Pissismummolasta, hyvää iltaa, hyv’yötä ja vielä huomentakin, riippuen siitä milloin lukija sattuu kohdalle. Mummo rahjusti kotia ryytyneenä vietettyään viisi kälyistä tuntia aluesairaalan kirurgiselle poliklinikalle kutsuttuna. Hohhoijaa. Oli ohjeistettu varautumaan parin tunnin verran eteen päin määräajasta. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Mummo askeltaa aamulla asemalle, josta sopivasti lähtee juna parin minuutin päästä ja viisi minuuttia junassa istuttuaan jää hän määräasemalle ja kävellä nappaisee reippaana tyttönä kohti isoa sairaalaa. Ajoissa lähteneenä onkin hän perillä mummojen tapaan tuntia ennen määräaikaa. Siellä on jo tupa täynnä.

Puolentoista tuntia istuskeltuaan kuulee Mummo nimensä mainittavan ja pääsee hoitajan puheille. Esitiedot sinne, ja tänne taas tieto, että anestesialääkäri tulee kun joutuu ja leikkaava lääkäri tulee kun on tullakseen ja molemmat haluavat nähdä potilaansa. Näiden jälkeen vielä hoitajan luo, joka selittää kaiken uudestaan. Siis kaikkiaan odottelua, kolme haastattelua ja selitys.

Lääkäreitä tulee ja menee ja nimiä huudellaan. Mummo odottaa tunnin ja toisen ja tovin kolmatta. Hoitaja kulkee ohi ja kysyy eikö ole lääkäri kutsunut. Ei ole, ei. Mummo toteaa itsekseen, että kevyehköstä kotiaamiaisesta on jo muuten viisi tuntia, ilmankos tuntuu huteralta. Pientä välipalaa on tarjolla sivupöydällä, yksi ja toinen on siellä jo käynytkin. Mummo hakee keksin ja mehua.

Kaikki vähänkin kiinnostavat lehdet on selattu ja kyllästytty kanssaodottajien naamoihin. Sitten tulee Leikkaava Lääkäri ja Mummo kuulutetaan puheille. Kolme minuuttia ja asia selvä, viikon päästä tavataan leikkuupöydällä. Ja taas Mummo odottamaan. Vierähtää tunti, kunnes Mummo kuulee jälleen nimensä mainittavan. Anestialääkäri  esittäytyy Henrikiksi ja tutkii pahvikansiosta lippuja ja lappuja, hakee koneelta oikean kohdan, katselee tarkkaan Mummoa ja alkaa kysellä. Ahaa, hän on kiinnostunut potilaasta, ajattelee Mummo.

Kesken kaiken soi puhelin. Henrik keskustelee jonkun potilaan lääkityksestä. Puhelu päättyy: ”Tehdään nyt vaikka näin, tää on kyllä ihan hatusta vedetty, mutta soita konsultoivalle, jos haluat tarkemman, hatusta sekin kyllä sen vetää.” Mummo pyörittelee silmiään ja kielellä jo pyörii lausahdus, mutta saa sen viime hetkellä nielaistua. (Henrik-lääkärillä ei ole hattua, ei sen puoleen tukkaakaan…)

Mummo palautuu taas odottajaksi. Kello käy ja epätoivo hipoo hiusrajaa. Mummo näkee vilahduksen hoitajastaan, säntää perään kysymään: meneekö vielä pitkään, pitäisi päästä syömään, kun ne verensokerit…  – Joko olit anestesialääkärin pakeilla? Jaa, olit. No tulepa tänne niin katsotaan ne loput jutut. Ohjetta valuu, tärkeimmät paperille muistiin ja menoksi. Mummo kipittää puolijuoksua kanttiiniin. Aah, reissumummolle reissumiesleipä ja kahvi, että jaksaa kotiosoitteeseen takaisin.

Runoja:

Eila Jyränkoski; Kokovartalosuru           Artbox 2012

Pieni kirja suurista tunteista. Äidin suru pojan itsemurhan jälkeen. Terapiarunoja samaa kokeneille ja niille, jotka ymmärtävät äidin tuskaa.

