Jos aikoo lenkille, on lähdettävä heti, kun aurinko pilkistää, syöksähdettävä aamuteen jälkeen metsään. Miten raikasta ja ihanaa! Ja monta vastaantulijaa, jotka kommentoivat säätä hymyillen: vihdoinkin! Tunnin lenkki – ja kas, kotikadulle ehdittyä jo taas alkaa sade ripsuttaa. Semmoista on lokakuussa.

…pohdinta sen kun jatkuu…

Rakastan pihaamme ja sen puita. Syksyisin saatan tuskailla haravatyön määrää, mutta keväällä jo taas seuraan innokkaana lehtisilmujen paisumista ja odotan vihreän kesämekon hulmahdusta vaahteran ja tammen ylle. Keväällä istutan uutta tai vaihtelen entisten istutusten paikkaa. Kukkamaa yllättää, on ihana ilo seurata mistä ja milloin putkahtaa varsi ja nuppu ja minä aamuna se aukeaa.

Meitä nuorempi ystäväpariskunta myi omakotitalonsa kaupungin laitamalla ja muutti keskustaan kerrostaloon. Lähdölle oli hyvä syy. Etukäteen ystävärouva suri puutarhaansa, jonka jokaisen puun ja pensaan oli itse istuttanut. Oman kasvimaan, köynnösruusujen ja kukkapenkkien jättäminen tuntui raastavalta. Seitsemännen kerroksen parvekkeelta he nyt katselevat taivaanrantaan laskevan auringon punaamia pilviä työpäivän jälkeen ja kaupungin valojen syttymistä. Ihminen sopeutuu pakon edessä.

Kerrostaloasunto näyttää olevan monen aikuisen asumiskaaressa ensimmäinen ja viimeinen paikka. Se sopiikin aktiivisille nuorille ihmisille, jotka matkustelevat ja harrastavat tai eläkeläispareille, joilla on kesäpaikka, jossa voivat olla vaikka puolet vuodesta. Kerrostaloasukas yleensä sanoo asuvansa kerrostalossa, ei niinkään, että kotinsa on siellä. Talon hoito on ulkoistettu jollekin huoltoyhtiölle ja asukas maksaa siitä hoitovastikkeessa tai vuokrassa. Talon talkoisiin osallistutaan yleensä heikosti, hyvä jos muutama tulee paikalle. Vastuuta saa kantaa Joku Muu.

Asukasbarometritutkimus kertoo, että yli puolet suomalaisista haluaa asua omakotitalossa. Omalla tontilla asuja haluaa tilaa ympärilleen ja monella heistä on myös tunnesuhde taloonsa. (Siksiköhän omakotitalojen reviirikiistat ovat niin yleisiä?) Rivitalossa asuminen on urbaani kompromissi tästä toiveesta. Yhtiömuotoinen asuminen vaatii myös tiettyä sosiaalisuutta, koska yhteisen pihan ja talon asioiden hoitamisesta on kyettävä sopimaan.

Filosofi yrittää kertoa, että koti ei ole paikka vaan mielentila, suhde ympäristöön, turvallisuuden tunne. Niinpä. Moni ratkoo sisäistä tyytymättömyyttään muuttamalla eikä koskaan löydä paikkaa, jossa olisi kotonaan.

Nykyään – erityisesti talkoopäivän jälkeen – olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa asumismuotoamme. Muutos ajattelussa on syntynyt fyysisen kautta. Vaikka olemme jakaneet osaltamme talkootehtäviä useammallekin päivälle, joudun pitämään talkooviikon ponnistusten jälkeen toisen viikon jpk:ta.

Taloyhtiössä on kymmenen asuntoa, joista yhdeksästä oli nytkin väkeä puuhaamassa yhteisen viihtyvyyden hyväksi talkoolauantaina. Fiilis oli mitä parhain, kun sääkin suosi tällä kertaa. Miehet tekivät pihassa perusparannustöitä, naiset haravoivat lehtiä ja siivosivat pyörävajan, työkaluvajan ja roskiksen. Työnjohtoa ei tarvita, kun porukka tuntee toisensa. Jokainen tarttuu mihin parhaiten luontuu. 

