Tänä aamuna piti sitten uudestaan opetella lukemaan  päivän lehti. Helsingin Sanomien ensimmäinen tabloid-kokoinen numero yllätti lukuohjeillaan. Ensin puretaan lehti osiinsa. Ensivaikutelma modernisoinnista on myönteinen. Napakaksi nidotut osat toimivat  lukiessa paremmin kuin isot irtoarkit. Toinen, joka yleensä lukee tuolissaan, sanoo samaa.

Päivät, nämä monien juhlien jälkeiset, ovat kuluneet meillä tautisessa himmeydessä. Ruokapöydän ääreen neljästi päivän mittaan haahuilleet asukkaat katsahtavat kalvaina ikkunasta pihaan.  Milloin sataa vettä, kuten eilen – milloin lunta, niin kuin tänään. Koneet pyörittelevät pyykkejä ja suihkuttelevat astioita. Kun vain valmiin ruuan jaksaa lämmittää.

Erinomaisesti sujuneen joulumatkan ja sen jälkeen mussukoille luvatun kolmen päivän hoitosession jälkeen vuosi tuntui alkavan loistavasti. Vaan viikon kääntyessä loppiaista kohti tauti jo kaatoi petiin.  Ei tässä ole suuren itkuvirren paikka, tavallisessa flunssassa, mutta eipähän jaksa riehaantua minkään mukavan perään juuri nyt.

Lähipäivät ovat lämmintä juotavaa, nenäliinoja ja lukemista petissä. Ja unta.

Päivänä muutamana Pissismummo päästi itsensä kirmailemaan lapsuusmuistojen avarille niityille. Sinnehän pääsee koska vain tahtoo vain avaamalla tietyn portin, joka ei ole lukossa, mutta kiinni, aikuisarjessa ainakin. Voihan muistojen niityllä kuperkeikkailla yksinäänkin, mutta hauskempaa se on kasvinkumppanin kera. Siinä tarkoituksessa Mummo soitti kännykästään Isoveljensä apparaattiin. Käytiin likimain tämäntapainen keskustelu.

Pissismummo: Heissulivei veliseni. Mitenkä on vuosi lähtenyt käyntiin? Vetääkö vaihteet vai yskiikö moottori? Isoveli: Heippa. Mikäpäs tässä on lunta luutiessa ja pellon laitaa hiihdellessä. Entäs siun tykönäs?

–          No, rupesin aikani ratoksi muistelemaan entisiä sapuskoita, niitä mitä äitmuori laittoi, kun pieniä oltiin. Muita kun ei ole niitä enää muistelemassa, niin meinasin,  jotta siulle pirahutan. Miun mielestä meillä syötiin paljon laatikoita – niitä uuniruokia – miksköhän niitä muuten sanotaan laatikoiks? Porkkanalaatikkoo sai muullonki ku jouluna. Perunasta tehtiin semmosta, mihin tuli sipulia ja päälle läskilihaviipaleita. Se kun hautui uunissa meheväksi, oli se hyvää.  

–          Juu, oli se. Sillon kun ei nääs ollu jääkaappeja, kellarissa oli lihatiinu, mihin possu pilkottiin ja palat säilöttiin karkeeseen suolaan. Sieltäpä sai hakea tarvitessaan.  

–          Äitimuori pani lihapalan edellisiltana vesiliotukseen, niin liika suola saatiin pois. Läskilihasta tehtiin usein kastikettakin keitetyille perunoille. Makaroonilaatikon kun muori teki, niin siihen ei lihaa pantu ensinkään, munamaitoa päälle ja uuniin vain. Ja puuro tehtiin ohraryyneistä ja maidosta, uunissa kans. Kyllä se puilla lämmitettävä tuvan uuni haudutti muhevaksi ruuan.  

–          Ei pärjää mikrouuni sille, ei.

–          Sitä minä olen aina ihmetellyt, miks meillä syötiin ohrajauhosta veteen keitettyä puuroa eikä kaurapuuroa aamuisin ennen kouluun lähtöä. Se jauhopuuro oli ihan omituisen näköstä, harmaata, ihan ku tapettiliisteri. Vaikka kyllä sitäki söi voisilmän ja maidon kanssa.

–          No, kun mie en tykännyt kaurapuurosta, sitä oli ihan tarpeeks koulussa joka toinen päivä, ni mie valitin äitimuorille. Se ei sitte enää kotona tyrkyttäny kaurapuuroo.

–          Ai, jaahas, nyt sekin selvis. Äitinpoika oikeen. Mie oisin kaurapuurosta tykänny enempi. Aika usein keitettiin marjoista soppaa uunipuuron kanssa syötäväks. Joskus saatiin ihan rusina- ja luumusoppaaki, mutta tavallisesti puolukoista tehtyä. Puolukoitahan kerättiin aina talveks monta sangollista. Niistä äitimuori laitto melkein joka viikko marjamämmiä uunissa. Siihen taisi tulla ruisjauhoja ja puolukkaa. Se oli oivallista maidon ja sokerin kanssa. Mutta muistatkos millaista oli höperöhuttu?

–          Eikös se ollu jotain pullamössöruokaa – leivänmuruja ja pullan paloja ja puolukkaa kerroksittain ja sitten uuniin? Ja se vasta hyvää oliki. Miksköhän sillä semmonen nimi oli?

