Dalailama; Maailmankaikkeus atomissa; Tammi 2008
Tämä kirja ei ole nopeaa luettavaa, kesti minulla koko kesän pala kerrallaan nautittuna. Kirjoittaja on niin uniikki, että persoonasta muodostunut kuva häilyy taustalla koko ajan. Kirja ei tarjoile uutta tietoa maailmankaikkeudesta, mutta Dalailama pohtii kiinnostavalla tavalla länsimaisen tieteen ja buddhalaisen vanhan viisauden yhtymäkohtia. Minua kiehtoi itämaisten sävyjen maustama näkemys tieteellisestä maaailmankuvasta; kaikki viisaus ei tyhjene siihen, mikä voidaan tieteellisesti todistaa.
*
Kate Jacobs; Pieni lankakauppa; Gummeruksen Loisto-pokkari 2007 (4.p.)
Loppukesän suosikkipokkarini on tässä! Romaani on runsas (yli 600 sivua) ja letkeästi kirjoitettu. Arja Tuomarin suomennos säilyttää alkutekstin keveyden ja ilmavuuden. Luonnehtisin kirjaa viihdyttäväksi – eri asia kuin viihteellinen, joka saattaa luoda heppoisen vaikutelman. Amerikkalaisen elämäntyylin kliseet tunnistaa, mutta ne eivät tässä pokkarissa ärsyttäneet. Kirja oli oivallista iltalukemista, vaikka juoni tuntui koukuttavan.
*
Utsjoen Kylätalon puodista löysin taiteilija Elina Helander-Renvallin kokoaman ja kuvittaman kirjasen Silde, saamelaisten myyttejä ja tarinoita. Esipuheessa sanotaan: ”Huolimatta siitä, minkä sisällön kukin myyteille antaa, ne ovat kaikkien käytettävissä. Ihmiset etsivät arjen keskellä selityksiä olemassaoloonsa, omaa tehtäväänsä elämässä, luojan suunnitelmia ja tietämisen kaavaa. – – Jälkimodernilla aikakaudella myytit auttavat laajentamaan nykyistä maailmankatsomusta ja muuntamaan erilaisia ajattelutapoja.” – Minulle Silde avasi saamelaisuutta ja pohjoista mystiikkaa.
*
Kaksi runokustannetta poimin Hailuodon Puikkarista: Helvi Juolan Kaarnalaiva ja minä sekä Suoma Taustan Merenmieli unelmin tilkitty. Molempien runoissa on vahva meren tuntu, kirjoitettu meren äärellä eläneen ihmisen tavalla. Juolan Kaarnalaiva on myös kuvitettu merellisin mustavalkokuvin. Myös tuntemattomiksi jäävien runontekijöiden pienillä luontorunoilla on arvonsa – niissä välähtää viisaita ajatuksia, kauniita runokuvia.
”Minun syksyssäni pitää olla / tuulta ja myrskyä. / Pilvien pitää juosta ja lentää / ja kuun katsoa / repaleisten pilvien raosta / maan elämää. ”
– Helvi Juola
”Keräsin kekoon /rannalle mykät kivet. / Kun palasin vuosien kuluttua / ne puhuivat selvää kieltä.”
– Suoma Tausta
Linnanmäen Peacock-teatterissa on esitetty High School Musicalia elo-syyskuussa. Kyseessä on nuorisomusikaali, jonka upeat laulu- ja tanssinumerot ovat saaneet kerta toisensa jälkeen viimeistä sijaa myöten täyttyneen katsomon hurmoksiin.
Sain Toisen tilaamaan liput syyskuun viimeiseen päivänäytökseen. Päivä oli mitä kaunein ja puiston puut hehkuivat syysväreissä. Huvimaailma oli jo hiljennyt talvilepoon, mutta Sea Life taitaa olla auki läpi vuoden.
Aikuiset olivat yleisössä vähemmistönä, teinimusikaali näytti olevan erityisesti varhaisnuorison suosikki. Laumoittain pieniä ja vähän isompia tyttöjä ja poikia oli huokailemassa ihailemiensa teinitähtien perään.
Me iäkkäätkin hurmaannuimme! Pääosien esittäjät olivat häkellyttävän taitavia, laulujen sanat puhuttelevia, suurten tanssikohtausten koreografia raikas. Nuorten energia suorastaan säihkyi. Rakastuneiden horjuminen kaveriporukan painostuksessa ja uuden tunteen vastustamaton vetovoima esitettiin valloittavasti.
Tuli mieleen omalta muinaiselta oppikouluajalta satumusikaali Pienet sydämet, jota esitimme eka- ja tokaluokkalaisten voimin. Se oli hauskaa! Paitsi laulukuoroon pääsin myös tanssiryhmään. Osaan vieläkin kaikki ne ihanat laulut ja muistan sen sinisen tanssihameen, jonka helmapäärme piti itse ommella.
