Tästä tulee hyvä päivä, ajatteli NaisIhminen itsekseen aamukahvia juodessaan. Hän antoi katseen liukua ohi sanomalehden laidoilla vaanivien ikävien pikku uutisten eikä syventynyt EU:n etelärajoilla tungeksivien pakolaisten ongelmiin, ei tällaisena aamuna. Kirkas ja lämmin syyssää suorastaan huuteli avoimesta pihanovesta: lenkille sieltä!
Vartin päästä NaisIhminen olikin jo metsäpolulla. Hyvä mieli hyräilytti, askel nousi keveästi ja ripeään tahtiin. Eipä ollut muita paljon liikkeelläkään: virkaäidit ja -isät olivat hässäköineet lapsensa päiväkoteihin ja hurauttaneet töihinsä. Koululaiset istuivat jo luokissaan, mummot ja papat hissuttelivat kotosalla ja koiranulkoiluttajien ensimmäiset kierrokset oli tehty. Maisemassa oli hyvää tilaa.
Reilun tunnin päästä NaisIhminen oli kotiovella taas. Reippaanpuoleisen lenkin tuloksena t-paita oli märkä ja hiki tippui hiusten latvoista. Ihanaa päästä suihkuun! Avain vain taskusta.. ohhoh..näytti kyllä vähän oudolta, joo?o.. eipä muuten ollutkaan kotiavain vaan postilaatikon. NaisIhmisen aivoapparaatti pyörähti pari tyhjää kierrosta. Oli pakko istahtaa pihakeinuun pohtimaan hyvän päivän äkkikäännettä.
Lenkille lähtevä NaisIhminen siis ei varustaudu kännykällä eikä jätä puutarhan puolelta ovea tai ikkunaa auki. Hän ottaa vain kotiavaimen. Olisi tietysti suotavaa, että katsoisi vähän tarkemmin mitä taskuunsa laittaa. Sekin olisi suotavaa, ettei tuttuun avainperään olisi vaihdettu etuoven avaimen tilalle postilaatikon avainta jossain saumasa jonkun muun toimesta.
NaisIhminen mietti siinä keinutellessaan, että talon toinen asukki tulisi kotiin arviolta noin viiden tunnin päästä. Hiki tippui edelleen niskaan, ei siinä ollut oikein vierailuasussa eikä sen puoleen kukaan lähituttavista olisi kotonakaan. Joskus oli ollut puhetta, että puutarhavajaan pitäisi kätkeä vara-avain yllättäviä tilanteita varten. Eipä ole tullut tehtyä sitäkään.
Siinäpä putkahti mieleen, että lähistöllä oli töissä tuttu ihminen, jos vain sattuisi olemaan työvuorossa. Sinne! Ja olikin tuuria, tuttu ilmaantui ovelle, lainasi puhelintaan, jolla NaisIhminen sai soitetuksi toisen avaimen haltijalle. Parin tunnin sisällä toinen ilmaantui paikalle, avasi oven ja syventyi etätöihin kotona. NaisIhmisen hiki oli jo kuivahtanut odotellessa. Hyvän päivän saama käänne ratkesi onnellisesti.
Pihakeinussa, päiväkahvilla. Ihmetellään kesävaatteissa: onko nyt tosiaan kohta lokakuu. Lumimarjapensaassa on kaksi kauniinvalkoista marjaa. Ruukussa kukkii guinean liisa ihanimmillaan, vaaleanpunaisena.
Illan hämärään sytytän kynttilälyhdyn. Toinen avaa shampanjapulloa hyvästä syystä. Yhteisten vuosien mittainen asuntovelka on maksettu.
*Hannu Vuorio; Aviorikosromaani
Uusi kirjailija minulle, rikosromaanien sarjaa julkaissut aiemmin. Mietin, pyrkiiköhän kirjan nimi viittaamaan jotenkin kirjailijan aiempaan lajityyppiin, rikosromaaneihin. Ainakaan sisältö eikä tapahtumien kulku ihmeempi rikos taida olla, arveluita ja aikeita enimmäkseen. Muutaman kymmenen sivua luettuani alkoi jo kummastuttaa ja lopulta häiritäkin päähenkilön loputon oluen latkiminen ja viinan ryypiskely, jonka kuvaamiseen käytettiin mielestäni ihmeen paljon energiaa. (Liekö tuo toisaalta ollut syy siihen, ettei aviorikoksesta tullut sen valmiimpaa.) No, ehkä se pyrki olemaan autenttinen tietynlaisen miehisen kulttuurin kuvaus. Eipä juuri kiinnostavaa. Lainasin kirjan itse asiassa tuttujen eteläkarjalaisten maisemien takia, joihin tapahtumat osittain sijoittuivat. Tunnistihan ne.