–          Se ei ole miulle ikinä selvinny.

–          Joo ei ole äitimuorin ruuista pahaa sanottavaa, mutta kouluruokia ei kyllä ole ikävä. Se makaroonivelli…

–          Uhhuh, niitä ei parane muistellakaan.      

Hagia Sofian mosaiikki

Loppiaisen viesti maailmallemme on valon viesti. Ken on tullut taivaallisen valon koskettamaksi, ei voi siitä vaieta. Valo loistaa, vaikka himmeästi, vaikka ristikon takaa.

Aamulla sää tuntui leppeämmältä. Turkki ei tosiaankaan taida olla mikään hotelliaamiaisten mekka. Joka aamu prikulleen samanlaisena toistuva tarjonta alkoi jo ennen lähtöpäivää kohotuttaa kulmiamme. Hei, haloo, missä innovaatiot ja paikalliset monipuoliset herkut! Ihmettelimme appelsiineja, joita oli iso vadillinen, vieressä sähköinen puristin. Vieressä lappu kertoi englanniksi, että vastapuristettu mehu maksaa viisi liiraa (n. kaksi ja puoli euroa) lasi. Koko aikana näin vain yhden asiakkaan lunastavan lasillisen. Löysin kahdesta vaihtoehdosta juustolajin, joka maistui, opin paahtamaan aamiaisleivät paikallisella paahtimella, kokeilin turkkilaista jogurttia – siihen maissihiutaleita ja rusinoita. Ihmettelin säilykehedelmiä. Kokeilin erilaisia leivonnaisia, kaikki tihkuivat rasvaa. Munakokkeli oli kelvollista, mutta keittoihin ja makkaraan emme koskeneet. Tuli oikein ikävä ruotsalaisia ja tanskalaisia aamiaisia menneiltä matkoilta.

Hagia Sofian kupoli

bysantin keisarien kruunauspaikka Opus Alexandrinum

alttarisyvennys, joka osoittaa nyt Mekan suunnan

Päivästä sukeutui aurinkoinen ja lämmin (15 astetta), ihan posket hehkuivat illalla. Ohjelmassa oli Hagia Sofiassa käynti. Paikka on monella tavalla vaikuttava: arkkitehtonisesti, historialtaan ja tilana. Taas mentiin metallinpaljastimista ja laukut läpivalaistiin. Nykyinen Ayasofia on jo kolmas versio samalla paikalla, ensimmäinen valmistui v.537 silloisen kristikunnan suurimmaksi kirkoksi. Pitkän bysanttilaiskauden jälkeen valloittajaosmanit muovasivat Pyhän Viisauden kirkosta moskeijan. Turkista tehtiin tasavalta 1923 ja ensimmäisen presidentin, Kemal Atatürkin, ansiosta paikka on kunnostettu museoksi. Hagia Sofian mittasuhteista kertoo jotain se, että keskikupolin lakikorkeus on 55 metriä ja kupolin halkaisija n. 30 metriä. Valtavat turistimassat, jotka vellovat tilassa joka päivä, tuntuvat kutistuvan muutamaksi kapalliseksi kirppuja. Ihminen tuntee todella pienuutensa muinaisten arkkitehtien rakentamassa valtavassa tilassa.

mosaiikki Jumalanäiti Ennusmerkki

kuusisiipinen enkeli

Hagia Sofiassa hukkasin hetkeksi itseni. Porukka jakaantui isossa tilassa käytyään, osa nousi parvelle tutkimaan mosaiikkeja ja muutamat meistä jäivät eteiskäytävän myymälään. En aikonut ostaa mitään, mutta halusin katsella. Jonkin ajan kuluttua huomasin, että ketään tuttua ei enää näkynyt. Voi minua, en ollut taaskaan kuunnellut, mitä tapaamispaikasta ja –ajasta oli sanottu. Se tieto oli kulkeutunut Toisen mukana parvelle. Maleksin ovelle, josta olimme tulleet sisään. Porukkamme vanhin pappa näkyi istuvan siellä. Okei, odotellaan tässä, ajattelin ja syvennyin vanhoihin pylväsornamentteihin. Hetken päästä pappa oli kadonnut. No, ehkä piti odottaa sisällä, siellä, mistä erottiin, tuumin. Vaan sisällä eteistilassa ei näkynyt ketään tuttua. Alkoi tulla kylmä fiilis: täällä voisi tosiaan eksyä, jäädä kiertämään sisäänkäynniltä toiselle. Puhelinkin oli tietysti jäänyt hotellihuoneen kassakaappiin. Kun haahuillessani havaitsin kyltin EXIT, arvelin, että sieltä jostain niiden on pakko löytyä. Ja aivan oikein, siellä olikin osajoukko. Kun parvella kävijät tulivat alas, kävi ilmi, että pappa puuttui. Opas ja papan perheväki lähtivät etsiskelemään kadonnutta. Hikisen vartin päästä kaikki olivat koossa ja päästiin lähtemään. Omasta paniikinpoikasestani opin, että jos jättäytyy joukosta, on oltava itse selvillä, missä tavata muut ja milloin eikä luottaa tuttujen naamojen näkemiseen tuhannen turistin laumassa.

