, mitä muutakaan. se on tunteista väkevin. siitä tietää, että on kumminkin elossa. kun lapsi tulee käymään ikävä haihtuu, päästää ilon sisään. ja ilo tanssii sydämen huoneissa vielä kauan, kun lapsi on jo mennyt.
Jokapyhäisten jumalanpalvelusten esiin kaivaminen Suomen Siionista tv-ruudulle on meillä itsestään delegoitunut Toiselle, joka ent. ammattinsa ansiosta hallitsee netin käytön. Tänään isolle tv- ruudulle arpoutui Laitilan seurakunnan messu Pyhän Mikaelin kirkosta. Kirkko on keskiaikaisella tavalla kaunis, jykevyydellään vaikuttava. Koska Laitilan kahdeksan ja puolen tuhannen asukkaan kaupunki on Varsinais-Suomea, koronatartuntojen ehkäisy on seurakunnan tilaisuuksissa otettu ilmeisen tosissaan. Kirkkoherralla oli peräti suojavisiiri kasvoillaan. Ehtoollisaineet jaettiin valmiiksi alttarikaiteelta noudettaviksi. Messukaavaa oli karsittu, mm. vuorotervehdykset oli jätetty pois. Virsiä kerrottiin laulettavan tavallista vähemmän. (Satunnainen katsoja ei kyllä sitä vähennystä huomannut.)
Rakkauden kaksoiskäsky on sunnuntain teema. ”Rakasta Herraa Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi”. Saarna jäi pyörimään tekstin (Mark. 12:28-34) osaan, jossa Jeesus sanoi aikansa lainoppineen kysymyksiä kuultuaan: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” Tähän saarnaaja vetäisi avuksi körttilegendan seppä Högmanin ja Paavo Ruotsalaisen kohtaamisesta. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisäinen tunteminen.” Saarnaaja painotti lähimmäisenrakkautta, nimenomaan kaikkien ihmisten rakastamista. Tärkeäksi nousi näkökulma, olla lähellä ei ole sama kuin olla sisällä, olla pelastettu. Puhe ei kuitenkaan johdatellut kuulijaa pelastukseen, vaan jäi vaatimustasolle, umpisolmuun.
Olen käynyt joskus nuoruuteni matkoilla (1970-luvulla) Laitilassakin, rukoilevaisseuroissa, tarkoituksella tutustua rukoilevaisuuden perintöön. Vanhakantainen julistus ja seurat päättävä polvirukous oli omalla tavallaan vaikuttava, mutta myös vieraannuttava kokemus. Tuolloin väliajalla käytyjä keskusteluja tavallisten mummojen kanssa sen sijaan muistelen lämmöllä.
Matalia valokiiloja, pitkiä pehmeitä varjoja.
Lehtiä maassa paksuin karhein. Vanha koivunkanto on puhjennut kukkimaan
lahosieniä, jotka juhlivat kuin eivät epidemiasta turvaväleineen olisi
kuulleetkaan. Pelargonia availee kesäheleitä kukkiaan ties monettako kertaa. Ja
syysleimu, se leimuaa aina vain. On lokakuu.
Meillä oli pihassa pieni metsä. Jo kauan
sitten siitä katosi vanha koivu, sitten saha puri pihlajan. Mänty ja vaahtera
kasvoivat kauan liian liki toisiaan. Yhtenä keväänä valittiin mänty pois.
Kataja kuihtui ikävään, kun jäi yksin edustamaan havupuita. Viime keväänä
veivät vaahteran väkisin. Syreenejäkin on typistetty niin, että puolet on enää
jäljellä, vähän violetteja, vähän valkeita.
Yksi puu pitää pihassa saada olla. Nyt on
tammi pihan kuninkaana. Huomauttelivat jo tammen oksastakin, kurottui liian
pitkälle katon ylle. Selvähän se, että siitä tipahteli roskaa ja lehtiä
katolle, tukki räystäskourut ja -putken. Toinen otti sahan ja tikkaat,
oksa sai lähtöpassit. Mutta puu on yhä ylväs. Ja niin kauan se on tässä pihassa
kuin mekin. Jotain rajaa.