Pia Perkiö;   Tämä hyvä hetki         Kirjapaja 2012

Erityisesti kirkollisissa piireissä tunnettu ja pidetty runoilija antaa kirjansa tulot Yhteisvastuukeräykselle. Hieno ele, ja hyvää, elämänmakuista runoa alusta loppuun. Perkiö sanoittaa pienesti ja syvästi tavallista elämää. Pidän hänen mutkattomasta ja kauniista tyylistään, jossa ei tarvita ylisanoja eikä sorruta tyhjiin, tekotaiteellisiin kiemuroihin.  

Proosaa:

Petter Sairanen;    Muisti on unta                     Helsinki kirjat 2012

Muistojen ja menetysten kirja tämä on, mutta myös kirja täynnä elämää, toivoa ja elämänuskoa. Kun isä menettää ensin puolisonsa ja sitten ainoan tyttärensä, jäljelle jää sammumaton kipu ja kaipaus. On vahva tahto enää, joka pitää elämässä kiinni. Kirja paljastaa kirjoittajansa monisyiseksi taiteilijapersoonaksi. Ehkäpä tuo mahdollisuus monin keinoin työstää menetyksiä antaa tarvittavan rohkeuden elää eteen päin. Kirjailija ei nyyhki, hän maalaa kuvia, joista osa on tyttären omaa ajatusvirtaa.  – Koskettava kertomus elämää järkyttäneistä kokemuksista.

*

Alice Kuipers;   Terveisin äiti   suom. Katariina Kaila          Otava 2008

Kirjan muodostavat lääkärinä työskentelevän yksinhuoltajaäidin ja 15-vuotiaan tyttären toisilleen jättämät viestit. Tarina on riipaisevan karu. Kirjan lukee tunnissa, puolessatoista, mutta tarina jää mieleen elämään.

*

Esko Valtaoja;     Kaiken käsikirja                    Ursa 2012

Professori poukkoilee tieteen avarilla niityillä kuin varsa kevätlaitumella. Alkupuolella riittää poikamaista hirnahtelua ja itsetietoista hybristä, mutta kun teksti vähitellen rauhoittuu, asiallisen tiedon määrä kasvaa. Kirjalla on osuva nimi, kuten kirjailijaprofessori itse toteaa, professorit tietävät kaikesta ei mitään. Hauskaa luettavaa vaikka mitään ei jääkään mieleen. Jonkinlaiseen kaikenkattavaan maailmanselitykseen tässä ilmeisesti pyritään.

*

Katja Kettu;     Surujen kerääjä      WSOY 2005      Hitsaaja            WSOY 2008

Surujen kerääjä on Ketun esikoinen ja siinä jo näkyy hänen syntymälahjansa, kielen taituruus. Teksti ryöppyää ja mutkittelee vuolaan kevätpuron lailla tarinaa kuljetellen. Takasivun esittelyssä luonnehditaan sukutarinaa riemukkaan groteskiksi ja rujonkauniiksi. Esikoisessaan jo Kettu vetää henkilöhahmojensa luonnehdinnan äärimmilleen, piirre, joka toistuu kaikissa teoksissa ja menee paikoitellen mielestäni suorastaan överiksi.  

Hitsaaja on taitavasti punottu Estonian uppoamistragedian kanssa yhteen. Lappalainen elämänmuoto kuvautuu alkuvoimaisena, myös niin, että kerran etelään lähtenyt, joutuu elämänsä solmuunnuttua palaamaan ja toteamaan menneen menneeksi.

Pahasuisten ja –tapaisten tyttöjen tilausta on ollut kirjallisuudessa, minkä kirjailija on ymmärtänyt myyvän hyvin. Jos tai kunhan tuo revittely rauhoittuu, Ketun huikea kielellinen taituruus pääsee puhkeamaan kauniiseen kukkaan. Samat asiat voi kertoa monella tavalla.