basaarikauppias puodissaan

Istanbulin joulun epäilemättä omalaatuisin kokemus oli käynti basaarialueella. Huu! Mieti, yli kuusikymmentä kujaa, kilometritolkulla, ristiin rastiin (onneksi ruutukaavassa), neljätuhatta pikkuista puotia, pankkeja, kahviloita, ruokapaikkoja, pieniä moskeijoita. Kovin vähän oli aikaa kaupantekoon, mutta me, jotka emme tarvinneet sieltä muuta kuin välipalaa, istahdimme somaan pikku kahvilaan teelle. Siinä oli hauska katsella basaarin tapahtumia. Korujen määrä oli häkellyttävä. Kulta ja hopea kimalsi kymmenien kauppojen vitriineissä. Kankaita ihanissa väreissä, mattojen silkinpehmää kiiltoa, antiikkia ja käsityötaitoa, laukkuja ja kenkiä ja vaikka mitä. Aiemmin olimme jo käyneet erikseen maustebasaarissa, jossa oli vastassa runsauden pula turistille, joka ei tunne ennestään laatuja eikä tiedä mitä ostaisi. Avolaatikoita katsellessa tuli mieleen sekin, mahtaako mausteista aromit olla jo aikaa sitten haihtuneet taivaan tuuliin.

Päivän päätteeksi joukkomme vietiin nahkatehtaan myymälään. Aluksi meille esiteltiin catwalk-näytöksessä viimeisimmät takki- ja puseromallit upeasta silkkinahasta. Miesmallit varsinkin olivat oikein sykähdyttäviä ilmestyksiä, harvoin noin rodukkaita yksilöitä pääsee näkemään lähietäisyydeltä. Mitä lie miettineet varttuneempaa suomalaiskansaa katsellessaan. Näytöksen päätyttyä kukin myyjistä oli jo valinnut potentiaalisen asiakkaan, jonka kanssa ryhtyi hieromaan kauppoja. Chef esitteli Toiselle hienosti sopivan laadukkaan nahkatakin, jonka värisävy sopi täydellisesti ja mallikin miellytti. Toinen ei ole tinkimämiehiä, hänelle hintakin oli sopiva, kun kerran takkia tarvitsi. Kaupat tehtiin. Sitten Chef kääntyi rouvan puoleen. Ensimmäisen väri ei miellyttänyt, toisesta ei löytynyt kokoa. Kolmas oli täydellinen, mutta minunhan piti hinnasta tinkiä tottakai eikä ihan turhaankaan. Lopulta tulimme ulos myymälästä kummallakin mieleinen uusi takki mukana. Pihalla purskahdimme nauruun – minä erityisen pöllämystyneenä ja vähän häpeissäni: miten tässä nyt näin pääsi käymään, kun en mitään aikonut ostaa! Kyllä siinä Toisen visakortti vingahteli ja seuraava eläkkeeni tulee saamaan kunnon loven, kun osuuteni maksan. Olo oli vähän kuin dervissillä kunnon pyörityksen jälkeen.

Galata-torni

Poikettuamme siistiytymässä hotellissa, hakeuduimme läheiseen italiaisravintolaan syömään kunnon pizzaa ja juomaan cappuccinoa, jonka kanssa tuotiin aistikas mistelinoksa, pipari ja konvehti. Täytyy sanoa, että tämä oli Turkinmatkamme maukkain ja miellyttävin ateria ja siis italialaispaikassa. Iltakävelymme suuntautui Galata-tornin upeaa iltavalaistusta ihailemaan ja sieltä vielä jonkin matkaa kävelykatua. Laadukkaasta lahjapuodista löytyi pieni muisto kotiin tästä erilaisesta joulusta itämaan tietäjien mailla. Palatessa poikkesimme vielä hotellikorttelin teehuoneeseen, joka oli jo tullut tutuksi jokailtaisen käynnin merkeissä. Nautimme ihanaa turkkilaista teetä tulppaanilaseista, herkullisten leivonnaisten kera. Palvelu oli aina ystävällistä ja lähtiessä pojat sanoivat ’Hei hei’. Palasimme hotelliin samaan aikaan, kun pieni porukka matkalaisia oli lähdössä yökerhoon napatanssista nauttimaan.

Kerran elämässä -joulu on siis nyt eletty eikä sitä tarvitse kokea uudestaan. Mitä toivoinkin, toteutui. Jouluttomassa maassa kristillisen joulun sanoma kirkastui osuttuamme Pyhän Antonuksen kirkon messuun jouluaamuna. Seimi, kuuset koristeineen, laulut, kynttilämeri… Jeesus Kristus syntyi kerran Betlehemissä seimeen ja syntyy joka joulu yhä uudestaan häneen uskovien sydämeen.

***

Opas kertoi Istanbulissa asuvan n. 16 miljoonaa ihmistä. Väestönlaskenta tehtiin viimeksi vuonna 2000 talosta-taloon- systeemillä, joten tulos on mitä suurimmassa määrin jotain sinne päin, ei missään nimessä tarkka. Koko Turkissa lienee asukkaita noin 80 miljoonaa. Tämäkin luku on varsin suurpiirteinen. Voin kuvitella, miksi Turkin liittymisestä EU:iin on oltu ihan hiljaa jo pitkän aikaa.  Maassa ei tiedetä edes asukkaiden määrää eikä niin tarkkaa taida olla muukaan valtion huushollinhoito. Lentoaseman ja tärkeimpien turistikohteiden moninkertaiset turvatarkastukset kertovat omaa kieltään alueen vaikeuksista.

