Niin ehyt, niin hauras, niin valmis tuuleen
Alerieha on päällä taas, lehdet leuhallaan prosentteja kiljuvia mainoksia. No ei, ei tosiaankaan ole Pissismummo mikää varsin alehinkuinen, jos sentään kustannustietoinen iäkköhenkilö onkin, mitäs luulitte. Vaan uitavahan on, vaikka alerysiin, jos tarvis vaatii.
Nyt vaati, kun puuttui Poikakaverilta paitoja. Niitä löytyi säällisessä ajassa ja kootkin passasivat. Pissismummo tutkaili siinä vielä tankojen antimia, kun huomasi, että Poikakaveri oli kadonnut. No, Mummo arveli, että tuo oli mennyt jo kassalle ja paarusti sinne päin. Eipä ollut.
Mummo vaeltelemaan säteittäin laajenevaa ympyrää. Vaikka minkänäköistä miestä haahuilemassa, mutta näy ei Poikakaveria. No niin ja tänäänhän ei taas tullut kännykkä mukaan. Mitäs nyt? Siinäpä muuten onkin taloustavaraa. Mummo muisti, että salaattilingosta oli ollut puhetta. Sitä etsimään.
Poikakaveria ei edelleenkään näkynyt. Myyjähenkilö siihen ja innokkaasti esittelemään toinen toistaan komeampia salaattilinkoja. Ei sitä moni uskoisi, että huuhteluveden ravisteluun salaatinlehdiltä tarvitaan ruostumattomasta teräksestä valmistettu kippo, jossa on vetonaru ja joka maksaa toista sataa.
Pissismummo päätyi muoviseen härköttimeen, jossa oli kulho kansineen ja veivauskahva. Hinta osoittautui sopivaksi, parikymppiä, vähän päälle. Myyjähenkilö sai osaset koottua malliksi ja purettuakin, mutta takaisin laatikkoon ei enää saanut. Lopulta siinä oli jo kolme myyjää ongelmaa pähkäilemässä. Mummo, että ottakaapas avaamaton, katotten siitä miten vempele on laskostettu. Näin tehtiin.
Mummo paarustamaan takaisin paitaosastolle, kun ei Poikakaveria vieläkään näkynyt. No, siellähä se istui sohvan nurkassa ja panikoi, että MISSÄ OLET OLLUT. Arvatkaa vaan. Oli ollu sovituskopissa nysväämässä ja kun tuli takasi, ei Mummoo missään. Jätettiin oikeudenkäynti tuonnemmaksi ja poistuttiin kahville. Et semmone alerieha.
Luen kesäaamuisinkin sanomalehtiä. Jo otsikot tekevät apeaksi olon. Miksi toimittajilla on niin harvoin positiivista kerrottavaa lukijoille? Onko niin, että vakavasti otettava journalismi ’kellastuu’ tai ’hömpähtää’, jos siihen pääsee sekoittumaan huumorinpisaroita, inhimillistä iloa tai myönteisiä näkökulmia?
Toimittajat ravaavat ikävyyksiä metsästämässä ja suoltavat niitä lukijoille, jotka yrittävät nauttia sateisista lomapäivistään. Mahtaa olla hauskaa molemmilla? Vai mitä sanotte: dopingia, Tiitisen listaa, kerjäläisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä ja raiskauksia, maailman ruokakriisiä, vaalivilppiä, uponneita laivoja. Hoitajapula halvaannuttaa taas sairaalat, hoitotakuu ei toimi, inflaatio kiihtyy..
Nyt olisivat hyvät uutiset poikaa. Kun televisiostakaan ei tule muuta kuin jalkapalloa. Ja joka päivä sataa, täälläkin.
Kun järjestää syntymäpäiväkseen puutarhajuhlan, on hyvä olla väleissä ilmojen haltijan kanssa. Viikkoja aiemmin tullut kutsu sai varmaan kaikki osalliset hartaasti toivomaan koleahkon ja epävakaisen säätyypin purjehtimista muualle juhlapäiväksi.
Pilvisestä aamusta kehkeytyikin oikein kaunis ja lämmin sää iltapäiväksi. Puutarhan vehreydessä ja kukkaloistossa viihtyivät sekä juhlan päähenkilö että vieraat. Juhlien lähestyessä loppuaan, alkoi pilvistyä ja kotimatkalla jo ripsahtelivat pisarat.
Puoliso toi kuoronsa kvartetin laulamaan serenadeja juhlan kuningattarelle. Saksofoni soi ja kesäisiä lauluja laulettiin. Pöytä notkui herkkuja, salaatteja, uusia perunoita, savukalaa. Kun väki siirtyi sisätiloihin kahville, laulua lennähti jatkamaan lintu veden solinan säestyksellä.
