Tapasin tk-systeemin palveluksessa olevan fysioterapeutin, joka oli ystävällinen nuori nainen. Ensin hän kuunteli. Kerroin pahan mieleni kolmen ja puolen kuukauden kipuputkesta. Hän tutkaili selkä-lonkka-jalkavaivan tilannetta. Tehtiin erilaisia kuntouttavia liikkeitä kipurajalle asti, ei yhtään yli, hän muistutti. Sitten hän tulosti kuntoutusohjelman, antoi ohjeet sen kanssa toimimisesta ja sovittiin tilanteen tarkistusaika neljän viikon päähän. Sain ohjeen hankkia kuminauhan, jonka antamalla vastuksella voi tehostaa lihaskuntoa harjoittavia liikkeitä sitä mukaa kun kunto kohenee. Olin todella tyytyväinen saamaani apuun. Olin myös tyytyväinen itseeni, kun olin vaatinut lähetteen nihkeältä lääkäriltä.

Emme ole vielä rokotuslistalla, täällä mennään nyt kahdeksankymppisissä. Mutta koska rokotteita saadaan ja systeemi pyörii, varmaan kevään kuluessa saamme mekin annoksemme. Pitää päästä kesäksi kuntoon, että voi liikkua kotoa lasten ja lastenlasten luo sekä vaihtaa maisemaakin välillä. Jos siis koronavirustilanne sen sallii. Päätän uskoa, että se onnistuu.

Istun nojatuoliini käsissäni virsikirja ja silmälasit. Avaan sälekaihtimet ja katson pihaa, jossa lumikinos on kasvanut yö yöltä. Pyhän Marian kirkon kellot soivat, kutsuvat kuulemaan. Olen ottanut talteen listan virsistä, joita lauletaan. Niin isänikin teki kauan sitten, kun pienenä tyttönä kiipesin hänen syliinsä keinutuoliin kuuntelemaan radiokirkkoa. Alkuvirren aikana saapuu talitiainen tarkistamaan lintulaudan. Jyviä riittää.

Sunnuntain teema on ansaitsematon armo. Elina Rajala puhuu saarnassaan armollisuudesta, joka muuttaa ihmisen elämän arvojärjestystä. Se ohjaa kilvoitteluun ja kohtuullisuuteen. Kunkin on hoidettava omat tehtävänsä, siitä selvitäksemme tarvitsemme armoa, joka on Jumalan valtakunnan suurin salaisuus. Rukouslause jää mieleen soimaan: katso minuun, käännä katseeni sinuun, Jumala. – Saarna on lyhyt ja ytimekäs. Siinä ei ole turhia sanoja, jotka johtaisivat ajatukset harhapoluille. Minulla on ravittu olo.

Urkuja soittaa kanttori Kai Huopainen. On upeaa vaihteeksi kuulla syvän miesäänen esilaulua. Tekee mieli laulaa mukana ja laulankin. ”Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää. Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää. Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa, murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.”(V. 547) Gospelkuoro laulaa puhtaasti ja kauniisti Ulla Suutarin johdolla ja säestyksellä. Laulutkin puhuvat armosta.

Pihaan lehahtaa naakkaparvi. Joku linnuista käy maistelemassa talipalloa. Pian parvi jatkaa matkaansa. Minäkin nousen kiitollisena siitä mitä sain. ”Avaat toivon maisemat” (V. 902).

Carin Gerhardsen Musta jää suom. Maija Ylönen Minerva 20

Trilleri palkitulta tekijältä, tuli temmattua kirjaston koronarajoitusten aikaan eteisen pokkarihyllystä, jossa yleensä ei ole mielilukemistoani. No, tarina tarjoaa kaahaamalla toiselle aiheutetun liikenneonnettomuuden paikalta pakenemisineen, raiskauksen, kiristystä ja lopulta murhan – siinäpä ainekset tähän keitokseen, joka ei millään tavalla viihdytä eikä ravitse.
*
*Heikki Aittokoski Narrien laiva HS-kirjat 2013 (3.painos)