Ruotsin lähetystön portti kävelykadun alkupäässä

Pukkihahmo turkkilaisittain

Joulupäivän aamuna kaupungilla oli hieman savusumua. Ilma oli edelleen viileä, vaikka lämpöasteita olikin hiukan eilistä enemmän. Aamiaiselta läksimme etsiskelemään kahdestaan kävelykadun alkupäätä. Istiklal Gaddesi löytyi ja oli mustanaan väkeä, nimenomaisesti, sillä turkkilaiset näyttävät pukeutuvan varsin yleisesti mustaan. Hunnutettuja naisia näkyi jonkin verran, opas oli kertonut arabimaista tulevan turisteja, joiden naiset pukeutuvat perinteisesti, paikalliset naiset eivät huntua käytä, eivät monet huiviakaan. Mietin, miksi Istanbulissa kukaan ei istu kerjäämässä kadulla, koko matkan aikana näin vain yhden miehen. Patsashahmoja ei ollut lainkaan ja katusoittajiakaan ei montaa näkynyt. Näytti siltä, että Turkissa miehet tekivät ahkerasti jotain tavallista työtä, naisia näki vähemmän muuten kuin ostoksilla olevia.

Pyhän Antonuksen kirkko

Sitten tapahtui yllättävä, ihana juttu. Maleksiessamme katua havaitsimme avonaisen rautaportin takana kauniin sisäpihan, jossa oli paljon väkeä. Paikalla oli Pyhän Antonuksen kirkko. Pihassa oli luonnollisen kokoinen seimiasetelma koristeltuine joulukuusineen. Sisällä kirkossa oli jouluaamun messu meneillään ja istumapaikat aivan täynnä. Kuorissa loistivat sinisin valoin koristellut kuuset ja lasimaalaukset loivat sinihämyä tilaan. Nuorten lauluryhmä toimi kitarasäestyksin messun musiikkiosuuksissa. Seisoimme hiljaa sivulaivassa ja tunsin jouluni siinä hetkessä hyvin voimakkaasti. Olin siis kuitenkin kaivannut sitä, mikä minulle on joulussa oleellista. Messu, jossa aito seurakunta oli paikalla, loi pyhyyden ilmapiirin, jossa kävijän sielukin lepäsi. Palatessamme kävelykadulle tuntui sen hulina tyhjältä ja arkiselta.

Itsenäisyyden muistomerkki Taksim-aukiolla

Kävelykadun toinen pää oli Taksim-aukiolla, jossa on itsenäisyyden muistomerkki, laumoittain kyyhkysiä ja kukkamyyjien kojuja. Siinä päässä katua huomasin sivummalla toisenkin ristikirkon. Sinne suunnistaessamme tuli vastaan kengänkiillottajamies, jonka tarpeistosta putosi kadulle pieni harja. Toinen sen poimi ja huuteli miehen perään, joka sai harjansa takaisin ja meitä saatteli vuolaiden turkinkielisten kiitosten virta. Hetken päästä mies alkoikin huudella meidän peräämme: Sir, Lady, please… ja riensi takaisin luoksemme sekä pystytti oitis kenkien kiillotustelineen ja tarjosi palvelujaan. Emme olisi välittäneet siitä, mutta hän siirtyi aina eteemme ja jatkoi tarjoustaan. Niinpä lopulta saimme elämämme ensimmäisen kengänkiillotuksen kadulla. No, se ei ollut kiitollisuuden osoitus vaan myyntikikka, joten palvelulle tuli kelpo hintakin. Lopuksi matkaa riitti meille hupia yltiökiiltävistä kengistämme.

kengänkiillotusta

Kolmas yllätys tapahtui löytämässämme toisessa ristikirkossa, joka osoittautui bysanttilaiseksi, vaikkakaan ristissä ei ollut alapoikkipuuta. Vanha mies päästi meidät sisään pienestä maksusta ja viivyimme tovin katselemassa ikoneita. Kirkko näytti olevan rappeutumassa, ehkä seurakunta oli pieni ja köyhä, vaikka kirkko olikin iso. Sitten kuulimme kolinaa ovelta ja lähdimme etsiytymään tuloreittiä ulos, mutta raskas rautaovi olikin lukossa. Ehdimme vähän säikähtää tilanteen absurdiutta ja kolistella ovea hetken, kun vanhus tuli avaamaan ja pääsimme ulos. Ei sentään vaatinut uutta maksua avaamisesta. Huh, olisi ollut aika erikoista joutua soittamaan oppaalle, joka oli ties missä ja pyytää häntä pelastamaan meidät ulos tyhjästä kirkosta.