Tänään kirkossa vietetään Mikkelinpäivää, jolla ei ole samannimisen kaupungin kanssa tekemistä muuten kuin että senkin kirkoissa tätä päivää vietetään lasten ja enkeleiden merkeissä. Raamatussa mainituista arkkienkeleistä Mikaelia pidetään vanhastaan erityisesti lasten suojelijana. Kotiseurakunnassamme Mikkelinpäivä on usein ollut myös vanhusten kirkkopyhä, koska se aloittaa vanhuksille omistetun viikon. Tästä nimenomaisesta syystä kaupunginjohtaja toi henkilökohtaisesti tervehdyksensä Mikkelinpäivän messun alkuun kirkossamme tänään.
Me sukeltauduimme nojatuolikirkossamme randomilla Savon sydämeen, Kristuksen tulemisen kirkkoon Siilijärvellä kokoontuneen seurakunnan mukaan. Kirkko on paikallisen Peko Väänäsen suunnittelema, valmistui v. 1923. Kirkon koristelu seinä- ja lasimaalauksineen on taiteilija Bruno Tuukkasen käsialaa. Alttaritaulun Kristus ristillä maalasivat taiteilijat Sulo Honkanen ja Santeri Salokivi v. 1934. Kuorikalusteita ja kirkkotekstiilejä uusittiin v. 2015. Kirkko on tyyliltään ulkoa ja sisältä vaikuttavasti suomalainen. Jumalanpalveluksen toimittivat seurakunnan miespapit, kirkkoherra ja kappalainen sekä kanttori.
Kirkkoherra puhui saarnassaan enkeleistä ja lapsista, raamatun tekstien pohjalta. Saarna oli perinteisintä kirkoissa kuulemaani pitkään aikaan. Teksti olisi antanut eväitä nykyaikaankin tuomiseen, nyt jäätiin raamatun maisemaan ja perinteisen kirkollisen kuplan sisälle.
Palveluksen jälkeen tutkin Siilinjärven seurakunnan sivuja ja herkistyin musiikkityön toimittamasta äitienpäiväkonsertista, jossa lapset lauloivat ihanan puhtaasti ja kirkkain äänin. Eihän näitä lapsuuteni lauluja täällä pääkaupungin kyljessä enää missään kuule.
Saihan tuo ovela viruspeijakas kiinni mahtavankin huseeraajan kesken vaalikiireiden ja palautti hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Nyt ei puutu kuin se, että vastapelurikin olisi altistunut tartunnalle saman tien. Ajattelin jo, että nyt media antaisi trmpn sairastaa ja toipua hissukseen ja samalla saisimme me muutkin olla sen tekemisistä ja sanomisista vähän aikaa rauhassa. Vaan mitä vielä! Nyt säpistään ja aanaillaan joka puolella, että entä, jos vaalit pitäisi siirtää. Ja onko tässä jotain tahallista takana. Voi että.
Auringonsäteiden raoteltua pilvilauttoja läksin hyvillä mielin värikkääseen ja suotuisaan syyssäähän kävelysauvoineni. Olin jumpannut varovasti aamulla, siten tiedustellen selkä- ja lonkkatilannetta. Piti oleman hyvin ja kivuttomasti asiain laita. Vaan entäs kun lenkkarinnauhat aukesivat ja kumarruin niitä solmimaan, eikö rävähtänyt kipu päälle taas. Kun en ymmärrä niin en. Mikä siellä on koko ajan niin hilkulla, että yksikin vääränlainen liike murtaa tasapainon.