*

Eeva Rohas;   Syvä pää                           Otava 2012

Kirjailija ja kirjoittajaohjaaja Rohas on minulle uusi tuttavuus. Kriitikko Antti Majander oli häntä esikoisteoksen Keltaiset tyypit perusteella liittämässä Raija Siekkisen kategoriaan novellistina. Se on paljon sanottu ja houkuttelee tutustumaan novellikokoelmaankin. Kovin mystisiä sfäärejä kulkee kirjailijan aatos tässä romaanissa, jonka pitkään erillään kulkevien ihmisten kohtalot solmiutuvat yllättävästi yhteen vasta romaanin loppuratkaisussa. Kelpo luettavaa, henkilöiden tarinat pitävät otteessaan hyvin.

*

Sarri Nironen;    Tähdenpeitto                  WSOY 2012

”Nuoren ihmisen kirja nuorista, mutta ei nuortenkirja”, määritellään Tähdenpeitto takakansiesittelyssä. Hyvin ja osuvasti sanottu. Tarina kertoo nuorista, mutta tulee samalla kertoneeksi aikuisista nuortensa vanhempina. Vanhempiakaan syyllistämätön, toteava, mutta samalla lämmin tyyli kuvata kahden nuoren ihmisen elämänkulkua abivuonna viehätti minua kovasti. Tekee mieli seurata nuoren kirjoittajan kehitystä jatkossakin, hänestä varmaan kuullaan vielä.

*

Hiljaisuutta etsimässä; toim. Tommi Sarlin  Kirjapaja 2006

Eri aloilta tunnettujen ihmisten omakohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä hiljaisuudesta. Muutama otsikointi esimerkkinä kirjan oleellisesta sisällöstä. ”Kaupunkipuiston keveä rauha”, FT Eeva Ruoff. ”Kasvoin Casablancan hälyssä”, prof. M’hammed Sabour. ”On uskallettava myös puhua”, kansanedustaja, VT Arja Alho. ”Lapsi tarvitsee turvallista joutilaisuutta”, KT Mirjam Kalland. ”Kuuntelen joen puhetta”, kirjailija Antti Tuuri. ”Ääretön, äänetön avaruus”, prof. Kari Enqvist.  – Avartavaa luettavaa.

*

Paul Auster; Talvipäiväkirja suom. Erkki Jukarainen Karisto 2012

Auster elää elämänsä talvea ja heittäytyy muistoihin. Yksikön toisessa persoonassa kirjoitettu kirja antaa mielikuvan , että kirjailija puhuttelee itseään. Siinä tulee lukijakin puhutelluksi: tie kirjailijaksi on ollut  kiemurainen kulkea, mutta nautittavaa lukea Austerin lahjoin kuvattuna. Ajatusvirta voidaan kirjoittaa myös niin, että se pitää mukanaan ja lukija sen ymmärtää. Auster ei sääli läheisiään kuten ei itseäänkään, ehkä juuri siksi teksti koskettaa toisen kulttuurin kasvattiakin.

*

Terttu Lensu; Mummo vastaan muu maailma  Paasilinna 2011

Hauskin lukemani kirja pitkään aikaan! Pissismummo riemastui tämän äärellä ääneen nauramaan: tässäpä mainio hengenheimotar! Eläkkeelle jäänyt radiotoimittaja, viiden lapsenlapsen isoäitikin, kiteyttää osuvasti nykymummoutta ja muovaa kokemuksiaan ja muistojaan letkeiksi pakinoiksi. Tämä kirja pitää vähintään kaikkien mummoikäisten lukea ja sen myötä opetella – ellei vielä osaa – nauramaan itselleen.

*

Satu Grönroos;  Lumen syli              Atena 2012

Vaasalaisen toimittajan esikoisromaani ilahduttaa. Erityisesti päähenkilön, eloisan Helmi-tyttösen silmin nähtynä perheen arjen kuvaus tuntuu aidolta. Positiivinen vire säilyy loppuun asti, vaikka tapahtuu surullisiakin asioita. Oivallisena tiivistyksenä takakannen ote tekstistä: ”Olohuoneen pöydällä lepäsivät jaetut kortit, selkäpuoli ylöspäin. Katsoin omat korttini. Niissä ei ollut yhtään kokonaista perhettä. Vain äitejä ja lapsia. Ja Musta-Pekka.”

