Todellinen rakkaus on sitä, että ei tule sivalletuksi menneillä. Sitä, että sallii toisen muuttua, kasvaa, kehittyä – ja haurastua. Sitä, että ei hylkää toista, vaikka näkee hänen murenevan. Myös ei-toivottuun suuntaan muuttuminen on hyväksyttävissä, jos ei  kadota suhteen ydintä. Ytimessä on rakkaus, tietoisuus, joka yltää tunteisiin asti: olet minulle ainoa laatuisesi ihminen.

Pissismummo on prosessissa. VR on kuljettanut kiltisti vuosikymmenet Mummoa pikkukaupungista pääkaupunkiin ja takaisin.  Viime vuosina on saanut jopa paluulipun samaan hintaan sillä perusteella, että Mummolla on työeläkekortti, ja eläkeläiset saivat junissa 50 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} matka-alennuksen. P.Mummo osti usein kymmenen matkan eläkeläislipun, jossa oli alennuksineenkin vielä yksi matka ilmainen. Sen voimassaoloaika oli Mummon matkailuun sopiva ja pahvinen kortti helppo leimata. Oi niitä aikoja.  

Sitten VR alkoi kehittää palvelua. Liput muuttuivat paperisiksi kertalipuiksi, jotka olivat  tosi hankalia käyttää leimauslaitteessa. Mummot ja papat saivat ähertää ja söhertää, että saivat paperin sisään, ja usein keltainen kone ei inahtanutkaan vaikka miten lipulla tökki. Työmatkalaisethan käyttivät kuukausilippujaan, joka saivat olla vaikka kotona piirongin laatikossa, jos ei tarkastaja sattunut samaan junaan ja harvoin sattui.

Viimeisin kehitys toi juniin HSL:n systeemin seutulipun. VR:n eläkeläisalennus muuttui koskemaan vain kansaneläkeläisiä. Paperilipussa on nyt ostoaika valmiina, joten sitä ei tarvitse leimata, mutta paluulippua ei voi ostaa lähtöasemalta, sillä se ei kelpaa enää puolentoistatunnin päästä.  Nyt mummot maksavat täyden hinnan mennessä sekä palatessa ja täyttävät lipunmyyntivaunut viimeistä paikkaa myöten. Koska pitempien junamatkojen liput ostetaan nykyään suureksi osaksi netin kautta, veikkaanpa, että seuraava kehittämiskohde on asemien lipunmyynnin lopettaminen kokonaan. Johan siellä nyt seisoo automaatteja, joiden käyttö onnistuu vain näppäräsormiselta ja lukulasittomilta. Oijoi, miten mummokansalaisen elämästä kehittyi hidasta ja hankalaa.

Pissismummo tarttui seutuhärkää sarvista ja tilasi HSL-kortin. Kun kävi ilmi, että kortilla maksettu junamatka on euron ja 10 senttiä halvempi kuin asemalta tai junasta ostettu kertalippu, etsi hän palveluluukun asematunnelista ja käväisi lataamassa korttiin rahaa. Se oli helpoin osuus. Nyt seisoo hän junan eteisessä mustan laatikon edessä meditoimassa miten se menikään, että kortti tuohon ja tuosta painetaan ja pitäisi kuulua piip ja jossakin pitäisi näkyä tekstiä ja jossain vihreä valo. Luultavasti maksoi hän viimeksi matkansa moneen kertaan tai ei ollenkaan, koska piippausta ei kuulunut. Mummo paineli varmuuden vuoksi nappuloita uudestaan ja uudestaan, sama tulos. Hohhoijakkaa.

Kehitysprosessit ovat uuvuttavia, huokaa Mummo. Ei saa elämässä liian helpolla päästä, ei. Hyvä kun hengissä selviää.