*Pirjo Hassinen; Kuninkaanpuisto, Otava 2004
Tämä kirja se taisi olla oikein palkintoehdokkaana. Hassisen kieli on runsasta, rehevää, paikoin suorastaan rääviä. Ihmisen kehon toiminnot, eritteet, erilaiset hajut ja niiden kuvailu sekä sukupuolielimet, varsinkin miehiset, ovat kirjoittajan herkeämättömän kiinnostuksen kohteena. Tämäkö on arvostettua nykyepiikkaa? Tarina on revitty riekaleiksi, jotka pyörivät kuin kirjopyykki koneessa suuntaan ja toiseen. Mikä näitä tarinariekaleita yhdistää paitsi kyseinen puisto, selviää vasta kirjan lopussa.
Hesarin kriitikon mukaan ?sukupuolen, seksuaalisuuden, vallan ja aistillisuuden kuvaajana Hassinen on merkittävimpiä nykykirjailijoitamme?. Suomen Kuvalehti esitteli kirjailijan taannoin oikein viikon Hän ?palstallaan. Siinähän sitten selvisi, että kirjailija onkin aloittanut minkälie regina-lehden ?eroottisten? tarinoiden parissa. Tuskin tarvinnen tutustua uuteen Hassisen teokseen, kun haastattelun perusteella hän haluaa ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen lajissaan.
Tunnen olevani viime vuosisadalta (niin kuin tietysti olenkin), koska käsitykseni aistillisuudesta ja erotiikasta ei ole ihan tätä. Hienovaraisemmin ja tyylitellymmin kirjoitettu antaa kaltaiselleni lukijalle enemmän.
*Kristin Hannah; Paluu Kesäsaarelle, Tammi, 2002
Ensi vaikutelma: amerikkalaista naistenkirjahömppää. Jo kannessa on naisen profiili, kukkia ja kultaisia kirjainkiemuroita. Juoni etenee ennalta arvattavasti, henkilöt kuvataan ulkonäöstä ja vaatetuksesta lähtien miellyttäviksi ja hyvin toimeentulevien luokkaan kuuluviksi. Tarinan pääsisältö on äiti-tytärsuhteen vatvominen ja siinä sivussa tyttären nuoruudenrakkauden uudelleen lämmitys. ?Ihmissuhdemössöä?, sanoisi Ystäväni Sosiaalineuvos tuhahtaen. (Kirja tosin löytyi hänen hyllystään.)
Mihin minä nyt tämän helppotarinan tarvitsin? Kirja oli sujuvaa luettavaa ja viime metreillä aidsiin kuolevan ystävän vuoteen äärellä puristui pisara jo kyynisemmänkin lukijan silmännurkkaan. Tulin verranneeksi amerikkalaisen elämänmenon naiskuvaa suomalaisen nykyproosan ?kuningattaren? (Pirjo Hassinen) tekstin naisiin ja miehiin. Ymmärsin äkkiä, miksi tarvitsin tuon jälkeen tällaisen kirjan, jossa asiat tapahtuvat hiukan ruusunpunaisessa valaistuksessa ja päättyvät onnellisesti.
*Suvi Ahola, Satu Koskimies (toim.); Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, Tammi, 2005
Oli hauskaa lukea suomalaisten naisten tutunoloisia kuvauksia Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjojen merkityksestä heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Monien ajatuksiin tarinoiden tarjoamista samaistumisen ja haaveilujen kohteista voi täysin yhtyä. Montgomeryn kirjojen kieli on kiehtovan rikasta, aikansa tyyliin kaunista ja varhaisnuoren tytön romanttista mielenlaatua ruokkivaa. Annan sekä Emilian kehityskertomukset ovat tarjonneet naiseksi kasvun tukea ja unelmien aineksia useamman sukupolven tytöille.
Lukijoiden tekstit on valikoitu kirjallisesti ansiokkaammasta päästä, mukana on mm. Pirkko Saision upea analyysi Anna-kirjojen vaikutuksesta hänen lapsuuteensa ja Leena Lehtolaisen pohdinta kirjoittamisen merkityksestä Annan ja Emilian maailmassa. Moni tuntemattomampikin kertoo Montgomeryn tarinoiden olleen oman kirjoittamisensa intohimon lähteenä ja siivittäjänä.
