Loittonen. Käyn sisältä hiljaiseksi kuin kaupunki, josta väki on kaikonnut mökkilaitureilleen, saunojensa löylyihin, rantojensa vilpoisiin vesiin. Mietin omiani, tapahtunutta, tulevaa. Avoin ikkuna tarjoaa sepelkyyhkyn tarinointia, onneksi tuo ei ole monisanainen. Pihatammen juurella rohtoraunioyrtti ojentelee käsiään, kukkasormissa terveiset taivaansinestä.

Ei tuoksu koivut rapun pielissä, aidan takana vain kotikadun koivurivi, jonka hiuksia tuuli kieputtaa. Ei vastaa, ei vihtaa saunan löylyissä, ei kukkia tyynyn alla unien ja unelmien inspiraatioksi illan hämärtyessä yöksi. Unelmiakaan, enää? Naapurinmies nostaa lipun salkoon, tuuli antaa siniristin olla aloillaan, siinä se roikkuu kuin muistona menneistä ajoista, jolloin tuuli tarttui ja vei.

Ystäviltä kilahtelee juhannustoivotuksia luuriin, otan vastaan ilosydämin, kerron Toisellenikin. Eivät ole unohtaneet, emme mekään. Radio valuttaa toisessa huoneessa vaimeasti juhannuspulinaa, säveliä ja puhetta, mitä lie. Ei siinä ole minulle mitään, mutta Toinen viihtyy leppoisassa jutustelussa, johon ei tarvitse osallistua, ei jatkaa juttua eikä ottaa kantaa. Sellaista on vapaus olla.

Kolmannessa Huoneessa on ollut kesäkuussa hiljaista, koska elämässä on paljon tapahtunut toisaalla. Arkiset asiat myös toisinaan solmuuntuvat, ja selvittelyssä menee aikansa.

Surunlaaksokokemuksemme ei ole ohi, vaikka hiipuvan elämän tuikku on sammunut ja meille läheiseksi käynyt ihminen saatettu samoihin multiin edeltä menneiden vanhempiensa ja kahden sisaruksensa tykö.

Kesän huippukohta on koittamassa. Taakse jäänyt kevät oli monin tavoin sekä merkityksellinen että myös hurmaavan kaunis. Tuntuu siltä, että kaiken jo koetun ja vielä kesken olevan loppuun saattamiseen tarvitaan tilaa, aikaa ja rauhaa. – Toivottelen Kolmannen Huoneen ystäville armasta aikaa ja suven suloisuutta. Tavataan tuonnempana.

Toukokuun alkupuolella pihaikkunoista aukeavaan maisemaamme ilmaantui lokki, joka kaarteli pientaloalueemme yllä ja tarkkaili näkymiä. Silloin kävi mielessä huoli, ettei tuo vain etsiskele pikkulintujen pesiä rosvous mielessään.

Kesäkuun puolella hiljaisen helleviikonlopun mentyä lokin päivystys siirtyi rivitalomme tuntumaan. Eilen viimeistelin kukkapenkkien kitkemisurakan ja tänään kuskasin sekajätelaatikkoon tuotokset. Palatessani roskikselta lokki lensi suoraan kohti ja kirkui karmeasti. Ihan tuli mieleen Hitchkockin Linnut.

Omalta pihalta hiivin sitten katsomaan katolle – ja aivan oikein, siellä istui toinen lintu ilmastointitorven päällä ja toinen katon päädyssä. Nyt ne vain tarkkailivat valppaina aikeitani. Iltapäivällä sai naapurin kävellen kotiin palaava teinipoika samaa kyytiä, säikähti ensin, mutta asettui sitten tarkkailemaan tilannetta ja lienee tullut samaan tulokseen.

Lajityypillistä käytöstä varmaan tämä hyökkäily, mutta ajatus siitä, että kesäkuu on sitten tätä kirkunaa ja hyökkäilyä, puhumattakaan sinne tänne roiskautetuista linnunp….läikistä ei kovin auvoiselta rinnakkainelolta tunnu.