Kävimme järkyttymässä Elina Merenmiehen grafiikkanäyttelyssä Gallerie Anhavassa (Sanomatalossa) Leidiporukalla.  Vahvoja, myyttisiä kuvia! Ohutta musteviivaa käsintehdylle paperille, temperaa ja öljyä; mustaa, punaista, hämärää, ahdistavia kasvoja. Olin lukenut taustoittavan haastattelun taiteilijasta Kirkko ja Kaupunki -lehden viime numerosta. Se auttoi ymmärtämään Merenmiehen kuvia ja taiteilijan sisäistä maailmaa. Nimetkin puhuvat: Näkylaakso, Vanhan naisen melankolia, Tartouffe, Kaikki puut ovat minun, Viimeiset kukkaset…

Joskus näyttelyssä kävijä saa ihailla kauneutta, mutta unohtaa melkein saman tien kuvat, jotka näkee. Kuvia, jotka järkyttävät ei unohda. Onkohan niin, että tässä ärsyketulvaisessa ajassa ei myöskään ihan vähästä hätkähdä. Ihminen tarvitsee oudon kiehtovia tai luotaantyöntävän ahdistavia ärsykkeitä vaikuttuakseen.

Yksi ajattelevaa ihmistä piinaavista kysymyksistä on: mitä varten täällä ollaan. Biologinen selitys, ihmissuvun lisääntyminen, näyttäytyy pessimistin silmin sulana hulluutena; planeettamme tulee tuhoutumaan tätä menoa kasvavaan väkimäärään. Ruoka loppuu ja hukumme jätteisiin. Helsingin Sanomien uutissivuilla kerrottiin 18.12.2013, että joka sekunti maailmassa syntyy 4,3 ja kuolee 1,8 ihmistä. Yksi reissu Kiinaan tai Intiaan valaisee tilaston merkityksen kirkkaasti.

Taistelu elintilasta ja perustarpeista tulee pitämään yllä yhä lisääntyvää anarkistista kuohuntaa, köyhyyttä, sotia ja rikollisuutta. Syrjäisemmissä populaatioissa geenimutaatiot rikastuvat sairauksia lisäävästi, köyhissä maissa ihmisiä kuolee silkkaan nälkään ja hoidettavissa oleviin tauteihin. Supervirusten ja -bakteerien kehittyminen uhkaa meitä kaikkia. Vauraita yhteiskuntia kuristaa itsekkyydestä voimansa imevä piittaamaton tuhlailu. Ihminen on pelkkä vallanhaluinen riistäjä, jos hän ei koskaan kysy itseltään: miksi minä olen.

Jotakin varten olen maailmassa. En ole itse voinut vaikuttaa siihen, minkälaiseen yhteisöön ja maahan ja mihin aikakauteen olen sattunut syntymään. En ole päässyt valitsemaan vanhempiani, geenejäni ja kasvuympäristöäni. Monia mahdollisia valintoja olen itsekin  aikuisen elämäni käänteissä hylännyt tai ohittanut. Vaikka olisinkin voinut toisin valita, mitä muuta olisin valinnut? Tajuan nyt, että minusta kertovat myös ne mahdollisuudet, jotka ohitin tai olen valinnut pois.

Kasvu- ja työuran vuosien jälkeen kuljen kokemuksin hankitun henkisen pääoman turvin eteen päin. Aineellista pääomaa on sen verran, ettei ole puutetta. Elinvuosia lienee jäljellä näillä geeneillä mahdollisesti parikymmentä. Pelkkä itsestä huolehtiminen tuntuu yhä riittämättömältä elämän tarkoitukseksi. Tämän ajan poliittinen trendi, työelämän pidentäminen, tuntuu absurdilta. Elämän kokonaisuudessa työelämä on vain osa, vaikka merkittäväkin. Sen meriitit ovat unohtuvaa, haalistuvat omienkin muistojen galleriassa.

Tulee päivä, jolloin ihminen tajuaa kysyä, tätäkö se vain on, tämä elämä. Tajuan ajan lyhyyden jo nyt. Olemassaoloni on ohittanut gaussinkäyränsä lakipisteen ikävuosissa. Monessa muussakin mielessä menen jo alamäkeä. Onneksi jarrut ja ohjaus vielä toimivat, voin yhä kuvitella, että elämä on jotensakin hallinnassa. On ollut jo aikoja, jolloin hallinnantunne on horjunut. Se on terveellistä. Panee kuulemaan ne voimistuvat signaalit tulevasta.