No, lenkki sujui lingertäen, ja sisään päin irvistellen. Monta pysähdystä ja venytystä tarvittiin kilometrin matkalla enkä enempää jaksanut. Ei sattunut yhtään tuttua olemaan liikkeellä, sen sijaan omituinen ajaja kiinnitti huomion. Parhaat päivänsä nähneen auton ratissa istui tummanaamainen kuski, auto näkyi olevan täynnä mainoslehtinippuja. Tämä se tuli vastaan kevytväylää ajaen, hätävilkut päällä. Kun jäin katsomaan pitkään, kuski pysähtyi ja peruutti vauhdikkaasti kolmen kadun risteykseen. (Huh..) Kohta sama auto seikkaili jokaisella sivukadulla ja pysähtyi lopulta kotikadun varteen. Ainuttakaan mainosta ei kuski jakanut, mutta hätävalot paloi koko ajan.
Iltapäivän tv-hupia löytyi Ylen ja BBC:n uutisvälähdyksistä, joissa arvioitiin yöllistä merentakaisen presidenttiaineksen toistensa päälle puhuvaa väittelyä, missä parhaimmillaan oli kolme yhtä aikaa äänessä.
Yksi vaivainen yrittää suorittaa kävelylenkkiään, toinen vajaataitoinen tienata leipäänsä mainosjakeluilla. Yksi ja Toinen kiinnostunut koettaa saada saada tolkkua kotoisen parlamentin kansaa edustavien opportunistien maskeihin uppoavasta mussutuksesta, jota välikysymyskeskusteluksi myös kutsutaan. Pääasia, että kukin yrittää parastaan.
Viime sunnuntaina osuimme katselemaan rippikoulun aloitusmessua Kauhajoen kirkosta. Kirkko on jykevän oloinen ulkoa ja alttaritaulun taide on erikoista, traditionaalisten veistosten ja modernin kaakelipintaisen taustan yhteisvaikutelmana. – Ensin ajattelin, että kas, jossain on vielä mies papin virassa, saammekohan kuulla jykevää körttisaarnaa. Erehdyinpä pahan kerran. Seurakunnan kappalainen oli ylen ystävällisen oloinen henkilö, joka yritti parhaansa mukaan lähestyä kuulijoitaan huomioiden erityisesti rippikoululaiset. Tapa jolla pappi puhui, muistutti paremminkin tiettyjen hengenuudistupiirien tai viidesläisten puheenpartta, siis mahdollisimman kaukana körttiläisyydestä. Rippikoululaiset huomioitiin jutustelemalla alttarilta miksi mitenkin toimittiin. Kappalainen toimitti palveluksen liturgioineen ja saarnoineen yksinään, vain tekstinlukijoiksi ja esirukoukseen oli värvätty isoisia. Loppua kohti jutustelu luisui jo me-passiiviin ja lipsahti papilta kerran moikin. – Kanttorina oli nainen, joka lauloi terävällä aksentilla kaikki virret kuin samasta putkilosta puristettuna, ja hyppeli uruista pianoon ja takaisin ja soittelipa hän surumusiikiksi nokkahuiluakin. – Ehtoollisen asettamisen aikana panimme merkille, että aineita ei siunattu ristinmerkillä ja mietimme, että jos tämä on jokin evankelisen liikkeen tapa, kun Kauhajoella kyseinenkin vanha herätysliike vaikuttaa. Kyllä tässä keskiuusimaalaisella striimauskirkkojen katselijalla kirkon toimintakulttuurin kuva avartuu joka sunnuntai.
Anna Ahmatova
Olen äänenne Kootut runot
1904-1966 suom. Anneli Heliö Kirjokansi 2020
Olen todella vaikuttunut Ahmatovan runoudesta.
Hieno on käännöskin. Kootut runot olisi hyvä olla itsellä, en ehtinyt kunnolla
paneutua kaikkiin osioihin. Toinen toistaan uljaampia runokuvia, tiheitä ja
painavia, kaikkien tunteiden äärimmäisyyttä. Yhteiskunnallisesti vahva
tendenssi lienee luonut hänen kulttimaineensa, mutta minua viehättivät eniten
sisäisten tunnelmien ja tunteiden intohimoinen vahvuus.