Meillä on mukava taloyhtiö, jossa on ihanteellinen asukaskoostumus. Lieneekö sitä ajateltu jo suunniteltaessa, kun on tehty erikokoisia asuntoja kaksioista aina viiden huoneen koteihin. On eläkeläisten tuomaa levollisuutta ja asutun tuntua päivälläkin, keski-ikäistä työssäkävijää ja lapsiperheiden eloisuutta. On kissaystävällinen pariskunta ja koiraihminenkin. 

Rivitalon päätyasunnossa on hyvät puolensa ja muutkin. On rauhaa ja tilaa ja hyvä seinänaapuri. Talon päätyistutukset ja nurmikko vain tuppaavat jäämään päätyasujan huoleksi vaikka talonmiesvuoro kiertää.  Vastapainoksi talvisten lumimyräköiden jälkeen kolaus ei jää yksin kenenkään talonmiesvuorolaisen niskoille, siihen tulee aina apuvoimia. 

Nämä jpk:t toistuvat myös oman pihan hoitovaiheiden jälkeen. Miten kauan tätä jaksaa? Edellinen eläkeläispari lähti talosta vasta 80:n ikävuotensa tietämissä eikä ehtinyt koskaan kotiutua kerrostaloon. Kotiutuisinko minä, kun olen aina halunnut asua maan pinnalla?

Luulen, että meillä on jokaisella sisimmässämme hiljainen tieto siitä olemmeko oikeassa vai väärässä paikassa. Sen tuntee, kun mielessä alkaa kaihertaa kysymys: mitä minä täällä teen? Muistan elämästäni sellaisia hetkiä, jolloin tuo kysymys on noussut ja saanut lopulta lähtemään. Kysymys testaa myös sitä, kuulenko sisäistä itseäni ja luotanko sen ohjaukseen.

Alkusoitto: elokuun kymmenentenä päivänä radiossa kerrottiin, että lintujen syysmuutto on alkanut. Ensiksi lähtivät hyönteissyöjät, luonnollisesti. Samana aamuna mittari näytti pihassa +9 astetta. Lehtipuut olivat vielä vihreitä.  

Nyt soivat jo sateen surumieliset sävelet kumisten katoilla, syöksytorvet romisevat, yli rännikourujen lätisee vesi maahan. Asfalttia täplittävät iloisen kirjavat vaahterankourat, koivujen ja haapojen tuuleen reväistyt lehdet. Pilvet matavat taivasta äärestä laitaan, joku päivä pilkahtaa välistä aurinko hetkeksi esiin kuin muistuttaakseen ihmisiä siitä, kuka värejä hehkuttaa.

Ettemme unohtaisi, toimittajat, nuo median työmyyrät, muistuttelevat masennuksesta, joka vaanii ihmisrukkaa kaikkialla ja erityisesti juuri tähän vuodenaikaan. Työelämä puristaa. Työnsä menettänyt katkeroituu ja säälii itseään. Opiskelija ei jaksa opiskella. Huippu-urheilija kokee menestyksen ja tappion kuin pienen kuoleman. Ihmissuhteen päättymisen klassinen tunneskaala kulkee helpotuksen, katkeruuden, vihan ja masennuksen kautta riehaantumiseen ja sitten tasaantumiseen. –­ Tiedetään, tiedetään.

Oikeastaan on kysymys muutoksesta ja siihen mukautumisesta. Elämä virtaa ja virta pyörteilee. Se horjuttaa status quo’ta, herättää pelonväreitä ja ahdistaa. Auttaisiko muutoksen ennakointi? Kaikkeen ei voi varautua, mutta voisiko ottaa ajatushautomoon kypsymään mahdolliset muutokset ja pieniä polunalkuja siitä eteen päin?