High School Musicalin tarina vivahti amerikkalaisittain ruusunpunaiseen, kovin oli kaikki herttaista ja viatonta. Kuitenkin yhteisöllisyyden teema; erilaisuuden hyväksyminen ja kaverien tuki toisilleen on oikea sanoma lapsillemme näinä kovina aikoina.
Jälkimmäistä viisauden lajia on taas riittänyt, kuten aina myrskyisien tapahtumien jälkeen. Radion ja television ajankohtaisohjelmat sekä lehdistö laidasta laitaan yleisönosastoineen ovat suorastaan rypeneet jälkiviisauden pohjattomissa hetteiköissä.
Taas huudetaan: miksi edellisestä myräkästä ei mitään opittu. Tuudittauduttiin siihen autuaaseen uskoon, ettei kauhistuttava tapaus voi toistua. Syyllisten penkille on innokkaasti istutettu poliisia ja sisäministeriä. Kansa huutaa yhä herkästi: ristiinnaulittakoon! Vikaa on paikannettu vanhempiin, koulusysteemiin, mediaan, päättäjiin, yhteiskuntaan ylimalkaan ja ennen muuta internettiin, tuohon mehukkaan pahan valtakuntaan.
Viisasten kivi taitaa olla pahasti kateissa. Syyllisten etsiminen ei poista ahdistusta ja vikaa on joka suunnalla, mistä vain keksitään tonkaista. Asiallisia ja perusteltuja kannanottoja on harvakseltaan löytynyt lehdissä; keskusteluohjelmia tai poliitikkojen eduskuntapuheita seuraamalla hämmennys on vain kasvanut.
Mielenkiintoista on millaisena Suomi näyttäytyy nyt muun Euroopan silmissä. Itsemurhatilastojen kärkikolmikossa meillä näyttää olevan pysyvä paikka. Taannoin saimme röyhistellä nuortemme fiksuudella kansainvälisessä oppimistulosten vertailussa, mutta samaan aikaan koululaisemme pelkäävät henkensä edestä.
Asiaintilaa parantavat päätökset ovat lainsäätäjien ja kriisin jälkien korjaaminen viranomaisten hallussa. Meidän jälkiviisastelijoiden on tuettava heitä kivien heittelyn sijaan. Vastuullista aikuisuutta on suostua näkemään, välittää ja toimia.
PS. Asiallisia näkökohtia aiheesta ovat kirjoittaneet mm. Saara 24.9. ja Vaiheinen 26.9.
Tänään sopii miettiä suhdetta Mika Waltariin kirjailijana. Onneksi Sinuhe egyptiläinen oli ensimmäinen Waltarini. Tarinaa pidetään yleisesti unohtumattomana ja se oli aikansa myyntimenestyksiä. Mitään vaikuttavampaa Waltarin kirjoittamaa en ole myöhemminkään löytänyt.
Juhlavuoden kunniaksi voin tunnustaa: kotikirjastossamme oli hyllymetri Waltaria; paksuja ja tosi paksuja opuksia, vanhoja ja uusia painoksia, yhdistelmäteos varhaistuotannosta. Vaikka historiallisten tiiliskiviromaanien parissa askartelu on minulle yleensä takkuista, kahlatuksi tulivat niin Johannekset, Mikael, Turms ja Hakim, Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset ja Feliks Onnellinen kuin muistelmat, mietteet ja matkakertomuksetkin.
Käsittämättömän laaja tuotanto! Ihmettelen oliko Waltarilla omaa elämää ollenkaan. Jossain vaiheessa hyllystämme häipyivät historialliset romaanit yksi kerrallaan Esikoisen mukaan ja jäivät sille tielleen. Saivat jäädäkin, ei mikään huono lukuvalinta. En kaipaa ’paksukaisia’, sillä Sinuhen jälkeen Waltari mielestäni varioi samaa sankaritarinaa, kuten moni muukin ’armoitettu’ sanataiteilija muuten tulee tehneeksi. Sanasampo ei välttämättä ole idearikkain.
Pitänee lukea taas kerran Sinuhe, varhaisen elämyksen muistoksi ja uusia toivoen.
On mahdollista luottaa
Selkäongelmaisen puutarhurin syksyinen suurponnistus pihamaalla on taas kerran ohi. Alkuviikosta kätkimme kukkasipuleita perennojen väliin: aikaisia, keskiaikaisia (!) ja myöhäisiä eri värisiä tulppaaneja, narsisseja ja krookuksia.
Kokeilimme istutusvehjettä, jolla voi kairata sipulinmentävän ja syvyydeltään valmiiksi mitatun kolon maahan ja tipauttaa sitten multapaakun sipulin niskaan. Kätevää. Kairaaminen näytti vaativan Toiselta voimaa ja selkäni suuttui taas sipuleiden kera kyykistelystä, mutta yhteispelillä homma hoitui.