Pudonneiden lehtien, asfaltilla / ei tarvitse kauan odottaa. / Kanssasi
Vivaldin Adagiossa / tapaamme uudestaan. / Jälleen kynttilät muuttuvat himmeän
keltaisiksi / ja uneen vajoavat, / viulunjousi ei kysy, miten olet tullut /
keskiöiseen talooni. / Äänettömyys vierähtää kuolinvalituksessa / nämä puoli
tuntia, / luet minun kädestäni / samat ihmeet. / Ja vaikka sinulle huolesi / on
käynyt kohtaloksi, / vie pois se minun kynnykseltäni / jäiseen tyrskyyn.
*
Sirpa Kyyrönen Nimesi on
Marjatta Otava 2020
Palkitun
runoilijan neljäs kokoelma jo, enkä ole tutustunut hänen aiempiinsakaan. No,
kannatti nyt tutustua. On kyllä painavaa runoa, elämän syntytarinoita,
Maria-myyttiä, lintu naiseuden vertauskuvana, elämän kehtona.
Pehmeästi kuin
taistelevat linnut, linnut / tulevat ja helkkyvät, rönsyilevät / köynnökset
kuin hybridiolennot, joiden lempeys asuisi jo täällä / vulva vulvaa vasten
tulvaa, kukkia / ja kukkua, punastua ja hehkua, hengittää ja / sinusta
purkautuu piikki / lankaa, kuparilankaa, hormonikierukkalankaa sinusta
purkautuu / lintuhäkkilankaa ja alkusoitinten / kielisolmuja,
karhunlankasolmuja / ja höyhenaiheita rystyset muodonpehmeinä / sinä purat ja
kuorit, riisuunnut //
*
Kölö Poesiavihkot Osuuskunta
Poesia 2019
”Kölö on
baabelinkielen jäljitysperformanssi, jossa eri maailman kieliä yhdistäen
erotetaan keskenään kaikilla mahdollisilla assosiaation keinoilla. Kölö on aina
monta. Laulu, joka lainaa nuottinsa muinaisilta kiertokuluilta kuulumatta
paikkaan. Tässä yhdessä performanssien jatkumossa yhdistyvät runous,
kädentaidot, folklore, rituaaleja, rivi litanioita ja liturgioita. ” – näin
mm. esitelty runoteos, josta en siis ymmärtänyt yhtään mitään.
*
ROMAANIT
Maarit Verronen Kylmien saarten soturi Tammi 2001
Kirjailija Verronen (s.1965) on filosofian
lisensiaatti. Hänet luetaan nykykirjallisuuden omaperäisimpiin ja
arvostetuimpiin tekijöihin ja on runsain mitoin palkittu. Kyseinen romaani
kertoo sotapalveluksensa jättäneestä miehestä nimeltä Shannon, joka on
asettunut eteläisen pallonpuoliskon asumattomalle saarelle, missä hänen
lisäkseen on vain muutamia tiedemiehiä ja luonnontutkijanaisia. Mies kiinnostuu
saarta ympäröivästä merialueesta, joka paljastuu lukuisien upotettujen laivojen
hautausmaaksi. Mysteeri askarruttaa ja mies yrittää selvittää miksi. – Verronen kirjoittaa henkilöitään vahvasti
etäännyttäen, ’Kylmien saarten’ viima tekee tekstistäkin tosi viileän. En
sanoisi Verrosen tekstiä koskettavaksi (kustantajan mainospuhe), niin hyvin se
kuitenkin on kirjoitettu, että kannattaa lukea.
*
Jyrki Vainonen
Yön ja päivän tarinoita -novelleja Aula & co 2019
Kirjailija Vainonen on Verrosen sukulaissielu
siinä, että molemmat lähtevät tarinoissaan erikoisille poluille. Vainosella on
tiettyä omaperäisen viistoa huumoria tarinoissaan, varsinkin nämä lyhyet
novellit kutittavat lukijan huumorintajua mukavasti. – Pidin näistä, hassuja ’iltasatuja’
aikuisille.