Syksyn sinfonia soi täydesti jo. Sitä voi kuunnella ja katsella avoimin korvin ja kasvoin, syvään hengitellen. Unohdetaan valitus; syksy ei ole ikävä asia, se vain on, niin kuin kesä ja kevät ja talvi. Kaikki tulee ajallaan, sana vuodenaika jo kertoo sen. Luonto alkaa varautua valon ja lämmön niukkuuteen. Aletaan mekin.

Pissismummolassa on viikon päivät rakenneltu Poikakaverin toimesta tietokonetta vanhoista ja uusista osasista. Se näkyy tulleen valmiiksi, koskapa jo toimiikin. Siis silloin kun tekijämies kokeilee. Apparaatti liittyi osaksi erinäisten muiden teknisten vimpaimien ketjua huushollissa. Laiteketjussa on ennestään päkätin, pyöritin, sädetin, kuvatin sekä kajattimet. Tämä kaikki toimii yhdellä kaukosäätimellä eikä säätimiä tule lisää Mummon eläväisen ruumiin yli. Mummo on varustettu yksinkertaisella teknisellä ymmärryksellä, jota kymmenet vuodet asianomaisen tekniikan miehen lähipiirissä ei juurikaan ole lisännyt. Ei ole tarttunut eikä karttunut tieto, kun ei ole tarvinnut, apuahan on ollut lähellä.

Nyt Mummo on kunnioituksesta mykkä, mutta miettii kuumeisesti harmajapäässään, mikä tämän uuden vimpaimen perimmäinen tarkoitus mahtaa olla. Entinen kombinaatio kun on Mummon mielestä toiminut ihan hyvin — mitä nyt Mummo välillä onnistuu painamaan väärää nappulaa siitä ainokaisesta säätimestäkin ja sekoittaa koko hienon systeemin. (Siis nimenomaan onnistuu, näin on P.Kaveri apuun huudettuna yleensä kommentoinut.) P.Mummo on tietysti tuntenut mitä suurinta ylpeyttä onnistumisestaan.

Aamuna muutamaisena Mummo rohkeentui sitten tiedustelemaan uuden tietokoneen funktiota. — Meillä on siis uusi tietokone? — Juu.On. — Minä vain, että mitäs sillä nyt tässä… – No, sillä voi katsella tietokoneohjelmia tuolta isolta tv-ruudulta. – Ai, ettämitäkö? — Esimerkiksi YLE- Areenaa, elokuvakanavia ja sen semmoista. — Aha. Mutta Areenahan on näkynyt tähänkin asti kummankin tietokoneelta ja läppäriltäki… — Niinniin, mut ei näin isona ja sitä paitsi HD:nä…ja…miten mä nyt sen sulle… äh…antaa olla…

Mummo aanailee, että rakennusvaihe tässä on ollut se juttu Poikakaverin mielestä. Siinähän on ollut ilmiselvä tekninen projekti. Sellaisia täytyy järjestää, jos entiset ovat jääneet työpaikalle. Ehkä apparaatin perimmäinen hyötytarkoituskin jonakin päivänä kirkastuu. Sitä ennen — ja sen jälkeenkin — on Mummolla entistä enemmän mahdollisuuksia onnistua nappuloimaan väärin.

Sunnuntain aihe kehottaa rakastamaan. Rukoilen, että Jumala täyttäisi minut puhtaalla rakkaudellaan ja ohjaisi jakamaan siitä rakkaudesta lähimmäisille lähellä tai kauempana. Jumalallinen rakkaus ei ole tunne, se on tunnistus ja liikahdus lähimmäistä kohti.