Taksim-aukiolta päätimme ajella takaisin kadun alkupäähän vanhalla raitiovaunulla. No, se ei sujunut ihan noin vain. Toinen sai kyllä setelillä lippuautomaatista kaksi Istanbul-korttia ulos, mutta kun nousimme raitiovaunuun, kuljettaja alkoi turkinkielisen pajatuksen ja kun se ei tietenkään mennyt jakeluun, talutti Toisen takaisin automaatille. Siinä ilmeni, että kortti olikin vasta kortti, siihen olisi pitänyt ymmärtää ladata matkarahaa. Ja tarvittiin lisää liiroja. Niin pääsi vaunu viimein lähtemään. Galata-tornin aukiolta löytämäämme ravintolaan poikkesimme lounaalle. Valitsimme keittoa, lampaankyljyksiä, hedelmiä ja Angels hair jälkiruuan. Enkelinkiharat osoittautuivat makeaksi leivonnaiseksi, joka olikin hedelmien kanssa hyvä yhdistelmä. Lounaan hinnaksi tuli viinilasillisineen yhteensä n. 50 euroa.

Joulupäivänä pääkadulla arkinen työ jatkuu

Illalla lähdimme Bosporin salmen risteilylle. Salmihan johtaa Marmaramereltä Mustallemerelle ja erottaa Euroopan Aasiasta, mutta kaupunki jatkuu molemmilla rannoilla. Iltavalaistut palatsit ja sillat yli salmen olivat komea näky. Turkilla taitaa olla pieni ongelma muinaisten sulttaaniensa ja heidän haaremiensa entisissä kesäpalatseissa, ne kun ovat niin upeita, ettei niitä yksityiseen käyttöön kukaan voi hankkia. Niinpä monet niistä on muutettu kansainvälisiksi luksushotelleiksi, joissa saattaa yhden yön hinta erikoispalveluineen vaihdella tuhannesta jopa kymmeneen tuhanteen euroon. Risteilylaiva ajeli Mustanmeren tuntumaan ja sieltä takaisin. Meidän matkamme varsinaiset käyntikohteet sekä hotellimme olivat kaikki Istanbulin Euroopan puoleisilla alueilla. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi kiinnostavaa nähtävää ollut Aasian puolellakin.

Mitä mieleen jäi salmiristeilyltä? Muistan sumujen sillan, pienen kauniisti kaartuvan, Euroopan puoleisella rannalla. Pieni silta yhdisti niemekkeen toiseen, valo tuli takaa ja niin sillan kaari piirtyi tummana valoa vasten. Kohta se jäi taakse, ei siitä olisi kuvaa saanut niin kaukaa pimeässä, mutta piirtyi se näky sieluni sopukkaan tuliaisiksi ystävälle, joka siltoja rakastaa.

Joulupäivän iltana ajattelin: on mukava pian palata kotiin, lumen maahan. Ja että kerran elämässä on hyvä kokea joulu vieraissa, osaa arvostaa taas omia perinteitä katsottuaan kauempaa.

*jatkuu

Emme olleet ainoita, jotka eivät tänä jouluna olleetkaan kotona. Uutisissa kerrottiin, että joulumatkat ulkomaille oli taas myyty loppuun. En tiedä mikä ilmiö tämä joulupakolaisuus on. Kotimaankin joulunviettomestat ovat kuulemma pullistelleet väestä. Olemme itse kotijouluihmisiä, niinpä puolivälissä syksyä tehty päätös lähteä jouluksi eri kulttuuriin, oli meille poikkeus, ’kerran elämässä’ -juttu. Kohdetta ei tarvinnut miettiä kauan, auringon metsästys tai paikallisten janojuomien innoittamat joululaulut palmujen katveessa eivät ole meidän juttumme. Päätöksen jälkeen huomasin, miten totaalisesti se vapautti jo ennakkoon kaikesta jouluhässäköinnistä ja varustautumisen paineista.

Perillä matkaporukka ei joulusta keskenään puhunut. Aihe tuntui olevan kertakaikkiaan tabu. Mitä lie kukakin mielessään miettinyt. Joukkomme koostui yksin tai ystävän kanssa matkustavista, eri ikäisistä pariskunnista ja muutamasta kahden sukupolven perheestä. Lennolla samaan kohteeseen näkyi olleen jokunen lapsiperhekin. Olin ottanut kotoa mukaan tuikun ja lentoaseman myymälästä rasian Pandan suklaakonvehteja (meidän jouluperinteemme). Tuikkua poltettiin iltaisin ja suklaata maisteltiin kun siltä tuntui. Tuikku paloi loppuun jo joulupäivän iltana, suklaa riitti koko ajaksi.

Laskeutuminen Istanbulin kentälle oli satumaisen kaunis hetki. Ylhäältä nähtynä kaupungin valot kimalsivat pimeässä illassa rinteillä kuin tulikärpäsparvi ruohikossa. Lämpöasteita oli vain viisi, mutta ilma tuntui viileänäkin pehmeältä. Vain pari päivää aiemmin Istanbulissa oli satanut lunta, joka sitten suli kohta pois. Maissa kaupunki näytti yllättävän pimeältä, sillä kauempana keskustasta vain pääkadut olivat valaistut. Aistit tottuivat yllättävän pian tauotta vyöryviin autovirtoihin ja hämäriin katuihin. Ruuhkat ovat alituinen riesa miljoonakaupungissa, jossa liikenne sujuu parhaiten omaa tahtiaan valoista tai merkeistä juuri piittaamatta. Kapeat jalkakäytävät käyvät tosi ahtaiksi töihinmenoaikaan.