Matka pieleen menneessä maailmassa on toimittaja Aittokosken alaotsikko Narrien laivalle. Ihailtavan rohkea ja taitava ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski on saanut ansiokkkaille matkaraporteilleen koosteen kirjaksi. Toimittaja kuvailee matkojaan Lontoon Sotheby’n taidehuutokauppaan, Mogadishuun, Bangladeshiin, Kabuliin. Seitsemän kuolemansynnin alaotsikot vievät kukin matkalle pieleen menneeseen maailmaan. Mitä seikkailuja, mitä rohkeutta ja sitkeyttä toimittajalta vaaditaan, kun halutaan vaikkapa jäljittää Seppälästä ostettua puuvillapaitaa sen tekopaikkaan Bangladeshissa. – Olen vuosia tottunut panemaan merkille Aittokosken kolumnit, raportit ja jutut Hesarista. Ja nyt kun taas suljettiin kirjasto kaupungissa koronan pelossa, löysin tämän Toisen hyllystä ja sain tilaisuuden syventyä näihin kiehtoviin matkakertomuksiin ja taiturikirjoittajan tyyliin ilmaista ajatuksiaan ja kokemuksiaan maailmanmenosta. Tuli mieleen, kunpa Aittokoski saisi tarttua koronavuosien käänteisiin ja kirjoittaa yksiin kansiin miten virus pani maailman polvilleen, mistä kaikki alkoi ja mihin se johti. *Löytö!
*
Kreetta Onkeli Meiltähän tämä käy WSOY 2020

Nykyään viisikymppinen kirjailija on 1997 palkittu K. Jäntin palkinnolla ja 2013 Finlandia Juniorilla. Viimeisin romaani on kertomus naisesta, joka elää avioliitossa, jossa ei ole rakkautta, ei juuri kiintymystäkään. Miehellä on jonkinlainen asema, jonka turvin asutaan kalliisti. Perheessä on kaksoset, jotka oikeastaan ovat naisen elämän sisältö ja tarkoitus. Tapahtuu, että hiljalleen alkoholisoituva nainen kohtaa miehen, johon rakastuu. Koko järjestely luhistuu ja avioliitto päättyy eroon. – Oikeastaan tarinan naiskohtalo puhuttelee eniten desperadona, miten kovasti voi yrittää, ja silti elämän haltuunotto epäonnistuu ja miten alkoholismi syntyy ja kasvaa itsepetoksesta ja tuhoaa lopulta ihmisen. Ei mitään herkkua lukea, mutta ehkä totta monen naisenkin elämässä.

Viime aikoina Pissismummo on soitellut puheluja lähellä ja kaukana asuville ikätovereille ja ystäville ihan syystä, että ei ole päästy aikoihin turvalliselle näköetäisyydelle puhumattakaan halaustuntumasta. Olemme kaikki ylittäneet ilmeisesti jonkun vanhuuden rajaviivan, koska viimeksi kuluneen noin vuoden aikana jokaiselle on ilmennyt jokin uusi terveysongelma tai aiemmin sairastettu on uusiutunut ja/tai pahentunut.

• Juuei, muuhun tulokseen voi tuskin tulla, nyt on virallinen vanhuus meidät saanut kiinni, vaikka parhaamme mukaan olemme tuota yrittäneet välttää, totesi P.Mummo puhelimeen, jossa oli tovin vaihtanut aatoksia ikätoverin kanssa.
• Nii’ih. Miten se on voinut tapahtua, kun meille on uskoteltu kaiken aikaa, että ikä on vain numeroita?
• Jaa’a. Jos se on tarkoittanutki sillai numeroita, että ensin on yksi vaiva, sitte toinen ja kohta kolmas?
• Saattaapi olla näinikkää. Eläkkeelle päästyä aateltiin, ai että, nyt on aikaa tehdä kaikkee hauskaa, mitä ei ennen ehtinyt, jaksanut, eikä keksinyt. Ettei se vanhuus vielä tästä ala, vasta kahdeksankymppisenä tarvii pikku hiljaa alkaa sitä miettiä. Mutta mitäs! Rajaviiva tulikin yks kaks yllättäen tähän.
• No jospa tää kaikki johtuuki koronasta?
• Niivissiin, karanteenin syytä kaikki! Selvä se, kun joutuu samaan pussiin ikäistensä kanssa, siinä rupee epätoivo sikiämään ja sitte leviämään ja lopuksi kiihtymään muiksi taudeiksi hätäpäissään, jos ei virus pääse käsiksi.
• Samassa pussissapa hyvinkin. Ollaan yhäeelleen. Ja epätoivon fiilikset nitistetään vertaistuella. Taaperrettaan etiäppäin. Kohta on ystävänpäivä ja sitte tullee pääsiäinen ja aprillipäivä. Sitte ollaanki jo vapussa ja kohtsillään on juhannus. Niitä ootellessa.