Perhe on merkittävällä tavalla elämämme perusyksikkö. Siihen synnymme, kukin omanlaiseensa perheeseen ja sukuun. Minulla on lapsuudessa ollut viisivuotiaaksi asti suuren sukuperheen vaihe, jossa vanhempieni edeltävää sukupolvea ja sisaruksia eli saman katon alla. Perheeseen kuuluivat isovanhemmat ja vanha setä, isän vanhin sisar ja kaksi veljeä vaimoineen ja lapsineen. Muistikuvissa tuo on ollut monella tavalla antoisa varhaisen kasvun vaihe. Siitä sitten lähtivät veljekset ikäjärjestyksessä tahoilleen. Vanhemmilleni alkoi hartaasti odotettu ydinperheen aika, mutta minulle se merkitsi yksinäistymistä, sillä samanikäinen serkkupoika, paras leikkikaverini, jäi vanhempiensa mukana isovanhempien taloon ja isoveljeni oli jo koululainen.   

                      Opiskelupolkuni päätyttyä löysimme parimme ja aloimme suunnitella yhteistä matkaa. Ydinperhevaiheessa sekä me että sisaruksemme saimme lapsemme ja heidän varttuessaan saattelimme vanhempamme yhden kerrallaan, kun heidän aikansa täyttyi. Nyt kun me ja sisaruksemme lapsinemme ja lastenlapsinemme jo muodostamme taas sukuperheen, menneiden sukupolvien merkitys on vielä muistoissamme ja koetussa kasvuperinnössä. Ilomme ja energiamme lähde on erityisesti lastenlapsissa, heidän kasvunsa ja kehityksensä osallisuudessa, tukemisessa ja seuraamisessa. Yhteys poikiemme perheiden kanssa on meille elintärkeä mahdollisuus antaa ja saada rakkautta, joka pitää vanhuuttamme henkisesti elävänä.  

Vanhuus elämänvaiheena tuntuu askarruttavan monia ikätovereita. Toimeentulo- ja terveyshuolet saattavat ahdistaa. Arkeen liittyvien asioiden hoitoa saattaa digitalisaatio helpottaa niitä, jotka jo työelämässä sen käytön omaksuivat, mutta osa vanhusväestöstä voi kokea myös avuttomuutta muutosten edessä. Ikääntymiseen väistämättä liittyvät läheisten menetykset ja kipeät luopumiset itselle tärkeistä asioista, esim. harrastuksista, tuovat surua ja alakuloa. Itsenäinen elämä omassa kodissa asuen voi alkaa pelottaa. Pelot liittyvät usein oman terveyden murenemiseen ja tarvittavan hoidon ja avun saamiseen. Vanhainkodit ovat kadonneet historiaan, palveluja tarjoavia kohtuullisen hintaisia senioriasuntoja ei ole riittävästi. Yhteiskunnan resurssit inhimillisen kotihoidon järjestämiseen ovat paljastuneet riittämättömiksi. Hoivakodit, siellä missä niitä on, täyttyvät kasvavasta muistisairaiden joukosta, ja näyttäytyvät loppusijoituspaikkana, jossa vanhuksen elämästä muistin mukana hapertuu myös yhteys läheisiin. Yksityisiä, saattohoitoon keskittyviä koteja, joissa saisi inhimillistä, yksilöllistä hoivaa, on vähän. Hoito on lyhytjaksoista ja kallista, siksi myös harvoille mahdollinen vaihtoehto.

Voisiko vanhuutta ajatella elämän kokonaisuudessa luonnollisena, uusiin näkymiin, tunteisiin ja kokemuksiin avartuvana kypsyysvaiheena, saapumistamme odottavana tilana? Emme ole menneitä vaiheitakaan ennakkoon tienneet. Emme osanneet aavistaa kaikkea hyvää ja kaunista, mitä saimme osaksemme, haasteita mistä selvisimme tai vastoinkäymisiä, mistä opimme. Voisiko vanhuus olla tyyntä rohkeutta ottaa vastaan kuolemansa elämästä kylläisenä ja kiitollisena?             