*
Truman Capote
Kesän taittuessa suom. Kaijamari
Sivill Tammi 2007
Capote (1924-1984), kirjastaan Aamiainen Tiffanylla
parhaiten tunnettu yhdysvaltalainen kirjailija on siinä määrin amerikkalainen
ihmisenä sekä kirjailijana, että on jäänyt etäiseksi. New York leimaa ihmisensä
jotenkin niin, että aiheuttaa torjuntaa. Tämä kirjailijan jäämistöstä löydetty ja
postuumisti julkaistu nuoruuden teos kertoo kyllä syntyperäisestä
lahjakkuudesta tarinankertojana, mutta tarinan maailma ei sytyttänyt minua.
*
Antti Holma
Järjestäjä Otava 2014
1982 syntyneen Antti Holman olemme oppineet
tietämään rooleistaan näyttelijänä sekä teatterissa että elokuvassa ja
televisio-ohjelmissa. Järjestäjä on hänen esikoisromaaninsa. Tarina
kertoo kolmikymppisestä Tarmosta, joka toimii kirjastonhoitajana työyhteisössä,
jossa kaikki työtoverit ovat naisia. Koska Tarmolla on vaikeuksia
sukupuoli-identiteettinsä kanssa, työpaikka on hänelle kiduttava kooste
naistyyppien sekamelskaa, erityisesti esimiesnainen ottaa Tarmoa päähän. Tarmo
saa koottua rohkeutensa ja irtisanoutuu, hän saa työpaikan teatterista
järjestäjänä, missä työssä hänen aikaansaapa ja neuroottisen tarkka persoonansa
pääsee oikeuksiinsa. Kuvaus teatterin tekemisestä ja
näyttelijäpersoonallisuuksista on kyllä herkullista luettavaa. – Huomasin, että Holman julkinen kuva
pyrkii määrittämään hänen tekstiään häiritsevällä tavalla. On kehuttava kuvauksen
elävyyttä, mutta toisaalta todettava, että jossain määrin epävakaata ja
anaalivaiheen sanastoon juuttunutta teksti on. Vaikka ajattelisi, että
paisuttelu kuuluu kirjoittajan tyylikeinoihin, teksti tihkuu misogyynisiä
elementtejä ja herättää vastenmielisyyttä (nais)lukijassa.
*
Clare Mackintosh Lopun jälkeen
suom. PäiviPouttu-Delière
Gummerus 2019
Brittikirjailija Mackintosh on kirjoittanut perheensä tragediasta kirjan, jossa kolmevuotias poika sairastaa aivosyöpää, joka leikataan ja hoidetaan sytostaateilla sekä sädehoidolla. Kasvainta ei voitu poistaa kokonaan, joten kyseeseen tulee enää palliatiivinen hoito. Tilanteen hyväksyminen on erityisesti isälle vaikeaa. Koska vanhemmat eivät pääse yksimielisyyteen hoitolinjauksista ajaudutaan oikeuskäsittelyyn. Kirja on kirjoitettu kahden vaihtoehdon kuvauksena, mitä kummassakin tapauksessa vanhempien suhteelle tapahtuu, lapsihan kuolee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. – Kirjallisena ratkaisuna kahta väylää kulkeva tarina ei oikein toimi. Kun pojan kohtalo jo yksistään on raastava, ei vanhempien jääräpäinen pysyminen kannallaan ja sosiaalisen median sotkeminen kuvioihin anna toivoa lukijallekaan. Ei ihme, että kirjailija joutuu kiittämään kaikkia, jotka jaksavat lukea tarinan loppuun. Ikävä kyllä tulee mieleen, että kun tarinasta on kirjoitettu jo neljäs kirja, näyttää siltä, että itkettävällä tarinalla rahastetaan.
Koiranomistajien kirjoittamat jutut
lemmikeistään ovat sinänsä hauskoja, jos eläimistä tykkää. Muille jutut jäävät
köykäisiksi eivätkä anna paljon askarreltavaa ajatuksille.