Yhä palaan siihen, minkä oivalsin elämän tarkoitukseksi joskus viisitoistavuotiaana. Elämän tarkoitus on elää. Elää täydellä tavalla, mahdollisuutensa käyttäen, joskus rajojaan koetellenkin eikä pelkästään itselleen. On tarkoitus ymmärtää elämänsä osana suurempaa kokonaisuutta.

Lauantaina leffakerhossa nähtiin tanskalainen elokuva ”Jahti”,  järkyttävä tarina erokriisiään läpikäyvästä miehestä, jonka elämä menee pirstaleiksi. Mies saa työtä päiväkodista, jossa on vain tätejä. Miehen ystäväperheen ahdistunut pikkutyttö takertuu päiväkodissa tuttuun, ystävälliseen setään ja alkaa puhua levottomia. Taustalla on tytön isoveljen osuutta, mutta mies joutuu epäillyksi pedofiliasta, menettää työpaikkansa, lähes kaikki ystävänsä, joutuu eristetyksi omasta teini-ikäisestä pojastaan ja naapurien pahoinpitelemäksikin. Mies on syytön, mutta joutuu poliisitutkimuksiin ja pidätetyksi, kunnes käy ilmi, ettei todisteita ole ja pikkutyttö kertoo isälleen keksineensä koko jutun. – Mads Mikkelsen tekee uskomattoman hienosti pääroolin, mutta elokuva jättää kokonaisuudessaan ahdistavan olon, kun katsoja ymmärtää, että epäilys on jättänyt varjon viattoman miehen ylle loppuelämäksi.

Palatessa mietin Anneli Auerin tapausta. Kukapa meistä lopulta tietää, mikä on totuus senkin perheen elämästä. On vain luotettava, että tutkintasysteemi lopulta selvittää onko syyllistytty ja jos niin mihin. Lapsi ei ole aina kaikkein luotettavin tiedonlähde, varsinkin kun aikaa kuluu ja tapahtumat vanhenevat. Auerin tapauksessahan myös viranomaiset töpeksivät murhatutkimuksissa. Lynkkausmieliala syttyy herkästi yhteisössä, kun on kysymys lapsista tavalla tai toisella.

Aamiaisella istahdamme lähelle erästä pariskuntaa, joka on kulkenut enimmäkseen omissa oloissaan ryhmän laidalla. Pitkä ja vaalea, näyttävästi pukeutuva rouva on ilmeisen ilahtunut juttuseurasta, miehensä syö aamiaistaan vaiti. Löydämme heti kohta sielujen sympatiaa rouvan kanssa, joka on ikään kuin odottanut, että jokin rikkoisi heidän keskinäisen vaikenemisensa. Mies on umpimielisen oloinen, mutta ei torjuva. Aamiaispuheet jäävät mietityttämään.

Tapaninmessuun kutsuvat kellot moikavat alhaalta kaupungista, kun joukkomme valmistautuu lähtemään maaseuturetkelle. Itävallassa kuuluu olevan ”seitsemän ihanaa järveä”. Tapaninajelulla näemme niistä neljä. Eilisen föhnin ennustama sade onneksi odotuttaa, aurinkoinen aamu on mitä kaunein, ja tunnelma kevyen iloinen kuten tapaninajelulle kuuluukin.

Ensimmäinen kuvauspaikka on Salzburgerlandissa Fuschlseen rannalla. Siitä matka jatkuu St. Wolfgangiin, jossa pysähdymme kävelemään Wolfgangseen rantaa. Siellä on Valkoisen Hevosen majatalo, joka on nimetty Ralph Benatzkyn operetin mukaan. Nousemme Wallfahrtskirchelle, jossa on vanhan puuveistotaiteen mestarin, Michael Pacherin valmistama upea monikerroksinen alttarikaappi 1400-luvulta. Vastaavaa ei ole toista maailmassa ja tämä on juuri tässä pyhälle Wolfgangille omistetussa luostarikirkossa. Mykistävää katsella, miten se on säilynytkin satoja vuosia, toki restauroituna, mutta silti alkuperäisenä. Alttarikaapin eri ’ovia’ pidetään auki juhlakausien mukaan. Nyt avoinna oli keskikaappi, Jeesuksen syntymä, sivuovineen.   