Anni-Sofia Kauppila   Hiljaa lipuvat varjot   Aviador 2023

Kirjailija on 1986 syntynyt Oulun yliopistosta valmistunut fil.maist., joka on aiemmin julkaissut esikoisteoksen Taivaspuheluita. Hiljaa lipuvat varjot on tarina kahden tahoillaan jo värikkään elämän eläneen ihmisen kohtaamisesta ja käynnistyneestä vuoropuhelusta.  – Tässä teoksessa lukijaa vastaan tuli kirjoittaja, jonka kieli ja tyyli on kertakaikkisen arkista. Kirjassa on runsaasti uuvuttavan pitkiä keskusteluja, jotka eivät sanottavasti kuljeta asianomaisten suhdetta eteen eikä taakse. Jos kirjailija halusi kertoa jotain näistä ihmisistä, hän raapaisi pintaa. En saanut tekstin parissa tunne- enkä pohdintakokemusta. Niinpä heidän tarinansa lipui hiljaa lukijan käsistä varjoihin.

*

Danielle Miettinen   Kutsumus   Kustannus Uusi Tie Oy 2023

Toimittaja Danielle Miettinen on koonnut kirjaksi Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen lähetystyöntekijöiden kertomia omakohtaisia kokemuksia kutsumuksesta ja työn arjesta lähetyskentillä. – Toimitustyö on siistiä jälkeä. Kutsumuksen merkitys lähetystyöhön omistautuvilla käy selväksi, ilman sitä ei kuvatunlaista elämäntapaa jaksaisi kovin kauan edes määräaikaisena sitoutumisena. Moni jaksaa, hämmästyttävän määrätietoisesti koko elämänsä. Sivullisen mieleen herää kysymys, mikä on se voima, joka saa sitoutumaan hulluun työhön, jonka tuloksista ei ole paljon näyttöä. Se lienee uskon salaisuus.  

*

Anna-Riikka Carlson   Rakas Eeva Kilpi   Nämä juhlat jatkuvat vielä   WSOY 2024

Kustannustoimittaja A-R.C. on toiminut pitkään yhteistyössä kirjailija Eeva Kilven kanssa WSOY:ssä. Toisinaan käy niin, että jonkun kirjailijan tekstit ja niihin liittyvät keskustelut tulevat jaetuksi tietyissä samoissa lukijapiireissä, jotka muodostavat vähitellen verkoston. Kustannustoimittaja ystävystyi työn merkeissä Eeva K:n kanssa ja teki muistiinpanoja heidän tapaamistensa herättämistä ajatuksista. Näistä muistiinpanoista tämä kirja on syntynyt ja herättänyt lukijain verkostossa suurta kiinnostusta ja sympatiaa.  – Olen ollut kauan E.K:n lukijafani ja varsinkin hänen myöhäistuotantonsa, jossa luontoteema korostuu, on puhutellut syvästi. Kirjailija on nykyään hoitokodissa eikä jaksa enää kirjoittaa muuta kuin niukkoja merkintöjä muistikirjaansa. Tuntuu todella hyvältä, että Anna-Riikka ja Eeva ovat löytäneen toisensa ystävinä, ja Eevan ydinperintö tulee tämän ystävyydestä syntyneen kirjan myötä kauniilla tavalla vaalituksi. Teksti liikutti minua lukijana ja synnytti omia muistiinpanoja, joita kirjallisissa projekteissani ja vanhenemisen prosessissani voin hyödyntää. Sydämellinen kiitos Eevalle ja Anna-Riikalle!   

*

Joel Haahtela   Marijan rakkaus   Otava 2024

– Lienenkö kuinka monesti jo maininnut, että J.H. on minulle lukijana hyvin tärkeä kirjailija, jonka tekstistä tulen aina ihanalla ja syvällä tavalla ravituksi sielultani samansukuisena ihmisenä. Viimeisin julkaistu pienoisromaani Marijan rakkaus on J.H:lle tyypillistä, mystiikkaa, taidetta ja eurooppalaista kulttuuriperintöä tarjoava tarina, joka koskettaa lukijan jumalasuhdetta ja avaa henkisiä tasoja arjen tuolla puolen.  En yleensä lue ennakkoon kritiikkejä kirjoista, jotka aion hankkia. Nyt satuin kuitenkin huomaamaan yhden tunnetun kriitikon lausunnon, jossa suhtauduttiin nuivasti. Voin ymmärtää, jopa perusteet, mutta itse koin Marijan rakkauden rikastuttavana ja herkistävänä elämyksenä.   