*

Peter H øeg;  Rajatapaukset suom. Pirkko Talvio-Jaatinen Tammi 1994

Lumen tajun kirjoittajalta suomennettiin seuraavaksi tämä raju osittain omaelämäkerrallinen tarina tanskalaisen erityisopetuksen ja kasvatuksen maailmasta. On suorastaan ihme, että tällaisen mankelin läpi käynyt lapsi pysyy jollakin tavalla koossa ja kasvaa aikuiseksi, joka pystyy selviämään normaalin yhteiskunnan vaatimuksista. Kirjailija on selviytynyt opiskelemalla, kirjoittamalla ja erilaisilla kurinalaisuutta vaativilla harrastuksilla. Kirjoittajan ote on viileä ja etäännytettynä tarina toimii hyvin. Joiltakin osin aikafilosofointi tuntuu karkaavan käsistä kirjoittajalta ja ymmärryksestä lukijalta. Pidin silti kirjasta.

***

1. Listaa tämän hetken kymmenen lempiasiaasi.

2. Jaa haaste viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille.

3. Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein!

Marmustoi haastoi listan tekoon. Pidän hyvänä, että silloin tällöin näitä itselleenkin tulee näin muistuteltua. Kun lista on ’tämän hetkinen’, voi se elää ja muuttua. Asiat tulevat kirjattua siinä järjestyksessä kun ne nyt mieleen tulevat.

• metsässä kävely  – miten julhallisen kauniita talvipuut, lumikummut, eläinten jäljet hangella; eilen kuulin ensi kertaa tänä vuonna talitiaisen varovaisen ti-tyyn
• kitaramusiikki ja fadolaulut  – nämä ovat kestosuosikkejani, ne herkistävät aina
• tulppaanikimppu  – kukkien intensiiviset värit ja selkeä muoto; tähän aikaan vuodesta tulppaanit ovat parhaimmillaan ja niihin löytyy aina muutama kolikko jokaviikkoisella kauppamatkalla
• takan ääressä istuskelu pakkaspäivänä metsästä tultua  – tulen loimotus, kodikas rätinä, vieno savun tuoksu ja hiilloksen hehku; missä kaikessa ehtiikään ajatus lentää
• puhelu ystävältä tai ystävälle  – jos välimatka erottaa, on ihana kuulla tutun äänen kertovan ja kysyvän; miten ihmeen paljon äänen sävyt ja tauotkin puhuvat, kun tarkkaan kuuntelee
• uusi runokirja  – mikään ei voita uuden kirjan tuoksua, kun sitä ei ole kukaan muu vielä lukenut, ihan kuin runoilija puhuisi juuri minulle; en usko, että minusta tulee koskaan sähköisen kirjan ystävää
• miettiä matkaa jonnekin  – mitä haluaisin kokea juuri nyt ensi kertaa ja vain tämän kerran
• lapsuusmuistojen ja tunnelmien kirjaaminen tuntuu tärkeältä ja hyvältä juuri nyt
• lippu lempinäyttelijän esitykseen teatterissa; nyt juuri Seela Sellan ja Ismo Kallion Aie odottaa
• yllättävä halaus arkiaamuna keittiössä…

Olisipa hauska kuulla mitä ovat vaikkapa Pastorin blogissaan, Jokivarren Maaretan, Obeesian, Maaliskukan ja Annikin lempijutut. Haasteenhan voi ottaa vastaan tai jättää, jos ei nyt tunnu siltä.

Huomasin itse vastatessa, että lempiasioista on hyvä muistutella itseään aika ajoin. Marmustoin  videolinkki sai minut muistamaan kaikki kitara- ja fadolevyt, joita on hyllyssämme ja autoradiosta kuultu hurmaava saksofonisoolo taas muistutti kaikista jazz-albumeista, joita en ole vähään aikaan kuunnellut.

 

Leffakerhon tämän kevään kolmas elokuva oli maagisen realismin huima taidonnäyte, ja jälleen oli nainen ohjaajana. Sanokaa minun sanoneen, naisohjaajilla on oma, erityinen, herkkyydessään ylittämätön touch’insa aiheeseensa. Leffafriikit ja -kriitikot vain enimmäkseen ovat miehiä ja tuntuvat arvostavan miesohjaajien karua näkökulmaa elämään. No, leffakerhon Mr Leffa eli Timo on poikkeus, jolla on silmää ja sydäntä myös naisen virittämälle tarinalle katsottavaa valitessaan.