Vaikka autenttiset lukijakuvaukset ovat ehkä tavalliselle lukijalle antoisampia kuin kirjallisuustieteen kaavaan puristettu asiantuntija-analyysi, niillä on myös heikkoutensa. Samat huomiot toistuvat ja yhteinen ihannointi alkaa pian tuntua kliseiseltä. Kirja olisi ehkä parantunut tiivistyksestä, sivuja on lähes neljäsataa. Onneksi värikuvasivut keventävät kokonaisuutta. Toimittaja-ammattilaiset ovat varanneet itselleenkin puheenvuoron, joissa välähtää jo kriittisempiäkin sävyjä. Aihe sinänsä on kirjan väärti ja jutut panevat miettimään omaan ilmaisuun ja ehkä elämäänkin tarttuneita vaikutteita.
Tavattiin asemalla ja junailtiin Isoon Kaupunkiin. Antoisan kaupunkipäivän ainekset koostuivat kuin itsestään: liikkeelle aamusta ja takaisin ennen ruuhkaa, vain yksi hoidettava asia, lounas ystävättären seurassa ja joku sykähdyttävä kokemus, tällä kertaa taidenäyttely. Leivoskahvit ennen junalle paluuta kuuluivat reseptiin tottakai.
En ollut löytänyt sopivaa ulkoiluasua kotikaupungista, joten se oli haettavana. Ystävättären mielipide on tärkeä sovituskopin peilin armottomuuden vastapainoksi. Hänen kommenttinsa vahvistavat oman valinnan. Sopiva, mieleinen ja edullinenkin asu löytyi. Keskustan urheiluliikkeessä nuorimies palveli asiallisen positiivisella otteella täti-ikäistäkin.
Kevyellä keittolounaalla ehdittiin puhella. On harvinainen ilo keskustella sellaisella tasolla ja intensiteetillä, että voi tehdä syvyyssukelluksia ja nousta nopeasti pintaan haukkaamaan huumorihappea tai heittäytyä hulvattomaan unelmissa liitelyyn ja siitä tömähtää nauraen maan pinnalle. Meiltä se käy, paikasta riippumatta.
Taidemuseossa oli vaikuttava valokuvanäyttely. Kuvat puhuivat: kasvot, ilmeet, pienet yksityiskohdat, suhdeviitteet, rakennukset, maisemat. Muutamien kuvien edessä viivyttiin pitkään. Kommenteissa olisi sivullinen pannut merkille ihmissuhdetyötä tehneiden näkökulmia ja havaintoja. Vahvoja ja niin tosia kuvia, joissa löysi omankin elämän heijastuksia.
Olenko jotenkin herkistynyt? Pitää oikein kysyä itseltä, kun silmiin sattuu ja korvia kuumottaa tuon tuostakin. Tiedän kuuluvani sukupolveni porukkaan, mutta en oikein tunnista näistä nillityksistä itseäni. Viimeksi eräs oli suuna päänä aiheesta tämän aamun lehdessä. Mikähän siinä on, kun edellisten tai seuraavien sukupolvien tekemisissä ei mikään ole koskaan hyvin?
Suuret ikäluokat sitä ja suuret ikäluokat tätä, kyllä on itsekästä porukkaa ja riistosakkia. Ensin Ne pitävät työpaikkoja hallussaan ja ovat seuraavien ikäluokkien etenemisen tulppana. Sitten Ne eläköityvät ennen aikojaan ja maksattavat seuraavilla eläkkeensä. Nyt Ne istuvat rahakasojensa päällä joutilaina ja seuraavat näkevät nälkää.
Nuoriso sitä ja nuoriso tätä, kaikki on valmiina saatu, mutta mikään ei kelpaa. Ensin Ne on syntyneet kultalusikka suussa ja pullamössöä syöneet. Sitten Ne on saaneet koulunsa ja opiskelunsa yhteiskunnan varoilla ja harrastuksiin on satsattu vanhempienkin kustannuksella. Nyt Ne huutaa kilpaa: mulle kaikki tänne ja heti paikalla! Pois alta risumummot ja käpyvaarit!