Seuraava pysähdyspaikkamme on Bad Ischl, viehättävä pieni kylpyläkaupunki Traun- ja Ischl-jokien tuntumassa. Siellä syömme kevyen keittolounaan kaupungin kuuluisimmassa kahvilassa, joka on herkkupuodin yläkerrassa ja ostamme kotiin tuliaisiksi pienen joulukakun ja peltirasiaan pakattuja pikkuleipiä. Niitä saamme sitten maistella vierailulle tulossa olevan ystävän kanssa. (Ja makoisia olivatkin!) – Paluumatkalle lähtiessä sää yhtäkkiä muuttuu pilviseksi, ja tuuli tuntuu raaemmalta. Näemme vielä Atterseen ja Mondseen maisemia Salzburgiin palatessa. Kevyitä sadepisaroita ilmaantuu tuulilasiin vasta kun olemme melkein kotona. Erinomainen tapaninajoretki!

Jäähyväisillalliselle ehdimme hyvin ja saamme seurata pöytäseurueiden muodostumista. Pöytämme täyttyy nopeasti ja ilokseni huomaan jo tutuksi käyneitä pareja, muun muassa aamiaisseuramme. Yritän keskustella joka suuntaan pöytänaapurien kanssa jotakin. Yllättäen käy ilmi, että oikealla puolellani istuva mies on syntynyt samassa etelä-karjalaisessa pitäjässä kuin minäkin. Se on kyllä jo aikamoinen sattuma! Ei hänkään siellä enää asu, mutta tuttuja paikkoja muistellaan. Sitten aamullinen keskustelukumppani kumartuu pöydän yli jatkamaan teemoista, joihin on helppo antautua mukaan. Miehensäkin on päässyt viimein puheen alkuun pöydän päässä istujien kanssa. On oikein rattoisaa.

Illalla pakkaamme laukut valmiiksi, nukumme hyvin ja aamiaisen jälkeen bussi tulee noutamaan meidät. Lähtiessä isäntä ja henkilökunta tulee vilkuttamaan, ja emäntä jakaa jokaiselle pikku pussillisen jouluhyvää evääksi. – Miten ihana joulumatka, kaikkineen!

Epilogi.        Helsinki-Vantaalla matkatavaroita odotellessa viereeni istahtaa  jämäkkä mies, muuan matkatoveri, joka oli kinastellut vaimonsa kanssa koko matkan, sanonut oikein rumastikin. Nyt mies huokaa tuskaisena, että on hyvä päästä kotiin, kun on koko matkan ajan ollut helvetillinen särky aikoinaan vammautuneessa olkapäässä.     – Ajattelen, että ihmistä voi niin helposti arvostella mielessään, kun ei tiedä, miten toisen on. Arvostelunhalu häviää, kun tietää. Muistaisinpa tämän.

Joulumatkamme ehdoton kohokohta on tässä ja yllättäen. Istumme Tuomiokirkossa (lämpimästi puettuna, viileydessä) jouluaamun messussa. Urut alkavat soida ja niiden riemukas sointi jylisee holveissa, rikkoo uneliaan tunnelmani ihanalla voimalla. Sävelet ovat kuin syntymäriemun julistus: Christ ist geborn! Sivuovesta lähtee kulkue, joka kiertää kirkon takaosaan ja tulee arvokkaasti keskikäytävää kuoriin, piispa kultalameekaavussa hiippoineen ja timantteja välkkyvine sauvoineen, puolitusinaa prelaattia valkeissa pitsikaavuissaan, yksi heistä evankeliumikirjaa kantaen. Pappisjoukon arvokkaimmat istuutuvat kuoriin kahtapuolta piispaa kasvot seurakuntaan päin ja muut sivummalle. Seurakunta istuutuu ja messu alkaa.