Elokuvan tarina on kertomus surusta ja selviytymisestä. Perheessä on kolme poikaa ja tytär, on hutera talo ja pihassa valtava puu. Järkyttävää on seurata miten äiti ensin lamaantuu ja lapset ponnistelevat eteen päin, kun isä äkisti kuolee. He selviytyvät! Kun Australian rannikolle tyypillinen myrsky raivollaan rikkoo kaiken ja lopuksi kaataa puunkin, pääsevät lapset muistoistaan ja äiti uskaltaa irrottautua uuteen elämänvaiheeseen. Kaunis ja koskettava elokuva.

Vainojen uhrien muistopäiväksi nimetty sunnuntai pysäyttää miettimään hetkeksi miten monella tavalla ja kaikkialla ihmiset uhriutuvat. On yksityistä ja kansaan tai heimoon kohdistuvaa vainoa, on kapinoita ja sotia, on väkivaltaa,  henkirikoksia, on onnettomuuksia. Maailma on sekä paha että hyvä, koska ihminenkin on. Uhri ei aina ole viaton, mutta syytönkin voi joutua uhriksi. Poliittisen vainon uhrit tai kovia kokeneet julkisuuden henkilöt saavat kyllä huomiota, mutta kuka muistaa uhria, joka ei hae empatiapisteitä vaan kantaa kokemansa vaieten?

Olen lukenut Paul Austerin Talvipäiväkirjaa. Se on paljaaksi riisuttua tekstiä kirjailijan elämästä: välähdyksiä varhaisista lapsuusmuistoista ja vanhemmista, nuoruuden kiivaiden pyristelyjen peilausta myöhempiin elämänvaiheisiin, avioliittojen tilitystä, puhetta rakkaudesta. Kirja päättyy karuun ja todentuntuiseen yhteenvetoon: kirjailija kokee astuneensa elämänsä talveen.

Viime vuoden lopulla tulivat 51. päiväkirjani sivut täyteen kirjoitetuiksi. Tammikuussa aloitin uuden, jonka nimesin Talvipäiväkirjaksi aloitusvuodenajan mukaan. Sitten satuin saamaan kirjastosta Austerin opuksen ja sitä lukiessa tajusin omankin tekstini talvisävyt, elämänvaihemerkityksessä. Ehkä Kolmas Huonekin on eräänlainen talvipäiväkirja, reunamerkintöjä elämän talvesta.

Auster ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka miettii elämänsä kulkua, miten mikäkin vaihe liittyy edelliseen, miten ja miksi kaikki on mennyt niin kuin on. En tiedä ovatko he onnellisempia, jotka sanovat tietoisesti jättäneensä menneet taakseen, rientävänsä aina kohti uutta, valloittamaan vielä tuon ja tuonkin vuoren huipun. En olisi itse onnellinen, ellen ymmärtäisi mistä tulin, mitä kautta. Ellen hahmottaisi elämäni vuodenaikoja, niiden jättämää jälkikuvaa.

Jokaisella on mielikuvansa talvesta. Talvestaankin. Nyt juuri ymmärrän miksi on niin kirkasta, valkeaa, kylmänraikasta. Miksi aamut valostuvat verkkaan, päivänvalo huikaisee hetken lämmöllään ja illat tummuvat tähtikirkkaiksi öiksi. Miksi viivyn mielelläni tulisijan äärellä. Ei talvi ole pimeää, on paljon eriasteista hämärää, himmeää valoa ja paljon kirkasta, selkeää.

Leidikvartettimme oli koolla pitkästä aikaa ja sukelsi Kampintorin sykkeestä syvälle korpimetsän maisemiin. Voi vain kuvitella mikä valtava määrä metsissä samottuja kilometrejä ja tunteja on kulunut Hannu Siitoselta ja Mikko Pölläseltä, jotka luontodokumentin ovat kuvanneet.  Tavallinen metsäretkeilijä ei pääse näkemään arkoja villieläimiä luontaisessa ympäristössään sillä tavalla kuin hän, joka jaksaa ja taitaa odotella kameroineen tietämillään pesäpaikoilla. Kiitos Hannu ja Mikko, että toitte nämä elämykset kaikkien nautittavaksi.