Katkeruus kukoistaa yllättävilläkin tahoilla. Monen aggression taustalla ovat arvattavasti pettymykset omiin unelmiin ja yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Jostakin on syntipukki löydyttävä ahdistusta helpottamaan. Edellinen tai seuraava sukupolvi on aina otollista riistaa. ?Leuhkivat vielä aikaansaannoksillaan vaikka ovat vieneet tikkarin lastensa suusta?. Voi voi.
Jokainen sukupolvi tekee parhaansa, mutta myös virheensä. Suuret sekä pienet ikäluokat ovat vuorollaan syytettyjen penkillä, jos syyllisiä etsitään. Vaan voihan virheistä oppia muita syyttelemättäkin. Ponnistelu omaksi ja yhteiseksi hyväksi tuottaa myönteistä tulosta.
?Siitä syystä, että monet ajattelevat toisin, kuuntelen sydämeni ääntä.? – Ajatus on arvostamani pohjoisen runoilijan, Niilo Rauhalan runosta.
On vähintään kolme tapaa suhtautua maailman asioihin ja elämän ilmiöihin: pohtia asioita ja muodostaa sitten omista lähtökohdistaan perustellen mielipiteensä; olla tunnevaltaisesti samaa mieltä ihailemansa henkilön, läheiseksi kokemansa viiteryhmän tai ylipäänsä viimeksi puhuneen kanssa; olla ottamatta kantaa mihinkään, vetäytyä sivulliseksi.
Vaikeinta lienee olla omaa mieltään tajutessaan, että useimmat ajattelevat eri tavalla ja ovat sitä paitsi omasta näkökulmastaan katsoen yhtä oikeassa. Tunne ja järki saattavat joutua riitaan keskenään näissä pohdinnoissa. Päätyä kuuntelemaan sydämensä ääntä ei tarkoita kuuroutta järjen äänelle tai hulahtamista vaihtuvien tunteiden aaltoihin.
Sydämen ääntä kuunnellessa saattaa joutua olemaan toista mieltä. Se ei ihmisyhteisössä silti oikeuta toimimaan vastoin yhteisesti sovittuja sääntöjä, joilla on perusteensa. Se ei myöskään oikeuta tuomitsemaan toisin ajattelevien enemmistöä tai vähemmistöä. On viisautta myös hyväksyä sydämensä geneettinen perimä sen ääntä kuunnellessaan.
Posti on tuonut tervehdyksiä ystävien matkoilta. Korttihullu ilahtuu aina postikorteista, joissa on jokin laadukas, paikallista elämänmenoa kuvaava otos persoonallisine fiilistelyineen. Olen katsellut kolmea tällaista tervehdystä rinnakkain. Ne kertovat paitsi lähettäjistään, myös saajasta.
Lapin ruskaa, silmänkantamiin syksyn väriloistoa, lampi, johon taivas kuvastuu. Korttitekstinä ”Ei tätä voi sanoin selittää…” Ei ehkä tarvitsekaan, silti muutama lause kertoo ystävän ajatelleen saajaa ja tunteneen olonsa hyväksi rauhaa ja avaruutta henkivässä tunturimaisemassa.
Kyprokselta tulleessa kortissa on kuvattu kuusi ikonia paikallisesta Apostoli Johannes Teologin kirkosta. Ystävä viittaa Uuden Testamentin tekstiin (Apt.13 luvussa), jossa kerrotaan kristillisen kirkon ensimmäisten lähetyssaarnaajien matkasta ja toiminnasta saarella. Postimerkit ovat upeita, taidetta nekin.
Aurinkorannikolla kuljeskellut ystävä on kirjannut ilon sisarustensa tapaamisesta synttärien merkeissä ja hänelle uusista, mahtavan kauniista maisemista, joista Rondan kortti esimerkkinä. Andalucian sykähdyttävät maisemat ovat saajallekin tuttuja muutaman vuoden takaiselta kiertomatkalta.
Uudet näkymät ja kulttuurit, taide ja pyhyys, hiljaisuus ja rauha luonnossa – ystäviä yhdistävät elementit. Ja se hetki, kun istahtaa kirjoittamaan kortin ystävää ajatellen jossakin kaukana arjesta.
syksy hipaisee poskea
uni punertavaa usvaa
aamut raottavat hitaasti luomiaan
illat kutovat hämärästä pimeää
puhumattomina pihani puut
odottavat
kivun päivää
Kaupungin puutarhuri kävi hyväksymässä taloyhtiön puunkaatosuunnitelman. Mutta mitä! Toivoinko sittenkin salaa, että hän olisi kieltänyt pihamme vanhan kotikoivun päätymisen kaatolistalle? Toiselle on annettava tunnustus siitä, että hän ei ole yhtään painostanut, on kaiketi tajunnut, miten henkilökohtainen suhde miulla on pihan puihin. Koivu on sielunpuuni!