***

Ajelulle. Haluan aina keväällä nähdä muokatut, kylvetyt, avarat peltoaukeat, joita kotimaisemissamme on yllättävän runsaasti. Keski-Uusimaa on ihanaa asuinseutua erityisesti keväästä pitkälle syksyyn. Vuosikymmenet otimme kevään vastaan pyöräillen, nyt köröttelemme nelipyöräisellä.

Järvi. Kevätmaiseman jäistä vapautunut vesi kutsuu ihmiset pieniltä kaupunkipihoiltaan ja omakotitonteiltaan rannan tuntumaan. Vesi on sameahkoa, mutta siinäkin auringonsäteet kimaltavat. Avaruus huikaisee, tuuli rypyttää veden pintaa ja hulmuttaa ihanasti rannalla seisojan hiuksia.

Metsä. Jokakeväinen ykköskohteemme on Rantatien kallioinen luonnonsuojelualue, jonka poluilla on muistutus lintujen pesimärauhasta. Nuorten koivujen ihastuttava raikkaus, vanhat petäjät ryhmyisine oksineen ja kuusten tumma vihreä, joukossa muutama pystyyn kuivunut kelokin. Lahopuiden sammaleiset leposijat. Metsää kauneimmillaan.   

Linnut. Peippo laulaa suvivirttään. Tämä kesä on meille 51:s yhteinen ja joka ikinen kesä peipot ovat laulaneet tuota samaa sävelmää, missä ikinä olemmekin olleet. Muitakin sirkuttajia ja piipittäjiä kuorossa sooloilee. Täällä ei kuule käkeä, se tarvitsee isommat metsät reviirikseen.

Kukat ja perhoset. Metsäorvokin taivaansininen katse huikaisee sielua. Kielot tuoksuvat. Valkovuokkomatto vilkkuu vanhojen puiden lomitse. Omenapuukin tuossa, kauniina kuin morsian, kukassaan hento perhonen. On Kesä taas.                                                                                                                                                                                                               

Aamun Hesarista: ”Koulua ei enää kunnioiteta”. Toimittaja Saga Sinisalo on koonnut H.S:n koulujen vaatimustason laskua koskevaan kyselyyn tulleita opettajien vastauksia ja haastatellut opettaja Seija Jäppilää kokemuksista työssään. Artikkeli on hyvin tehty ja valottaa opettajien tuntoja työstään nykykoulussa.

Erityistä huolta kokevat matematiikan, kielten ja äidinkielen opettajat. Tietty jatko-opintoihin ja ammatilliseen aikuisuuteen vaadittava perustaso rapautuu. Lukemisen, päässälaskun, asiakirjoittamisen ja pitkien tekstien lukemisen ja laatimisen taito jää osalle huteraksi tai saamatta. Kielen oppimisesta, äidinkieli mukaanluettuna, tulee pinnallista, kun kielen rakenne ei hahmotu.

Lähtökohtana kyselyssä on ollut huoli nykykoululaisten oppimisen tasosta. Vallalla tuntuu olevan tuhoisa kierre: oppilaat eivät jaksa keskittyä, haluavat päästä helpolla, eivät kunnioita koulun sääntöjä eivätkä opettajien auktoriteettia. Opettajat turhautuvat, laskevat vaatimustasoa ja osaamista ei kerry. Kaikkitieto ja sivistys ei tule koulusta, mutta jos perusta on hatara, sille on huono rakentaa. Tulos oireilee jo nyt: kansa tyhmenee. 

Helatorstai meni junassa istuen. Reilun neljän tunnin siirtyminen Pohjois-Karjalaan ei ollut meille ihan helppo rasti nykyisessä kunnossamme. Tajusimme kohta, ettemme ole matkustaneet junalla kymmeniin vuosiin muuta kuin lähijunassa Helsinkiin ja takaisin. Ei ole ollut mitään asiaa esim. Tikkurilan uusitun aseman yläkerrokseen. Kului tovi hahmottaessa, miltä raiteelta löytyy IC-juna itään ja mistä pääsee sille raiteelle.