Tänään istuin taas radiojumalanpalveluksen ääreen. Lähetys tuli Lappeenrannan Sammonlahden kirkosta. Toinen on Lappeenrannan seudulta kotoisin ja joka vuosi siellä käymme. Sammonlahteen poikkesimme erään seurakuntamatkan porukan mukana vuosia sitten. Kirkko on modernin oloinen. Saarnan piti kirkkoherra ja kuoro avusti virsilaulussa.

Radiokirkko on sillä tavoin striimausta parempi, että mitkään epäoleelliset tai epäesteettiset yksityiskohdat eivät häiritse, kun näköyhteyttä ei ole. Kuuloaistimukseen keskittyminen parantaa sanoman perille menoa. Teki mieli myös laulaa virsiä kuoron mukana, siitä muodostui yllättäen kokemus seurakuntalaisena osallistumisesta.

Päivän teema oli Jeesus herättää uskon. Evankeliumiteksti kertoi Jeesuksen vaelluksesta Galileassa kylästä toiseen. Mitä hän siellä? Puhui ihmisille, paransi sairaita ja ajoi ulos pahoja henkiä. Ihmeteot saivat ihmiset liikkeelle tungokseen asti. Jeesus jatkoi kuitenkin matkaa kylästä toiseen. Hänellä oli sanoma vietävänä ihmisille ja sanoma oli tärkein, eivät ihmeteot.

Minua puhutteli vapaaehtoisavustajien laatima esirukous, jossa pyydettiin viisautta maamme ja maailman päättäjille sekä virustaudin nujertamiseksi tehtävän työn ja työntekijöiden puolesta. On tärkeää, että jaetaan rukouksessa yhteinen huoli ihmiskuntaa nyt ahdistavassa tilanteessa. Jumala auttaa tavallaan ja ajallaan, siinähän uskon olemus on ja myös ihmiskunnan turva.

Ensinnäkin oikea talvi, lumineen ja pakkasineen. Vaikka oman elämäni näköalat ovat paljolti kodin ikkunoista tähyilyn, iltapäiväisten netflix-sarjasessioiden ja uutis- ja ajankohtaislähetysten varassa. Onpa ainakin kaunista pihassa ja vaihteeksi välillä romanttisen viehättävää katsottavaa ruudultakin. Mielenkiintoista lukemista ja virkistäviä ystäväpuheluja, ristikoita ja sudokuja, kotipuuhia voinnin mukaan. Ja mikä parasta, hiljalleen tuntuu vointi kohenevan, kivut haalenevat ja uni paranee, se antaa toivoa.

Ehkä tämä eristyneisyys on aiheuttanut sen, että olen kokenut voimakkaasti helpottavana ja toivoa tuovana myös Amerikan presidentinvaihdoksen ja piinallisen neljän vuoden epävarmuuden jäämisen historiaan. Me olemme saman pallon asukkaita kaikki ihmiset, onnella ja onnettomuuksilla ei ole rajoja, kaikki saavat osansa siitä, mitä muualla ja muille tapahtuu. Tulisi pyrkiä yhteiseen hyvään itsekkään oman edun ajamisen sijasta. Tämä lienee korona-ajan tärkein opetus.

Löysimme Netflixiltä oivalliseksi osoittautuneen kanadalais-amerikkalaisen perhesarjan, nimeltä Chesapeake Shores, jonka tapahtumat sijoittuvat Vancouverin rannikon luonnonkauniille saarelle. O’Brienin sukuperheeseen kuuluu irlantilaissyntyinen isoäiti, viiden aikuisen lapsen yksinhuoltajaisä ja piinkova liikemies, sekä äiti, joka romahti lasten ollessa keskenkasvuisia ja lähti perheestä. Tarina alkaa, kun yksi ja toinen lapsista vetäytyy takaisin kotikartanoon isoäidin ja isän turviin opintojen, asepalveluksen, päättyneen romanssin tai avioeron jälkeen. Sisarusparvi on kasvuvuosien tapahtumien haavoittamana kiinteytynyt tukemaan toinen toistaan. Tasapaino järkähtää jälleen kerran, kun äiti palaa takaisin. Sarjaa on tehty neljä kautta ja suosiota osoittanee, että viides on suunnitteilla.