Juhla on päähenkilön elämänvaiheen kohokohtia, siksi siihen latautuu odotuksia. Juhla syntyy tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, jotka tulevat koolle. Kutsuja mietitään, kutsuttuja odotetaan. Joskus joku joutuu vaikean valinnan eteen, kun kutsu käy kahtaalle.
Olen ollut juhlan päähenkilönä, kahdestikin. Ymmärrän miksi ystävä kuiskasi lähtiessä: kiitos, että tulit.
Sataa kuurotellen, harva se päivä. Vaikka aamu valkenisi aurinkoisena ja kesänheleänä, ennen puolipäivää on pilvien armeija marssinut paikalle ja alkanut kaadella kerääntyneitä ylimääräisiä pisaroita maata kohti. Luonto kiittää, ihminen sopeutuu ikuiseen kierrätykseen parhaansa mukaan.
Pihan kolme ihanaa oranssihehkuista unikonkukkaa nostavat aina kasvonsa riemuiten aurinkoa kohti ja taivuttavat nöyrästi vartensa ja hennot terälehtensä myötäsukaan sadepisaroiden alkaessa tanssinsa. Uhkeiden liljojen varret eivät taivu sateen alla. Liljankukkamaljoihin kerääntyneet pisarat vain valahtavat maahan, kun maljat täyttyvät.
Mietin: jos suru olisi sadetta, ottaisinko sen vastaan ylväänä kuin lilja vai unikonnöyrästi.
Olimme juuri vaeltaneet pitkospuita suon halki, nousseet Yst.Nuuskamuikkusen kanssa harjulle ja istahtaneet tankkaamaan vettä Huuhkajankierroksen ensimmäisellä etapilla, kun puhelimeni soi. Arvasin heti hälytysäänestä, että asia koskee äitiä.
Hiljaisessa ja karunkauniissa maisemassa kaukana kaikesta oli outoa kuunnella paniikkia, jonka palvelutalosta kadonnut muistamaton äiti oli saanut aikaan. – Ei, en voi nyt lähteä tulemaan sinne, olen kaukana kaikesta. Kyllä, nyt on vain pysyttävä rauhallisena ja luotettava, että henkilökunta hoitaa asian miten parhaiten taitaa.
Katse lipui ruosteenpunaista ja kellanruskeaa hetteikköä. Kuin pilvistä varistettuina kehystivät niittyvillojen valkeat pumpulipallot tummana päilyvää suonsilmää. Suopursujen tuoksu kantautui hennosti tuulen mukana harjulle. Nostin repun selkään ja jatkoimme taivallusta.
Illalla Nuuskamuikkusen piilopirtissä saunanraukeina palattiin päivän tapahtumiin. Veli oli soittanut myöhemmin, että äiti oli löytynyt läheisestä vanhainkodista ja kieltäytynyt itsepäisesti lähtemästä sieltä minnekään. Hänet oli otettu dementiaosastolle juhannusviikonlopuksi tilanteen rauhoittamiseksi.
Joskus on hyvä, ettei pääse paikalle. Täytyy vain luottaa.
Yön valo kääntymässä aamun valoksi, kesä sydämessään
Oleellinen pelkistyy, kun kukoistuksen aika on ohi
Ystävät ovat ehdottoman hyviä olemassa, sitäkin varten, että he ymmärtävät joskus oikeaan aikaan houkutella lähtemään oikeaan paikkaan. Viime lauantaina olin Eevan kanssa Lähetyskirkossa kuulemassa fransiskaaniveli Richard Rohrin mietiskelyjä teemasta Läsnäolon taito.
Olen vuosien mittaan lukenut mystikkokirjallisuutta: Echard Tollen ja Anthony Mellon, Thomas Mertonin ja Henri J. M. Nouwenin, Ristin Pyhän Johanneksen ja Avilan Theresan sekä Filokaliaa. Siinä, mitä nyt kuulin, ei sinänsä ollut uutta, luetun pohtiminen yksin vain on erilaista kuin yhdessä kuulemaan syventyminen. – Mieltään on muistutettava (re-mind) asioista, jotka jo tietää.
Paikalla oli paljon kirkollista väkeä, tuttujakin. Tuntui hyvältä havaita, että olen etääntynyt kirkon sisäpiireistä, tullut virasta vapautumisen myötä johonkin laajentuneeseen tilaan, jossa hengen tuuli puhaltelee lempeästi ja raikkaasti. – Systeemin sisältä käsin ei voi nähdä, mitä siellä ei saa kysyä, totesi Rohr. – Uskoa on reformoitava koko ajan.
Puhuja sanoi ihmisen mielen joko pyörittävän tauotta menneitä asioita ja tapahtumia tai huolehtivan tulevista. Nyt-hetki on useimmille pelottavan riittämätön ja tyhjä tila, jonka täytteeksi mielen joko-tai-melu nousee. Dualistinen (joko-tai) mieli ei koskaan tavoita suuria asioita, koska se ei kykene olemaan läsnäolevassa hetkessä.