Joulu näkyi Istanbulissa vain hotellien koristuksissa ja keskustan mainosvaloissa. Sangen omituisia versioita joulupukkihahmoista nähtiin. Hulahulahameinen pukki kävelykatu Istiklal Caddesin varrella oli niistä groteskein. Mutta auringonnousun ja laskun aikaan vastarannan maisema hotellin terassilta oli sykähdyttävä väreissään, ja hämärän valahdettua nopeaan, kuten se etelässä tapahtuu, kaupungin siluetti minareetteineen piirtyi upeana graafisena viivana horisontissa.

Jouluaatto

Jo ensimmäisenä yönä tulimme tietämään neljän tähden hotellin seinien ohuuden. Kun yöeläimet olivat palailleet pesäkoloonsa, pääsimme mekin nukkumaan. Aamulla ihmettelin taas eivätkö minulta työunet ikinä lopu. Pukeutuessa käytiin pieni orientoiva keskustelu. – Tänään on jouluaatto, sanoin. – Niin on, Toinen siihen. – Ja me olemme täällä, yli kahden tuhannen kilometrin päässä joulusta. – Niinpä. – No, kaduttaako? – Ei. Entä sinua? – Ei ihmeemmin.

Sinisen moskeijan sisäänkäynti

Kun lähtee matkalle Istanbuliin, tietää jo mennessään suunnilleen, mitä ainakin saa. Ne obligatoriset Sininen moskeija, Topkapin museopalatsi haaremeineen ja Ayasofia-museo eli Hagia Sofian ent.kirkko, sittemmin moskeija. Kun on niistä kuvia nähnyt, muodostuu paikalla tärkeimmäksi elämykseksi mittasuhteiden valtavuus ja se jokin määrittelemätön, jota voi kuvata vaikka termillä oriental spirit. Moskeijan eteistilassa riisuimme kengät pussiin, jota sitten kantelimme kädessä. Seinien sinikoristeiset kaakelit ovat kuvissa sinisemmät kuin luonnossa. Tunnelma moskeijassa oli turistilaumoista huolimatta rauhallinen. Eristetyllä rukousalueella oli yksinäinen rukoilijakin.

Jollakin tavalla moskeijan rukoustilaolemus puhutteli minua. Se kalustamaton avaruus, jumaluutta kunnioittava korkeus. Voin kuvitella moskeijan täyteen rukoilevaa kansaa. Onhan se vaikuttava näky, kun valtava joukko miehiä seisoo samaan suuntaan kääntyneenä kädet koholla ja toistuvasti polvistuu maahan saakka kumartuen. Moskeijassa naisten paikka on ahtaassa takaosassa aitauksen takana, kuten juutalaistenkin synagogissa. Tietysti kulttuuriset perusteet määräävät, mutta jo rukousasennon vuoksi on tosiaankin parempi näin. Kaduillakin näki naisten kävelevän pari askelta miehensä takana, jos kyseessä oli vanhempi pariskunta. Nuoremmat sukupolvet eivät näitä tapoja enää näy noudattavan.

Ajattelin ulos tultuamme, että vaikka olimme muslimien pyhässä paikassa, en kokenut pyhän tuntua. Ehkä se johtui minusta itsestäni tai turistilaumoista, en osaa sanoa. Voi olla, että kukin kokee voimakkaimmin pyhyyden oman uskontonsa läpi, ymmärtämiensä symbolien kautta ja itselleen tutuissa rituaaleissa. Voin silti kunnioittaa toisin uskovien pyhiä paikkoja ja rituaaleja heidän kulttuurinsa ja uskonsa ilmentyminä.

palatsialueen sisäänkäynti

Topkapi, Sulttaani Ahmedin palatsi, osoittautui valtavaksi sokkeloiseksi rakennukseksi, jossa eri tarkoituksiin rakennetut asumukset oli upeiksi koristettu kullatuin ornamentein ja yhdistetty toisiinsa kauniisti kivetyin käytävin ja sisäpihoin. Opas kertoi ottomaanien valtakauden alkaneen vuodesta 1453, josta eteen päin Ahmed, Mehmed, Osman, Selim ja Murad nimet vilisevät hallitsijasulttaanien suvuissa. Tämä tieto vastasi lausumattomaan kysymykseeni, miksi suunnilleen kaikki miespuoliset turkkilaiset ovat saaneet jonkun kyseisistä mahtinimistä.

Palatsialueen puisto valtavine vanhoine puineen ja suihkulähteineen olisi ollut kiinnostava paikka vain katsella sisään ja ulos valuvaa ihmisvirtaa sekä kastanjanpaistajien, teenmyyjien ja obligatoristen kuvateoksia kaupittelevien yksityisyrittäjien elinkeinonharjoitusta. Kauppiaiden ilmiömäinen kyky tunnistaa eri Euroopan maista tulleet ulkoasusta ja kielen rytmistä huvitti. Minä selvisin heistä tekeytymällä sokeaksi ja kuuroksi, kun Toinen vastasi kymmenet kerrat tarjoajalle kohteliaasti:”No, thanks”. Aikaa olikin katseluun, kun porukkamme joutui odottelemaan jonkin aikaa bussia, joka oli tietysti – kuinkas muuten – juuttunut ruuhkaan.

