Kuuntelen sydämeni hiljaisuutta, kaukaa soivia kelloja. Katselen liekkiä, valoja ikkunan takana, lyhdyssä.

Pihassa on ohuelti lunta. Linnut käyvät tuon tuostakin eväspaikallaan, varpuset, tiaiset, mustarastaat. Jotkut niistä istahtavat hetkeksi lyhdyn valojen loisteeseenkin.

Adventti on taas tässä. Iloinen odotus. Valojen nauhat, liekin tuoksu.

Aamun Hesarin ’Merkintöjä’ palstalla Annikka Mutanen pohdiskelee boomer-käsitettä. Sen on sanottu olevan tylynpuoleinen nimittely tietyn ikäpolven edustajista, joiden näkemykset on koettu vanhentuneiksi ja taantumuksellisiksi. Kysymys on siis ikärasismista.

Yhdysvalloistahan käsite boomer on peräisin, mikäpä ei olisi. Tuoreimmat suomalaissukupolvet tunnetaan amerikkalaisen kulttuurin melko kritiikittömästä apinoinnista. USA:ssa oli myös suurten ikäluokkien vauvaboomi kuten meillä sotavuosien jälkeen 1946-1950.

Toimittaja lainaa emeritaprofessori Marja Holmilan tutkimuksia ja huomauttaa, että olisi nimittelijöiden hyvä muistaa, mikä sukupolvi yhteiskunnassamme on eniten edistänyt miesten ja naisten tasa-arvoa. Hän muistuttaa aborttilaista (1970), päivähoitolaista (1973), maksuttomasta ehkäisyneuvonnasta, äitiysloman pidennyksistä ja jaetusta vanhempainvapaasta. ”Nuoremmilla on kova työ yltää samaan.”

On kirkkovuoden viimeinen sunnuntai. Allakka kertoo, että on lapsen oikeuksien päivä, itsemurhaan päätyneitäkin muistetaan ja kirkon kalenterissa on vanhastaan tuomiosunnuntai sekä nykyään myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Alkaa olla jo merkityspuolella tungosta.

Kuuntelin radiomessua Lempäälästä Pyhän Birgitan kirkosta. Urkuja ei juurikaan tarvittu, kovasti oli kilinää ja kolinaa ja monenlaista soitinta, laulusolisti huokaili viihdemusiikkityyliin. Pastori saarnasi nykyajan puhekielellä, keskittyi vertaamaan evankeliumin kohtikäyvää tekstiä monopolipelin kuvioihin. Jos Pyhä Birgitta eläisi, mitähän tuo sanoisi tästä nykymeiningistä.

Kymmenen asunnon rivitaloyhtiössä on ihmeen hyvä sopu. Toki erimielisyyttäkin ilmenee. Jotkut haluavat kaataa puut – toisten pihoilta. Jos yhdessä pihassa on nähty rotta, kukaan ei saisi ruokkia pikkulintuja. Sähkölaskun maksaa jokainen osaltaan, mutta turhat valot ovat pahasta.

Yöllä on satanut ohuelti lunta. Linnut askaroivat siementarjottimella ja talipallojen kimpussa. Yhden huomaan istuskelevan torkuilla syreenin alaoksalla. Mustarastaskin on taas löytänyt pihallemme. Niin vähän pikku pihassa tapahtuu, sallikaa meille edes Luojan pikkulinnut.

No niin. On ollut eläköidyttyä jo joltisenkin aikaa vaihe, jossa ruokavastaavamme päänvaiva ratkaistaan arpomalla viikon kauppalistalle aineksia kohtuullisella vaivannäöllä syntyviin aterioihin. Niihin kuuluu joku puolivalmiste, muutama pakaste, joku hyväksi havaittu laadukas einesruoka, kahden päivän keiton tarpeet ja sunnuntain herkkuateria. Joka viikko on yksi kala- ja yksi kasvisruokapäivä sekä salaattitarpeita, välipalatarpeita ja hedelmiä.

Väistämättä eläkeläispariskunnan ruokavastaava on emännäntöihin perehtyneempi puolisoista. Tämä sitten yhtä väistämättä kyllästyy/väsähtää vastuuseensa ja nurisee, miksei hänellä ole tästä toimestaan ikinä vapaapäivää. Silloin alkavat hyvät neuvot olla tarpeen. Etsittäessä ratkaisuvaihtoehtoja löytyy, jos halutaan. Sovitaan, että yksi ateria viikossa on Toisen vastuulla. Löytyy muutama ruokalaji, jonka Toinen osaa tehdä yhtä hyvin/paremmin kuin emäntänsä. Toinen osaa myös käydä pizzeriasta molempien hyväksymän pikaruoka-annoksen tai viedä puolisonsa kiinalaisen noutopöydän ääreen.