Olen jotain jo ennen ajatustani, puhtaan tietoisuuden tila, joka antaa asioiden olla mitä ovat, niitä kategorisoimatta. Meditaatiossa näen virran, jota lipuu veneitä. Nimeän veneet menneiden asioiden, tulevaisuushuolien ja ahdistavien ajatusten mukaan ja päästän ne menemään. Katselen miten virta vie veneet mennessään. Kun ne kaikki ovat lopulta lipuneet pois, on mielessäni vain virran syväntumma vesi, rauhaa täysi. Havaintoni mukaan kristillisissä piireissä pelätään – turhaan – vanhoja viisaususkontoja. Meditatiiviset tao, tie ja zen, mielen hiljaisuus säikyttävät jo sanoina, vaikka kysymys on samasta pyrkimyksestä, joka kristillisellä kielellä ilmaistaan sanalla kontemplaatio. Itämaisissa uskonnoissa sanasto ja jumaluuden hahmot ovat paikallisen kulttuurin muovaamia, kristittyjen Kristus-uskon taustalta kuultaa juutalaisuskonnon näkymättömän jumalan traditio. Kristityt ohjaajavanhukset puhuivat vaeltajan tien kolmesta vaiheesta: oraatio, meditaatio, kontemplaatio. Jos tajuan mieleni dualistisuuden, alan hellittää kontrollista, kategorisoinnista ja oikeassa olemisen tarpeesta. Olen matkalla kohti aitoa kontemplaatiota, sanattoman yhteyden kokemista Jumalaan. Kussakin nyt-hetkessä voin kysyä itseltäni: mikä on tärkeää? Haluanko olla oikeassa vai olla onnellinen?
Yst. Sosiaalineuvoksen kesäterassilla keskusteltiin taannoin viisaasta vanhuudesta. Mehukas aihe meidän eläkeläisten kesken. Sain tutkittavakseni Vanhustyön Keskusliiton julkaiseman tuoreen lehdykäisen aiheesta. Siitä nämä seuraavat viisaudet on napattu.
Sanotaan, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Viisaus on perin persoonakohtainen asia. (Pirkko Karjalainen)
*
Periaatteessa uskon, että meidän vanhojen tulisi varoa vaatimasta liikaa lapsiltamme. Ennen kaikkea emme saa odottaa, että he suojelisivat meitä yksinäisyydeltä. Mitä vähemmän itse kokee, sitä tärkeämpää on luullakseni olla kiinnostunut siitä mitä muut kokevat. (Merete Mazzarella)
*
Ketä minä oikein yritän miellyttää? Miksei minun anneta rauhassa kehitellä omanäköistä vanhuutta? (Anneli Sundberg)
*
Jos ikääntyessään ei mieti omia siirtojaan eteen päin, tekee ne joku muu. Omia elämänsisältöjään voi rakentaa. Henkinen yhteys johonkin yhteisöön on tärkeää. (Ahti Hirvonen)
*
On päivitettävä itsensä. Myönteinen asenne on iso apu. Olemiseen ei pääse kuin miettimisen kautta. Ei aika mene hukkaan jos oleilee. (Pirkko Lahti)
*
Ajan tasalla pysyminen muodostaa sopivan haasteen ja on vanhan aivonystyröille sopivaa treeniä. (Sulo Aho, 80)
*
Otan asiat sellaisenaan mitä elämä tuo tullessaan. (Aune Riikonen, 80)
*
Olen edelleen töissä, en ole halunnut jäädä kokonaan eläkkeelle. On liikuttava ja mentävä niin kauan kuin jaksaa. (Iris Lampila, 74)
*
Sohvalta on noustava ja lähdettävä katsomaan, löytyykö elämästä vielä jotain uutta.
(Jussi Pesu, 70)
Olen oikein pessimistisenä tuuminut asiaa tyhmässä päässäni. Liekö sitä vanhana nuorta itseään viisaampi? Eikös ihminen yleensä ole fiksuimmillaan parinkymmenen tietämissä, ainakin omasta mielestään? Niin että siitä iän karttuessa sitä vain tyhmistyy. Miten tyhmäksi ehtiikään ennen kuin viikate vilahtaa. Viisaudessa ei ole muka kysymys tiedon määrästä, kokemuksen antamasta opista eikä älyn säihkeestäkään. Herää kysymys mistä sitten? Onko se nyt taas jotain hiljaista tietoa tai muuta mystistä, josta ei kukaan selvää saa? Miten minusta alkaa näillä kymmenillä tuntua, että viisautta on turha odotella iän mukana tulevaksi, jos sitä ei ole tähän mennessä havaittu? Taidan päätyä alussa siteeratun P.K:n linjoille. Persoonakohtainen tuntuu olevan eikä iän mukana muuksi muutu.