muslimikulkue Topkapin ulkopihalla

Aattoiltana kokoonnuimme Kukkakujalle suosittuun keskustaravintolaan päivälliselle, jossa saimme tyypillisiä turkkilaisia mezeitä, alkupaloja kylminä ja lämpiminä, pääruuaksi lampaanlihasta tehtyjä erittäin maukkaita lihapullia maustetun riisin, munakoison ja ranskalaisten perunoiden kera sekä jälkiruuaksi hedelmiä. Halutessaan sai lasillisen rakia ja viiniä, joita skoolaten opas toivotti meille hauskaa joulua. Nämä toisilleen vieraiden ihmisten ateriat väkinäisine jutteluineen ovat usein minulle ainakin ns. seuramatkojen piinallisin osuus. Tällä kertaa satuimme kahden leskirouvan kanssa samaan pöytään. He aloittivat reippaasti kyselylinjalla: mistä olette kotoisin, oletteko matkailleet ennen Turkissa jne. Toinen heistä tunsi kotikaupunkiamme jonkin verran, joten siitä päästiin alkuun. Ihan viihtyisää juttuseuraa sitten olivat nämä fiksut, paljon matkustelleet naiset.

Ennen nukahtamista katselimme hotellihuoneessa vähän aikaa saksalaista tv-kanavaa, jossa keskusteltiin joulutavoista ja laulettiin joululauluja. Ajattelin hetken joulun erilaisuutta kotona ja maailmalla. Miten hartaasti ja perinteen mukaan me suomalaiset joulumme yleensä vietämme. Istanbulissa on täysin normaali arki, joulu koskee vain ’joulupakolaisia’ ja pientä kristittyjen vähemmistöä. Tätä kokemusta vasten tajuan, miten kristillinen juhla joulu oikeastaan on. Jos ei ole Kristuksen syntymää, ei ole joulua. Anglosaksisten kulttuurien ja katolisen maailman nimityskin sen kertoo: Christmas, Kristusmessu.

*jatkuu

Vanha vuosi sulki kantensa. Selaan kalenterimerkintöjä, päiväkirjaa. Paljon merkintöjä, 365 päivää elettyä elämää. Täyteläinen, kiitollinen olo kaikesta, vaikeastakin. Ihminen tarvitsee muistutuksia elämän hauraudesta ja arvaamattomuudesta oppiakseen luottamaan, että elämä kantaa kuitenkin.

Keväällä osallistuin Valamossa seminaariin, jossa oli mahdollisuus pohtia oman elämänsä kokonaisuutta. Olen huomannut mietinnän vaikuttaneen. Mitä yllätyksiä vastaan tuleekin, ne voi ottaa elämän kokonaisuuteen kuuluvina. Ehkä pysäytykset saavat tarkistamaan suuntaa, johon olen ollut kulkemassa. Ehkä ne hidastavat kulkua, avaavat uudenlaisen näkymän, kutsuvat jotain uutta kohti. Rohkeammin,vaikka pienestikin.

 ”Riittävän vanha

ymmärtämään

yhä vähemmän, näkemään

miten valo muuttuu,

avaamaan kaikessa rauhassa oven

yksinkertaisille ilonaiheille…”

 

Bo Carpelan, suom. Caj Westerberg

Sirpa Kähkönen;  Hietakehto             Otava 2012

Sota-ajan kuopiolaista elämää kuvaavan romaanisarjan kuudes osa kuvaa yhtä kesää lääkäriperheen huvilalla. Tapahtumia ei ole paljon, nekin enimmältään lasten ja naisten näkökulmasta kuvattu. Kähkönen tavoittaa hyvin ajan ilmapiirin, lasten sotaleikit, naisten selviytymisen eetoksen ja yhteisön miehen puutteen. Lukijaa alkaisi jo kiinnostaa, mitä näille ihmisille tapahtuu sodan jälkeen. Ehkä kirjailijan ei kannattaisi pitkittää sodan ajan kuvausta niin, että kaikki tulee sanottua moneen kertaan.

*

Pirjo Hassinen ;  Popula               Otava 2012

Finlandia-palkintoehdokkaaksi nimeäminen sai tarttumaan tähän kirjaan, vaikka joku Hassisen aiemmista nostatti vastenmielisyyttä kirjailijan tyyliä ja ajatusmaailmaa kohtaan sen verran, että jäi pitkäksi aikaa ainoaksi. Hassinen on ollut julkisuudessa ahkeraan aina uuden kirjan ilmestyessä. Popula yllätti kuitenkin positiivisesti poliittisella ajankohtaisuudellaan. Hassisen viehtymys sukupuoliasioiden räävittömään revittelyyn ei ole kirjan parhaita puolia, mutta kieli on onneksi verevää muutenkin, ja romaani taiten rakennettu.