Tänään kokeiltiin kaupungin iäkköväen palvelukeskuksen antimia. Vaihtoehto on viiden minuutin ajomatkan päässä ja erittäin edullinen eläkeläisille. Sinne! Karjalanpaisti lisukkeineen oli ihan hyvää ja aidon makuista Toisen mielestä. Emäntä riemastui keittolounasvaihtoehdosta ikihyväksi, sai siihen salaattipöydän antimia, tuoretta ihanaa siemenleipää ja maailman parasta parsakeittoa. Jälkiruuaksi oli raparperikiisseliä kermavaahtonokareen kera. Pariskunnan yhteinen arvio oli: tänne tullaan toistekin.

Sinä, joka luet näitä, olet ehkä huomannut, että en kirjoita vain erityisistä päivistä, dramaattisista tapahtumista ja harvinaisista kohtaamisista. Että kirjoitan enimmäkseen tavanomaisista, hiljaisista päivistä, elämästä, joka soljuu arkisena ja pyhäisenä itsestään melua pitämättä. Riippuu lukijan odotuksista onko teksti tylsää tai väritöntä tai yhdentekevää – kirjoittajasta taas riippuu osaako, haluaako tai rohkeneeko hän avata tuntemuksiaan, ajatuksiaan, ottaa kantaa siihen mitä omassa pienessä elämässä tai koko globaalissa maailmassa tapahtuu.

Mitä isompia uutisia mediasta kantautuu sitä korkeammaksi nousee kynnys kommentoida tapahtumia tai olla jotain mieltä. Monesti tuntuu, ettei tiedä tarpeeksi taustoja eikä syitä, mitkä tapahtumiin johtavat, ottaakseen kantaa. Keskustelut jäävät pieniin piireihin, usein myös varoo sanomasta ajatuksiaan suoraan, jos tietää, että keskustelukumppani edustaa vastakkaista näkökantaa. Tässä iässä malttaa jo vaieta, monesti myöskään ei katso hyödylliseksi riitauttaa keskustelua erimielisyydellä. Tekeehän se tietyllä tavalla elämästä tylsempää, kun jättää käyttämättä mahdollisuuden kuulla ajatuksiaan rikastuttavia näkökulmia.    

Ihminen tarvitsee tavallisia päiviä ja erityisiä. Molemmissa on hohtonsa. Erityiset tempaavat mukaansa jonkin harvinaisen, poikkeavan aiheen tai tapahtuman myötä. Käynnistävät ajatusketjuja, muistoja, tunnetiloja – ehkä luovuuden purskahduksia. Oli mukava tavata isänpäivänä lapsenlapsia ja niitten isiä. Ritaripoika valitti, ettei ole piitkään aikaan päässyt käymään Vaarilassa, niin kysäisin mitä meille yhteisiä juttuja he muistavat lapsuudestaan. Poika muisti ”ne maanantait, kun te tulitte meille ja haitte mua ekaluokalta kotiin ja sitte puuhattiin kaikkea, mummeli luki juttuja ja lauloi mun oman spesiaali-iltalaulun”. Isomuru taas muisteli, kun ”vaari haki mua päiväkodista ja me keksittiin lauluja mummelin kaa koko matkan kotiin asti. Sit mummeli lauloi mulle unilauluksi aina pohjantähtilaulun ja muitakin tähtilauluja…”

Tavallisen päivän aamuna herätessä eläkemuori huokaa: ihanaa, tänään ei ole mitään ohjelmaa! Se tarkoittaa, että ei ole välttämätöntä lähteä mihinkään, voi aloittaa päivän hitaasti, unohtua lukemaan lehteä, hoitaa kotiaskareet muistaessaan, syödä kun tuntuu siltä, lukea levätessään tai kirjoittaa tai lähteä metsään kävelylle. Voi soittaa ystävälle tai viestitellä lähipiirin kanssa arkisia. Illalla voi katsoa uutiset ja ajankohtaiset telkkarista, jos jaksaa. Ja sammuttaessaan lampun huokaista syvään: Kiitos tästä tavallisesta päivästä.

Kaktus kukkii kahdessa huoneessa, toisessa valkoisin toisessa punaisin kukin. Liljaruukku avasi myös ihanat kukkansa täksi päiväksi marraskuun tihkuista harmaata uhmaten, ja saman tien tuli aurinkokin esiin. Myrsky kuuluu kaataneen puita siellä täällä. Isämme ovat lepopaikassaan ja poikiemme perheet omat isänpäivänsä viettoa juhlineet. Vielä Vaarikin saa osansa onnenhetkistä.