Jouluaamun palvelus on oikea juhlamessu! Urkuparvella soittaa orkesteri, kuoro laulaa riemukkaasti latinankielistä messua ja jumalaisen upea sopraanoääni soolo-osia. Musiikki täyttää juhlavana valtavan kirkon ja ravistaa kauneudellaan sielua niin, että silmäni kostuvat. Kun tulee papin osuus, kontrasti on huima: piispa on heiveröinen vanha mies, joka istuu kokoonpainuneena tuolissaan ja nousee vaivalloisesti laulamaan messun vuorotervehdystä, johon seurakunta vastaa. Luterilaiselle katolisen messun kuviot eivät täysin aukene: vaikuttaa lähes koomiselta, kun avustava pappi tuo puolenkymmentä kertaa messun aikana hiipan piispan päähän ja hakee sen välillä pois. Hiipan tilalle laitetaan aina  kardinaalinpunainen patalakki pään peitoksi, ja kun hiippa tuodaan paikalleen, patalakki katoaa avustajan haltuun. Piispa pitää saarnan, jonka sanoma jää mysteeriksi, mutta kun messun musiikkiosa taas alkaa, on tunnelma ekstaattinen.

Palveluksen jälkeen joukkomme kokoontuu Tuomiokirkon edustalla lähteäkseen kaupungin vanhimman osan kierrokselle Helmut-nimisen paikallisoppaan johdolla. Opas puhuu saksaa itävaltalaisittain, suurin osa arvokkaasta asiantuntemuksesta menee puluille ja harakoille, kun vielä tuomiokirkon kellot pauhaavat messun päätössoittoa puoli tuntia täysillä siinä vieressä. Upeiden yksityiskohtien historiat ja merkitykset katoavat pauhuun, vaikka suomalainen opas koettaa kääntää tarinoita aina, kun vain saa hetkeksi suunvuoron innokkaalta Helmutilta. Kaupungilla puhaltaa lämmin föhn-tuuli, joka tempoo koristeita, kaataa joulukuusen ja pöyhäyttelee markkinakojujen antimia. Helmut kertoo, että paikalliset sanovat föhn-tuulen edeltävän sadetta.

 Kierroksen jälkeen eroamme joukosta ja lähdemme vaeltelemaan kaupungille. Mozart-aukiolle on ilmaantunut hopeanvärisessä peruukissa ja epookkiasussa patsasteleva mies, joka näyttää leijuvan ilmassa. Aukiolla on paljon lapsiperheitä, jotka heittävät lantteja miehelle ja saavat kiitokseksi arvokkaan kumarruksen. Lapset käyvät taputtelemassa ajurien hevosia ja moni saakin manguttua vanhemmiltaan hevosvaljakkoajelun kaupungilla. Käymme kahvilla aukiolla sijaitsevassa kuulussa Tomaselli Cafèssa, joka on tupaten täynnä väkeä. Siellä tilataan kahvi pöytään ja pitsiessuinen tarjoilija tuo samalla kakkutarjottimen, josta voi valita mieleisensä herkkupalan.

Meidät viedään illalla konserttiin, siksi päivällinen on tänään viideltä. Tarjotaan hummerikeittoa alkuun ja forellia pääruuaksi. Jälkiruokana on erinomaisen herkullinen luumu-hedelmäparfait. Konserttipaikka on Mirabelle-sali, jonka kristallikruunujen loisteessa ja kultakoristeisten marmoriseinien keskellä kuulemme – kuinkas muuten – Mozartia jousikvartetin esittämänä: alkusoitto oopperasta Figaron häät ja sitten Eine kleine nachtmusik. Väliajan jälkeen kvartetti soittaa Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Kuulijoina on enimmäkseen turisteja, niinpä sinänsä kelpo esityksiä katkaisevat tuon tuosta aplodit, mistä teosten jännite tietysti kärsii.

Väsyneenä päivän elämyksistä käymme levolle majapaikassa syötyämme iltapalaksi jaetun omenan, pari suklaakonvehtia ja palan markkinapiparia omenamehun kera. Nukumme parvekkeen ovi hiukan raollaan ja viileä vuoristoilma antaa syvän unen.
* jatkuu

Sunnuntaiaamuna suljemme kotiovien lukot, katsomme että kaikki jää hyvin. Taksi vie vauhdikkaasti kentälle. Lufthansan reittikoneella mennään, senkin nyt voi vertaillakseen kokea. Toinen on tehnyt lähtöselvitykset kotona, nopeasti katoavat laukut hihnalle ja T-ykkösen uumeniin, saamme boardingcardit ja toimittaudumme turvatarkastuksen läpi. Lähtömaljoja juodessa katselen kahvilassa muita lähteviä.