*

Joanna Trollope; Espanjalainen rakastaja , suom. Irmeli Ruuska;  WSOY 1993, 1995

Olen käynyt Andalusiassa eikä se matka unohdu. Niinpä tartuin tähän kirjaan toiveikkaasti. Tarina liikkuu kyllä Andalusiassakin, mutta eniten kuitenkin Englannissa, josta kirjan päähenkilö, Frances, on kotoisin. Oikeastaan enemmän kuin Francesista, tarina kertoo hänen kaksoissisarensa Lizzien perheestä ja muiden suvun jäsenten suhtautumisesta Francesin yllättäen ilmaantuneeseen ’espanjalaiseen rakastajaan’. Kirjailijan kerrotaan olevan suosittu kotimaassaan (Englannissa) ja Espanjalainen rakastaja nousi ilmestyessään ’laatuviihteen bestselleriksi’. Suomennoskin on yltänyt jo toiseen painokseen. Ilmeisesti en kuitenkaan niin kovasti kaipaa viihdytystä, koska lukeminen vähän takkuili. Jotain oleellista kirja onnistuu kuitenkin andalusialaisesta elämänlaadusta välittämään.

*

Riikka Pulkkinen; Vieras          Otava 2012

Ensiksi ällistyin raamatunlauseiden määrästä tekstissä. Olin epäluuloinen: mihin Pulkkinen pyrkii. Sitten: vihdoinkin joku taitava kirjailija uskaltautuu aihepiiriin, jota nykykirjallisuudessa on kartettu. Eikä Pulkkinen yhtään saarnaa, vaikka päähenkilö on pappi ja nainen, jonka isäkin on pappi. Vierauden teema on keskeinen. Kirja on eräänlainen kaleidoskooppi, jossa päähenkilön persoonallisuus hajoaa moneksi kuvaksi. Anorektisen ja uskonkiihkoisen nuoruusvaiheen jälkeisessä kapinassa päähenkilön raamattukeskeinen maailmankuva murtuu. Kirjan ihmiset ovat irti juuriltaan, vieraina vieraassa maailmassa. Pulkkinen käyttää hajoilevia lauseita ja irrallisina tanssivia sanoja tehokkaasti kuvaamaan päähenkilön persoonallisuuden hajoamisprosessia. Anorektisen ihmiskuvan äärimmäisyyteen pyrkivän persoonallisuuden teema toistuu uskonelämässä, tanssina ja seksuaalisena hillittömyytenä. Enpä ole ennen löytänyt näin vahvaa ja aitoa anoreksiaan sairastumisen kuvausta. Kirja pitäisi ehdottomasti liittää lääkärien ja hoitajien oppikirjaluetteloon. Äärimmäisen vaikeista teemoista Pulkkinen on onnistunut kutomaan vaikuttavan romaanin, joka ei kuitenkaan jätä lukijaa epätoivoon. Kirja on vuoden tapaus.

*

Maarit Verronen; Vanhat kuviot          Tammi 2012

Verrosen novellit on ryhmitelty aihelmien mukaan kolmeen osaan: Piiloutujat, Vastustajat, Lähtijät. Tarinat kertovat kukin omaa todellisuuttaan hahmottavien henkilöiden liikkeitä. Verrosen persoonallinen näkökulma arkisiin tapahtumiin on jotenkin hiukan vino, mikä tekee novellien maailmasta kiinnostavan. Kuvio voi olla vanha, mutta tuoreesti nähty.

*

Sauli Uhlgren; Kesäpoika, lyhytproosaa      Muruja-kustannus 2012

Novelleja nämäkin, kertomuksia elävästä elämästä viime vuosisadan maaseudulta. Sujuvaa kerrontaa, kiinnostavia tarinoita ja monessa se yllättävä loppuratkaisu tai käänne, joka tekee jutusta novellin. Kirjailija asuu ja vaikuttaa Savossa, Siilinjärvellä. Hän on julkaissut toistakymmentä teosta: romaaneja, rikosromaaneja, runoja, novelleja.

*

Rikas runo       Sanoja köyhyydestä, toim. Juha Mikkonen ja Aija Typpö                                Avain 2009

Pienen kirjasen runot on koottu köyhyyttä käsitelleen kirjoituskilpailun parhaimmistosta. Esipuheessaan Claes Andersson sanoo: ”Näissä runoissa tämän päivän köyhyys Suomessa saa äänensä, kasvonsa ja ilmaisunsa. – – Tilastot kertovat, että noin joka kymmenes talous maassamme joutuu tulemaan toimeen tuloilla, jotka alittavat EU:n köyhyysmääritelmän: tulot alle 60 prosenttia väestön keskituloista.”  – Luin tätä jouluviikolla,samaan aikaan, kun pääministeri ja arkkipiispa ottivat kantaa leipäjonoihin A-studiossa. Ajattelin, että kyllä minäkin luulin köyhyydestä jotain tietäväni. Mutta tieto on usein hedelmätön, jos kokemus puuttuu.

”Köyhyys-haiku             Lähikaupassa / katsot jugurtin hintaa / jää ostamatta.”                Nimetön

*

Jari Järvelä; Nuorikko ja muita novelleja     WSOY 1996

Tämän kirjan otin mukaan joulureissulle. Järvelän tarinat ovat sopivan kirpeitä ja absurdeja oudossa ympäristössäkin luettavaksi. Kirjailijalla on vahvasti maskuliininen oma ääni ja tyyli, jopa niin, että ajatuksenjuoksuaan on aluksi paikoin vaikea seurata. Ilman muuta Järvelä on novellistien kärkeä kotimaisessa kirjallisuudessa ja herätti kiinnostukseni.

***

Rauhallista jouluaikaa, blogiystävät. Kiitos jaetun vuoden rikkaudesta.