Iltapäivällä tulee Kuopus tyttöjensä kera. PikkuMuru oli käytetty lääkärillä ja sen jälkeen jonotettu vielä apteekissa. Toisessa korvassa on tulehdus. Päästään taas leikkimään piilosia, laulelemaan yhdessä ja katsomaan onko lelukoppaan tullut lisää tavaroita sitten viime käynnin. Tuskin ehdimme saattaa heidät kotimatkalle, kun Esikoinen soittaa ja kysyy voivatko vielä tulla. Tietysti voivat ja kakku sekä voileivät maistuvat heille. Siinä on aika meluisaa, kun käydään pari kierrosta leikkiä, jossa pitää arvata kuka/mikä olen. Paljastuu, että Isomuru on ’amiraaliperhonen’, Ritaripoika ’värisävy mattamusta’ ja Esikoinen tunne ’rakkaus’. Rajaavin kysymyksin ja kyllä tai ei vastauksin päätelty sanaleikki päätyy lopulta hervottomaan  nauruun.

Mahtava isänpäivä. Viimeisten perävalojen jälkeen Vaarista on jäljellä hiljainen kuitti, mummelista pelkkä riepu. Silti.

Ainahan sitä ei ajattele, että tämä pallo, joka meitä avaruudessa pyörittää, on monenlaisten ihmisten koti, joista jokainen vaikuttaa jollakin tavalla ympäristöönsä ja ihmisiin lähellä ja kaukana. Jos ajattelee, nousee usein ja helposti mieleen suru siitä, ettemme näytä välittävän kotiplaneettamme hyvinvoinnista, toimimme vastoin parempaa tietoa elonkehää haavoittavasti ja tuhoavasti. Jokaisella on puolustuksensa, yleisimmin se, ettei yksittäinen ihminen voi mitään tai se, että syylliset ovat muualla, toisissa maanosissa, toisissa kulttuureissa. Niiden se pitäisi tajuta ja ratkaista. Mikä lohduttaisi ajattelijaa, joka ahdistuu umpikujista, asioiden mittakaavasta?

Pohjolassa, jossa asumme, toimii tietty lohdullinen syklisyys, vuodenajat. Jokaisella niistä on oma ilmeensä, kukin vuorollaan vaikuttaa meihin omalla tavallaan. Marraskuun hämärät, sateentihkuiset pilvipäivät hiljentävät ja rauhoittavat. Jos on selkeitä öitä, voi ihmetellä kuuta ja tähtiä, jos aurinko pilkahtaa päivällä, mieli ilahtuu tuokioksi, mutta kumpikaan ei riko hiljaiseloa.  

Uutisissa kerrottiin, että avaruuden mittaamattomissa sfääreissä oli tapahtunut huomattava, massiivinen tähden räjähdys. Ei se ihmiskunnan perusmelskeen yli pieniin korviimme kantautunut, mutta avaruustutkijoiden antenneihin on jälki jäänyt. Supernovako siellä leimahti?

Emme ajaneet tänä vuonna kolmen tunnin päähän Toisen vanhempien haudalle viemään kanervia ja kynttilää. Nukkukoon muistopaikka talviunta. Ehkä keväällä taas käydään Saimaan rannoilla. Meillä ei ole kaupungissa enää ketään elävää, jota tavata. Olen kiitollinen, että omien vanhempieni muistopaikkaa tuotakin kauempana hoitaa veljeni, joka siellä asuu, neljän ja puolen tunnin ajomatkan päässä täältä. Tyydymme viemään kynttilän oman seurakunnan yhteiselle, muualle haudattujen muistopaikalle, jollaisia nykyään lienee jo kaikilla hautausmailla. Itsensä vuoksi kai monet ikäluokkamme ihmiset tätä vanhaa, kaunista tapaa yhä noudattavat. Edesmenneitä muistellessa elämä solahtaa kokoiselleen paikalle tässä ajassa ja omassa mielessä.

Tässä eräänä päivänä, kun aurinko kutsui ulos, sovimme vuosien takaisen ystävän kanssa metsäkävelystä. Hän oli aiemmin ilmoittanut tulleensa talveksi miehensä kanssa etelään, lähemmäs lapsiaan. Samassa kaupungissa nyt odottelemme talven tuloa ja hengittelemme marraskuun pimeitä iltoja ja öitä. Tuli häikäisevän valoisa päivä, ja sovimme: lähdetään metsäkävelylle. 

Näillä main pikkukaupungin metsiköt eivät ole laajoja, mutta kävelijöille niitä on riittämiin. Syysmärkiä polkuja emme voineet kovin syvälle kulkea, valittiin golfkentän reunan leveä, kova ja kuivapohjainen tie. Sen päässä on myös kentän huoltorakennus, jonka terassituoleissa saattoi istua hetken levähtämässä. Ystävyyden päivityskeskustelussa vierähti kolmatta tuntia. Kummallakin oli tilaa kertoa tärkeimmät tapahtumat ja jakaa tämänhetkisen elämänsä värit.

Niin on, että luottamuksellinen vuorovaikutus on ystävyyden ydintä. Se, ettei tarvitse arastella kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan eikä ihmetellä toisen kertomia. Sielunsisaruutta on riittävästi.