Leidikolmikko kävi tutkailemassa nykytaiteen tämän hetkistä tilaa. Ajankohtaan osui sopivasti Osmo Rauhalan näyttely, joka olikin mitä antoisin. Rauhala antaa paitsi värien ja muotojen silmänruokaa, myös ajateltavaa. Taiteen tulkitseminen on ylimalkaan vaikea laji, parasta on katsoa, pysähtyä ja antaa taiteen itsensä puhua. Monesta Rauhalan työstä tuli mieleen jokin ratkaistu tai ratkaisematon yhtälö. Luontoaiheet olivat pääosassa, nuo viehkeät peurat ja linnut levitettyine siipineen. Puhutteleva oli myös iso rottalauma, jossa voi nähdä vaikka ihmispopulaation tai sen tuhoutumisen jälkeisen maailman.

Vaeltelu Kiasman muissa kerroksissa jätti jossain määrin hämmentyneen olon. Kaukana on nykytaide omaa suuntaansa haeskelemassa. Paljon on ääniefekteillä ja liikkuvalla kuvalla kuorrutettua performanssia. Avainsana on osallistuminen, yleisölle ei riitä katsominen, sitä vaaditaan mukaan taiteen tapahtumiseen. — Entä jos yleisö ei halua osallistua? Saako olla rauhassa omissa aatoksissaan, antaa syntyä vaikutelman tai olla syntymättä? Huonosti nukutun yön ja aamuvarhain rehkityn työrupeaman jälkeen ei oikein nykytaidetta jaksa, totesi Leidi S. 

Museon kahvila on suosittu paikka eikä ihme. Helppo tulla, pöytiin tarjoilu pelaa, lounassalaatti- ja keittopöytäkin on, maukasta murkinaa, loistavasti disainattu teekuppikin. Takamusta hautova muovituoli auttaa lähtemään kohtuullisessa ajassa.

Kirjailija Heli Hulmi on kirjoittanut ja Kansanvalistusseura julkaissut kirjan Kuoleman horisontti. Kirja on sekä kirjoittamisen opas että hyvä esimerkki vaikeaksi koetun aiheen onnistuneesta käsittelystä. Kolme samaa teemaa käsittelevälle kirjoittajakurssille osallistunutta oli muiden muassa kutsuttu julkistamistilaisuuteen, siksi minäkin siellä olin. Kirja on siis uunituore ja tulee julkisuuteen kirjamessuilla, jossa Heli Hulmi itse esittelee teoksen. Kustantamo arvioi julkaisua linjaansa sopivana ja myytävyyden kannalta positiivisesti.

Kustantajan edustajan ja kirjailijan puheenvuorojen jälkeen keskusteltiin aiheesta. Keskustelu oli vilkasta, kosketteli myös henkilökohtaisia kokemuksia kuolemasta lähipiirissä. Helin rohkeus tarttua kuolema-aiheeseen sai ansaitusti tunnustusta. Kurssikokemuksistamme haluttiin myös kuulla. Heli oli ottanut kirjaan katkelmia teksteistämme. Keskustelusta kävi ilmi, että kuolema-aihe ei jätä kylmäksi. Siihen liittyy paljon tunteita, myös tukahdutettuja ja vaiettuja. On helpompi puhua hautajaiskulttuureista ja hautamuistomerkeistä kuin oman kuoleman tietoisuudesta.

Jos horisontti on näköpiirissä olevan tulevaisuuden rajapinta, kuoleman horisontti onkin oikeastaan elämän horisontti.

Kävin tutkailemassa tavallisia.fi osoitteessa presidentin asettaman työryhmän aikaansaannoksia. Erinomaisen osuvaa tekstiä, joka pureutuu siihen puoleen, josta harvemmin julkisesti puhutaan: vanhempien kasvatusvastuuseen, suvun, naapurien ja toverien reagointivastuuseen ja nuorten omaan vastuuseen elämästään. Hämmästelen sosiaalisessa mediassa nostettua negatiivista kohua. Tuntuu kuin nettikommentoijat olisivat nykyajan sopulilauma, joka rynnistää sokeasti samaan suuntaan. Ihmettäkö odotettiin?