”Minkä hän nykyajalle mahtaa. Vanhan on parasta vain katastella ja ihmetellä ja niellä närästyksensä.” – Konsta P.
’Kyl mie nyt kertakaikkiaa närästysin, jos kehtaisin’, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis. Eläessään närästeli hän harva se päivä milloin mistäkin. No, Pissismummoki täälä oli sillä päällä taannoin. – Että pitää tämmösiä vanhan selata ja kelata ja siitä vielä maksaa, ärisi Mummo aamulehteä lukiessaan. – Kaikenmaailman turhakkeiden touhuja. Oonks mie ollenkaa näitten pillipiiparien kanssa samassa maailmassa? – No mistäs nyt tuulee ja monellako bofoorilla? kyselee Poikakaveri. Se meinaa vissiin, että pitääkö lähteä viemään roskapussia ja samalla reissulla jäädä muina miehinä puhelemaan ilmoista naapurimiehen kanssa. Nääs se on hyvä keino saada aikaan paussi ärinään.
Ai mikäkö Mummoa kiehuttaa? No, kun ei viime
aikoina ole paljon muusta puhuttu, kun ison meren takaisista, ei ylellä eikä
aviisissa. Trmp sitä ja Trmp tätä. Vaalit ja vaalit ja vaalit. – Nyt niiltä
kuoli yksi kansakunnan kaapinpäällinen vanhuuttaan. Sivistynyt nekrologi olis
riittäny, murisee Mummo, – olihan tuo kuiteskin fiksu ihminen amerikkalaiseksi.
Vaan kun kuoleman seurauksia aanaillaan ja puntaroidaan sivukaupalla. Että mitä
se onneton nyt meni kuolemaan, kun vaalit ja vaalit ja vaalit. Ja ketä kaveriaan
se Trmp siihen tilalle työntää kiireenkaupalla.
– Kyllä on saatu Trumpin omatekoisesta viisaudesta
vuosien mittaan nauttia. Puolet amerikkalaisista on ihan sen pauloissa! Miten
ne kehtaa tuommoista pöljää äänestää ja kattella. Puolet muuta maailmaa nauraa,
kuin parhaallekin vitsiniekalle. Toinen puoli äimäilee ja ihmettelee.
Koronaepidemian ansiosta olemme tulleet pyhäisin bongailleeksi striimattuja messuja ympäri Suomen Siionin. Tänään istahdimme nojatuolimatkalle Nastolan kirkkoon, jossa messua toimittivat Jaana-kappalainen, Virpi-diakoniapappi ja Lauri-kanttori avustajineen. Seurakuntalaisia näkyi olevan jonoksi asti, kun ehtoollista jaettiin turvavälein.
Ulkoa vaalean, 1800-luvun alun ruoveteläisen kirkonrakentajan suunnitteleman puisen ristikirkon yleisväritys on 2001 sisäremontin jäljiltä tummahko, kuori ja jykevät penkit on maalattu keskiharmaalla. Alttaritaulu ei ole kovin onnistunut, ristiinnaulitun ylipitkät kädet ja pieni pää näyttävät oudoilta. Urkufasadi on puolestaan moderni. Kuoriosan vaalea katto on maalattu täyteen tähtiä.
Päivän tekstinä on Jeesuksen vierailu Martan ja Marian kotona. Jaana-papin saarna oli rakennettu puhutteluksi Jeesukselle, siinä puhuja kertoi loukkaantuneensa Martan puolesta, kun Jeesus häntä toruskeli hätäilystä ja huolehtimisesta. Pastorin feministisävyinen huumori käväisi paikoin kirkon totutun saarnasäännöstön rajamaillakin, mutta löysi onnistuneesti väylän, jossa Martan valitteleva marttyyriasenne ja Marian nöyrä kuunteluasenne kohtasivat. Hauska paljastus pastorin omasta lapsuudesta ’pikkumartoissa’, ja kutsu paikallisten marttojen tarjoamille kirkkokahveille, nostattivat jo hyvänmielen hyrinää katsojassakin.