Oi näitä ihastuttavia aurinkopäiviä! Aamun kirpeydessä kimaltaa kaste, päivällä väreilee lämmin. Katua kulkee kuin värikästä mattoa, tuuli pöyhii ja lennättelee lehtiä. Ilta punertaa taivaanrannan ja puiden latvat. Syksyyn kätketty ilo.
Torstaimummolassa oli tänään tarkoitus muistella kouluaikaa. Alun kuulumiskierroksella kukaan ei sanonut sanaakaan Kauhajoen tapahtumista. Viimein otin asian puheeksi kysymällä miten itse kukin oli kuullut uutisen. Oli kuin korkki olisi ponnahtanut pullon suusta, jokainen halusi puhua.
Kukin reagoi luonteensa ja elämänkokemuksensa mukaisesti. Joku tuli vihaiseksi, joku puhui pelosta, toinen omaisten surusta, kolmas nuorten vaikeuksista nykyaikana. Joukossa oli myös pari vanhusta, joita tapaus ei tuntunut liikuttavan tunnetasolla lainkaan. Ajattelin, että he olivat kokeneet sota-ajan lapsuuden ja niin paljon vaikeaa elämässään, etteivät jaksaneet välittää.
Koulumuistoja tuli suorastaan tulvimalla. Paljon puhuttiin kiusaamisesta, ankarista ja rankaisevista opettajista, pitkistä koulumatkoista (jopa seitsemän kilometriä!) ja sodan keskeyttämästä opintiestä. Myös hassuja ja hauskoja muistoja tuli esiin. Muistelu jatkui vielä kahvipöydässäkin, aika tuntui loppuvan kesken.
Ennen ei kaikki suinkaan ollut paremmin. Opettajilla oli auktoriteettia liikaakin. Kiusaajia ja kiusattuja on aina ollut koulumaailmassa. Eilen saattoi oppilas olla opettajan mielivallan uhri, tänään osat ovat vaihtuneet.
Kovin samanoloisia ovat nuo painavat sanat. Murhe yksinään voi tuntua kuolemanraskaalta – murha merkitsee sekä kuolemaa että murhetta. Eilen satuimme tulemaan kotiin Toisen kanssa samalla ovenavauksella. Minä en vielä tiennyt. – Se tapahtui taas, nyt Kauhajoella, sanoi Toinen vakavana ja avasi television. Vaistomaisesti tulin parahtaneeksi ei-voi-olla-totta, vaikka jokin minussa tiesi, että voi.
Yle-Teemalla oli opettajia keskustelemassa traumapsykologin kanssa. Juontaja heitti keskustelun lopuksi: mitä jos kriisiterapiat ja debriefingit ovat vain pahasta, jos olisi paras vain jatkaa arkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Viisas kriisiterapeutti väisti tökeryyden ja totesi rauhallisesti: arjen pitääkin jatkua, mutta järkyttävien tapahtumien läpikäymiselle ja surulle on myös luotava tilaa.
Monet murheet ovat elämään kuuluvia ja väistyvät ajan myötä, kun kipu vähitellen lakkaa tuntumasta. Murha tuottaa mittaamatonta ja pitkäkestoista yksityistä ja yhteisöllistä murhetta ja pelkoa. Ettei kipu ja murhe jäisi kenenkään yksin kannettavaksi, on kuunneltava, oltava vierellä, puhuttava pienin sanoin.
Ja sitten on avoimin silmin nähtävä, mitä tulee vastaan yksinäisillä teillä: maailman päiväpuoli ja yöpuoli, se mikä siinä on kaunista ja ihmeellistä ja se mikä on arvoituksellista ja kauheaa. On nähtävä mitä on.
Jörg Zink
Pitkän yhteiselomme ajan olen saanut aika ajoin mykistyneenä seurata, miten tekniset vempaimet tuunataan osittain tai vaihdetaan uusiin näppärästi. Toinen tulee asiantuntijaliikkeestä mukanaan paketti, askartelee aikansa ruuvimeisselien ja muiden näpöttimien kanssa ja voilà! siinäpä se.
Tässä iltana muutamana sain ihailla tietokoneen emolevyn vaihtamista uuteen. – Onko tuo jotenkin rikki, kysyin entisestä. – No ei, se on ollut mulla vuoden verran käytössä, mutta ajattelin kierrättää sen sun koneeseesi. – Aha. Arvattavasti siinä on nykyistäni enemmän ominaisuuksia, eihän vaihdossa muuten ole mieltä. – Joo, ominaisuuksia on. Ajattelin asentaa sulle siihen Vistan.
Niin että ennen kuin ominaisuudet edes auttavasti ovat hallussa, voipi olla, että olen pakotettu tarttumaan manuaaliin (johon siis kukaan kuolevainen ei tartu kuin viimeisessä katastrofaalisessa hädässä). Meillä manuaali toimii niin, että minä huudan koneen äärestä: heeei, tuuksä auttamaan! Ja Toinen murahtaa: mitä nyt taas?
|
|