Yksinäinen mies, nappulat korvissa. Aasialaispiirteiset tytöt, toinen läppäriinsä uponneena, toisella tabletti edessä ja kännykkä kädessä. Tyttö ja poika, kumpikin kännykkänsä lumoissa. Tablettiperhe: äidillä ja teineillä jokaisella omansa. Isä tulee paikalle tiskiltä kännykkä kädessä ja olutlasi toisessa kourassa. Viereisessä pöydässä nuoripari juo kahviaan ääneti ja katsoo toistensa ohi jonnekin; miehellä on pöydällä Lumia ja naisella IPhone.  – Taidan olla ainoa ihminen tässä maailmassa, joka kirjoittaa kynällä vihkoon, sanon Toiselle.

Kentällä on sumuista, pilvet matavat melkein maata. Lähtijän mieli kurottuu määränpäähän.   Kuohuviinilasillisen luoma tunnekupla puhkeaa, tasaantuu miellyttäväksi odotukseksi. Kohta kone nousee siivilleen ja pilvet jäävät alapuolelle. Ahtaat tunnit Müncheniin ja sieltä puolitoista tuntia moottoritietä Itävallan puolelle Salzburgiin. Perillä on jo pimeää.  

Hotellimme on kymmenen kilometrin päässä Salzburgin keskustasta vuoren rinteellä. Se näyttää miltä tahansa kodikkaan rustiikilta alppimajatalolta, mutta huoneet ovat modernin aistikkaasti ja laadukkaasti sisustettuja. Talonväen tervetulotoivotukset ovat lämpimät, on kuin kotiin tulisi. Kohta tarjotaan glühweinia ja herkullisia pikku voileipiä.

Illallinen on katettu isompaan ruokasaliin, kolmeen pitkään pöytään. Osoittautuu, että illalliseen kuuluu kolme ruokalajia. Hups, nyt tekee jo tiukkaa! Ei muuten, mutta kun Lufthansa tarjosi kanapiiraan ja bussimatkan tauolla tuli syödyksi välipalaa. Kurpitsakeitto on mitä maukkainta, naudanlihakalopsi mureaa ja jälkiruoka, pannacotta hedelmien kera, ihan sulaa suussa. Mihinkä ruokaparatiisiin olemme tulleetkaan!

Ennen nukkumaan menoa hengitän parvekkeella syvään metsän tuoksua ja katselen alas kaupunkiin. Valot hohtavat kuin kourallinen timantteja yön helmassa lumihuippuisten vuorten siluetti taustallaan.  Talon takana kohoaa metsäisen vuoren turvallinen kylki. Nukumme ihanasti untuvapeiton alla.

Christkindle Market ja sacherkakkukahvit

Aamiaisen jälkeen tilataan takseja, joilla laskeudumme kiemurtelevaa rinnetietä alas kaupunkiin. Matkan järjestäjä tarjoaa mukilliset vahvaa ja kuumaa glühweinia eräästä kojusta. Edellisiltaisesta kokemuksesta viisastuneena pyydän juoman mehuversiona, jota sanotaan kinderweiniksi. Se on paremman makuista eikä sekoita päätä. Äimistelen joulumarkkinakojujen runsautta. Kotimaiset Tuomaan markkinat pääkaupungin Senaatintorilla tuntuvat aneemisilta tämän kaupallisen ylenpalttisuuden rinnalla. Salzburgissa kuuluu olevan noin 150.000 asukasta, turisteineenkin siis vain kolmannes Helsingin väkimäärästä, mutta kaikenmoista joulukitchiä ja herkkuja on tarjolla moninkertainen määrä. Olemme vauraammassa maassa, sen huomaa kaikesta.

Kuljemme aurinkoisilla aukioilla, upeasti koristelluilla näyteikkunoilla reunustettuja ostoskatuja Staatsbrücke-sillalle, joka kylpee auringonpaisteessa tuhannet pikku lukot, nuo ikuisen rakkauden symbolit, kaiteissaan kimaltaen. Sillan alta välkehtii kirkasvetisen Salzach-joen leveä nauha. Maassa kyyhöttävien kerjäläisten kuppeihin eivät lantit kilahtele, vaikka sillalla parveilee satoja turisteja.