Seuraavana aamuna varhain seisoimme pienellä joukolla Toisen äidin suvun haudalla. Se on hänen Ukkinsa ja Mumminsa sekä vanhemman tädin ja enon leposija. Kummitädin uurna laskettiin lapsuusperheensä syliin, kuten hän toivoi. Toinen luki valitsemamme tekstin ja yhdyimme kaikki Isä meidän-rukoukseen. Yhdessä vielä lauloimme ’Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi’. Peittelimme hietamaalla uurnan sijalleen ja kun vahtimestari oli viimeistellyt haudan, jätimme siihen ruusumme.

Läheisen Ortodoksikirkon tiloissa jaoimme muistojamme Tädin vaiheista kahvin, kakun ja karjalanpiirakoiden nauttimisen lomassa. Tässäkin meitä oli koolla viisi, poikiemme tilalla oli nyt Toisen sisar ja puolisonsa. Todettiin sekin, että Toinen on kolmesta jäljellä olevasta serkuksesta vanhin, siis myös äitinsä suvun vanhin. Hyvästelimme siskon ja serkun ja palasimme hotelliin. Junan lähtöä odotellessa oli aikaa syödä maittava lounas ja rauhoittua katsellen Pielisvirran pyörteitä. Tunsin kiitollisuutta, että olimme jaksaneet osaltamme tämän monivaiheisen saattomatkan. Täti jaksoi sadan vuoden elämän.

Taustalla tapahtui viikonloppu. Se alkoi puhelinsoitosta lauantaisaunan viime metreillä, Kuopus siellä kertoi perheen etelän matkasta. Oli ollut mukavaa, pienillä uusia elämyksiä ja periaatteessa kaikki oli sujunut hyvin. Vähitellen tulee kerrotuksi sekin, mikä oli yllättänyt kesken kaiken ja sekoittanut mukavan. Emo kuuntelee, huokaa myötätunnosta.

Sunnuntaina Kuopus tulee pienten kanssa käymään. Puheet sivuavat matkan tapahtumia, sipaisevat kipeitä muistumia. Tuleviakin puhutaan, ja ajankohtaisia. Emo keskittyy pieniin, erityisesti viisivuotiaaseen, joka oli ollut matkan yllätysosuuden hiljainen sivustakatsoja.

Arkiviikko alkaa, Toinen avaa pihaportin lukosta, jättää raolleen ja hakee lehden postilaatikosta. Aloitan tavalliset: pyykkikone pesutöihin, puhtaat tiskikoneesta kaappiin, vesi kiehumaan. Aamuteetä laitellessa sisäpihaan ilmestyy mies työhaalarissa, tutkii aitaa. Kohta siinä on toinenkin kanisterin ja sutien kanssa. Aita alkaa saada väriä.

Toinen löytää ajan tälle päivälle privaattilääkäristä ja hankkiutuu sinne valituksineen. Se tietää apteekkireissua. Saman tien hankkiudutaan senioriruokalaan lounaalle. Kaalikääryleet maistuvat makoisalta puolukkasurvoksen kera. Aurinko paistaa, taas on viileää. Outo kevät.  

Kevätväsymyskö? Mikä se on! Ainoako olen, joka kokee energiakohmeen sulamisen virtoja tähän aikaan vuodesta, varsinkin pitkältä tuntuneen talven taituttua. Jaksaminen ei entisestään kummene, mutta pihapuuhat, ikkunainpesu ja talvigarderobin tuuletus pois kesävaatteiden tieltä kutittelee. Sain mobilisoitua Toiseni autoineen huoltoaseman pesuautomaattiin ja imuroitua puhtaan auton vielä sisältä. Kotipihassa homma viimeisteltiin kostealla pyyhkeellä ja lattiasuojusten pesulla.

Yhtä juttua vain ihmettelen, joka kerran kun yritän imuroida pestyn auton, huoltiksen imuri on rikki. Tänään myymälän työntekijä tuli valitettuamme purkamaan vanhat teipit ja yhdessä laitettiin uudet. Hän huokasi alistuneena: yleensä ei monta päivää mene, kun joku käy viiltämässä imurinletkun poikki. – Minkälaisessa maailmassa nykyään eletään, ihmettelen. Panisitte edes seinään kameran ja tekisitte RI:n joka kerran. Auttaisiko sekään?