Minua viehätti kovin myös Panu Aaltion säveltämä tunteikas musiikki ja elokuvan kehyskertomus, jossa avattiin muinaisia suomalaisia metsään liittyviä tarinoita. Linnut olivat metsän eläinmaailman pääosassa, mutta myös pieniä ja isoja nelijalkaisia sekä hyönteisten ja matelijoiden touhuja nähtiin. Metsän vuodenajat tulivat kauniisti esiin. Erityisen ihastuttava on talvinen metsä lumiasussaan. Ukkosrintaman nousu ja salamatulitus oli suorastaan henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Leffakerhon Timo oli valinnut katsottavaksi Lisa Aschanin Apinatytöt, ruotsalaisen elokuvan Apflickorna vuodelta 2011. Tarina kertoo tytöistä, kahdesta teinistä ja toisen pikkusiskosta. Keskeisiä teemoja ovat oman kehon hallinta, tyttöjen keskinäinen kilpailu ja vallankäyttö sekä seksuaalinen herääminen. Pikkusisko apinoi isompaansa, tytöt toisiaan.

Elokuva nosti pintaan muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Miten kipeästi pikkukylän ainoa tyttö kaipasi lapsuudessa leikkikaveria ja miten tärkeä se ystävyys sitten oli, kun se myöhemmin koulussa löytyi. Miten loukatuksi voi tuntea itsensä, kun ystävä pettää, ja miten ystävyydessäkin voi käyttää valtaa ja kokeilla omia ja toisten rajoja.

Timo kertoi, ettei elokuva löytänyt oikein katsojia Suomessa; teini-ikäiset olivat hämmentyneitä, ehkä aihe tuli liikaa iholle ja vanhemmat katsojat kenties ahdistuivat omista muistoistaan tai kyvyttömyydestään kohdata teininsä. Ehkä nimikään ei oikein avautunut. Leffasta palatessa kuulin Toisen sanovan, että juttu jäi hänelle hieman mysteeriksi. Naisen ohjaama elokuva tyttöydestä miehelle, jolla ei ole omaa tytärtä, ymmärrettävästi mysteeriksi jääkin. Mutta minä tavoitin jotain tärkeää.

Joskus hiljaisuuden kuulee.

Ilo syrjäyttää kiireen,

aika muuttuu ystäväksi, seestyy.

Koko päivän valaisee

tämä hyvä hetki.

(Pia Perkiö)

 

”Terveen hopeamitali on arvokkaampi kuin vammaisen kulta” tiivistää blogi-IINES ikkunassaan ironisen kommenttinsa Vuoden urheilija -palkinnon saajan valinnasta. – Juuei ja ohhoh, äimistelee Pissismummo täälä. Ylenmäärin älinää ja parranpärinää onkin herättänyt tuon arvattavastikin terveen ja miesenemmistöisen urheilutoimittajajoukon äänestyksen tulos. No, urheiluinnottomana ja koko tuonkaltaista elämisenmuotoa kotikatsomossakin kaukaa kiertelevänä Pissismummo on jäävi ottamaan kantaa itse asiaan. Ihmetteleepä hän vain niitä valtaisin hyökylainein ryöppyäviä intohimoja, joita valinta on nostanut sosiaalisessa ja epäsosiaalisessa mediassa. Kyllä täytyy urheilussa olla kyse jostain elämää suuremmasta tunteiden nostattajasta, ilmiöstä vailla vertaa sitten talvisodan. Palkintoa ei voi turhentaa, vaikka mieli miten tekisi, mutta aina voi ihmetellä, miksi mitalikaulaisia eli siis jo kerran palkittuja taas palkitaan. Onko kysymys eri palkintojen keskinäisestä arvotuksesta vai kisa siitä, kuka oikeastaan on kuka meikämaassa?