– Hiukan pelkäsin, että sarja osoittautuu amerikkalaistyyliin kliseiseksi, mutta kanadalaisnäyttelijöiden ja maisemien osuus pelastaa ylettömältä makeudelta. Ja voihan sen tunnustaa, että draaman henkilöihin kiintyy, niille alkaa toivoa kykyä ratkaista ongelmansa ja saavuttaa unelmiaan, ja niitä voi kadehtia sisarusparven tuomasta turvasta ja tuesta. Ja onhan siinä oikeita kantrimuusikkoja, jotka laulavat ja soittavat…

Se alkoi oikeastaan jo eilisestä. Iltapäivällä Esikoinen ja Kultanen tulivat pakkasesta punaisin poskin, panivat kahvia tippumaan ja istahtivat mukeineen sohvaan. Siinä viivähdimme hetken kuin ennenkin, meille oli tärkeää kuulla miten heillä vuosi on käynnistynyt ja miten jatkuu. Ilon lahjoittamiseen tämän ikäisille ei tarvita erityisiä ponnisteluja, riittää että ollaan hetki siinä tuntumassa, ei vain ruudulla tai rappusilla.

Saunan kostea lämpö pehmeine ja kipakoine löylyineen on kipuilevalle armollista. Viikon ponnistelut pyyhkiytyvät mielestäkin, valuvat viemäriin suihkuveden mukana ja jättävät raukean pehmeän olon. Ulkona on rapsakka pakkanen, sisällä lämmin. Meitä on kaksi ja rakkaamme ovat tallessa kukin elämässään.

Tänään nukuin ihmeen pitkään, olimme aamiaisella vasta vaille kymmenen. Ehdotin, että kuuntelisimme vaihteeksi palveluksen radiosta. Alkuliturgiat menivät tausta-ajona, mutta saarnan aikaan rauhoituin jo kotikirkkooni, sytytin tuohuksen Kristus Kaikkivaltiaalle ja lampukan Kolminaisuusikonin eteen. Ikkunasta katselin pihan puhtaan valkeaa koristelua, nietoksia, lumikuorrutusta oksilla, tiaisten askartelua lintulaudalla ja talipalloissa. Taivas oli valoisan harmaata pilveä. Rauha laskeutui mieleen. Kuin lausumaton toiveeni olisi kuultu, urkujen juhlavan loppusoiton häivyttyä alkoi ortodoksipalvelukseen kutsuva iloinen kellonkilkatus ja Valamon kävijälle tutuksi ja rakkaaksi tullut rukouslaulun hyminä.

Ihmeellisen ihana talvipäivä sinertyy iltaan. Katuvalot syttyvät kuin valokukat maisemaan. Lumi tupruaa katoilta, kieppuu villisti tuulen pyörteissä. Kaupunki on mullin mallin, pääkadutkin irtolumen vallassa ja pikku kadut tuiskunneet lähes umpeen. Pihoilta lähtevät autot juuttuvat kinoksiin. Autokorjaamot ovat saaneet töitä, kun ennakoimattomia on tapahtunut taajamien ja moottoriteiden liikenteessä pitkin päivää. Jos vain on ollut mahdollista, moni on jäänyt kotiin tekemään töitään. Kun palaamme asioitamme hoitamasta, näemme kaksi ekaluokkalaista tarpomassa vyötäröön asti ulottuvissa kinoksissa ilmeisen ja harvinaisen iloisina ja tarmokkaina. Vihdoinkin talvi, meilläkin!

Yhä jaksan ihmetellä tätä kirkon ns. ’digiloikkaa’. Yleisvaikutelma näiltä striimausten harharetkiltä on, että eri puolilla maata seurakunnissa ollaan yhä kovin eri tasolla jumalanpalvelusten toteutuksessa. Joka sunnuntai istahdan tuoliini ja toivon, että tällä kertaa kaikki menisi nappiin. Eihän tuo nyt niin ylivoimaista voi olla, että muistettaisiin panna mikrofoni päälle, kun aletaan puhua ja katsottais pikkuisen ennen tai aikana mitä informaatiota kuvakulma kirkkotilasta näyttää. Monissa seurakunnissa pappi on yhtä kuin kirkko, ja kanttori pelkkää urkujen taustahurinaa.

Paimiossa haeskeltiin rippikoulun musiikkitunnin ja sunnuntain yleisteeman (kasteen merkitys) välistä tasapainoa, siinä täysin onnistumatta. Ilmeisesti rippikouluissa lauletaan yhä samoja ’veisuja’, joita poikamme taisivat lauleskella 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla. Mitä siitä nyt on, kolmisenkymmentä vuotta. – No, hyvä kysymys jäi tämänpäiväisestä pyörimään mielessä: mitä on kirkkomusiikki?