Muitakin puita lähtee, uljas mänty meiltä, tuuheita kuusia muilta pikku pihoilta. Eräänä päivänä ne vain ovat poissa, eivätkä koskaan tule takaisin. Se on kuin kuolema! Perusteita kaatoon on tietysti, mutta onko se huomioon otettava peruste, että ihmisen tunnemaisemassa puu on ikuinen? Joskus sanoin tiukkaan: koivu ei lähde ennen minua. Miten luopumiseen kypsyminen liittyy elämäntilanteeseeni nyt?
Tänään vielä puu kasvaa, taivasta kohti kurottuvin oksin. Kuulen, kun tuuli kulkee lehvissä, runko vaikertaa myrskyn kourissa, sade huuhtoo puun hiuksia. Se on siinä, on ollut aina. Voin nojata siihen, kuulla mahlan kulkevan rungossa, tuntea puun sielun värinän poski rungon silkinhienoa pintaa vasten. Helteellä se on antanut varjonsa, talvella oksiensa graafisen kauniit kuviot. Rakas puu!
On joskus väistyttävä, luovutettava tilansa toisten kasvaa.
On aika merkillistä, että voi olla viikkokausia ihan tyyntä ja tasaista ja sitten yhtenä päivänä sattuu vaikka mitä. Mikä sekin lie?
*
Puolen päivän aikaan joku juoksi rapullemme ja hakkasi nyrkillä oveen. Minä, että no mikä, ovikellokin on… Naapurimies siellä ihan paniikissa, että pitäiskö mennä katsomaan, kun toisesta naapurista tulee savua ja palohälytin siellä huutaa täysillä ja onko se Toinen kotona, missä on yleisavain, pitäiskö soittaa palokunta?(tärinää ja hätäilyä).
Minä, että töissähän se Toinen tietysti tähän aikaan ja hetkinen, että mitä? Saman tien käynnistyi ammattirooli: tapahtuu mitä tahansa, on säilytettävä toimintakyky ja pysyttävä rauhallisena. Yleisavain löytyi, mutta ei sitä sitten enää tarvittukaan. Asukas ilmaantui nimittäin sillä välin ovelleen ja selitti tilanteen: ei hätää, takan savu pöllähtänyt sisälle ja hälytin alkanut huutaa. Naapuri tärisi pelästystään vielä, kun purettiin pihassa tapahtumaa.
*
Oli sovittu iltapäiväaika ystäväkyläilyyn. Olisi pitänyt ennakoida paremmin. Alakoulusta oli juuri vapautunut parvi kevytväylän täydeltä kruisailevia pikku poikia. Jarrutin, pysyttelin keskiviivalla, ajattelin, että kuten ennenkin, laumaan ilmaantuu pieni rako. Vaan nyt tulikin poika niska edellä vauhdilla suoraan päin. Pysähdyin kysymään sattuiko kaatuneelle vahinkoa. Ei myöntänyt. (Pyöräni etukori lommoontui ja rystyset naarmuilla.) Tällä kertaa minulla oli kypäräkin päässä, pojilla ei. Neuvoin jatkossa pysyttelemään pyörätien puolella porukalla ajaessa. Kukaan ei väittänyt vastaan.
*
Odotin valojen vaihtumista suojatien kohdalla keskustassa. Vihreällä lähdin taluttamaan pyörää yli, vastakkaiselta reunalta tuli näkövammainen mies valkeaa keppiä edellään heilutellen. Yläkoulusta päässyt nuorimies kurvasi vauhdilla viistosti yli suojatien, näkövammaisen keppiä hipoen. Vahinko vältettiin juuri ja juuri.
*
Palailin kotiin päin pyörätietä. Vasemmalta pikkukatua tuli auto hidastamatta suojatien yli pääkadulle. Onneksi pyöräni jarrut toimivat. Laskeuduin alas ja odotin, kun perässä tullut toinenkin kiireinen autoilija kurvasi siitä. Suojatie on pyöräilyväylän suora jatke, joten auto olisi väistämisvelvollinen. Vaan sen on viisainta väistää, jonka henkikulta on vaarassa, meidän kaupungissamme.