Toisella puolella jokea on maineikas vanha hotelli Sacher, jonka päädyssä on nimikkoleivosten ja -kakkujen myymälä. Siitä paikalliset hakevat kotiin  lempiherkkujaan jouluksi.  Me kaksi erkanemme joukosta ja suuntaamme Cafè Sacheriin nautiskelemaan päiväkahvia. Ja tosi on: aito itävaltalainen sacher on jotain niin suloisen suklaista, mehevästi täytettyä ja kermavaahdon kanssa suorastaan taivaallista. Ei niin täydelliseen makuun sacherkakun tekijöistä meillä yllä edes se yritys, jonka nimi on sanottava hyvää saadakseen.

Meitä on opastettu, että itävaltalaiset ovat hyvin arvonsa tuntevaa väkeä. Heidät tunnistaa yleisesti komeasta profiilista, herrat ovat pitkiä ja rouvat hoikkia ja tyylikkäitä. Tulin tietämään paikkani turistina kahvilassa, jossa muuan vanha rouva oli sijoittanut tyylikkään jakkunsa vastapäätä itseään kulmasohvalle, jonka toiselle sivustalle istahdin ja ilmeisesti liian lähelle hänen jakulla merkkaamaansa reviirirajaa. Huu! Pahoittelin vielä englanniksi, mikä selvästikään ei osakkeitani leidin silmissä parantanut. Muuten, kävi ilmi matkan aikana, että muinainen lukiosaksani on käyttämättömyyttään haihtunut päästä kuin aamukaste niityltä.

Olimme tulleet joelle Mozart-aukion kautta ja palaamme sinne tutustuaksemme säveltäjän syntymäkotimuseoon. Tunnin verran maleksimme museon kolmessa kerroksessa ja lopuksi tuliaiset mielessämme poikkeamme vielä museon myymälässä. Käy ilmi, että Mozartin oman perheen residenssi on toisaalla kaupungissa museoituna, mutta Toinen ilmoittaa, että hänen museokiintiönsä on tullut täyteen tältä päivältä. Palaamme markkina-aukiolle ja käymme tutkimassa Tuomiokirkkoa tarkemmin sisältä sekä kymmentä kaappeihin suljettua seimiasetelmaa, jotka ovat aukiolla esillä. Mozartin patsaan juurella jääkaukalossa luistelevia lapsia katselemme vielä tovin ja sitten palaamme taksilla hotelliin päiväunille ja siistiytymään illallista varten.

Illallisfilosofiaa

Matkalaisten joukko on pääosin Kotilieden lukijoita. Me emme ole ostaneet matkaa lehden kautta, mutta meidät otetaan joukkoon kuin vävyt ja miniät sukuun. Joukko tuntuu tutunoloiselta, kuten tuttu on lehtikin, satunnaisesti ostettuna. Syömme joka ilta yhdessä kolmen lajin gourmetillallista, joka kuuluu matkan hintaan. Siinä tutustuu eri puolilta Suomea matkaan liittyneihin pariskuntiin. Joukko on pääosin ikäistämme väkeä, vain muutama selvästi nuorempi pari mukana.

Suurin osa on tottuneita matkustavaisia, joilta käy juomien tilaaminen ja aterimien valinta sujuvasti. Ei oikeastaan ole yllätys havaita, että meille suomalaisille on hieman vaikeaa heittäytyä kevyeen seurustelujutteluun. Emme oikein tiedä, esittäytyäkö vai ei, mitä kertoa itsestä ja miten tehdä tuttavuutta olematta liian utelias. Kun pöydät täyttyvät joka ilta sitä mukaa kuin ruokasaliin tullaan, saattaa siinä joutua yhä uudestaan ja uudestaan kertomaan kuka on ja mistä kotoisin ja miksi on juuri täällä. Ammattiakin saatetaan kysellä. Myös jokunen puhumaton mahtuu aina joukkoon. Pian myös ilmenee, kenellä on taipumus shown pitoon, äänekäs nauru remakoi siinä pöydässä niin, että viereisten pöytien keskustelijat eivät ajoittain kuule toistensa puhetta. Inhimillistä niin.

*jatkuu

… olen pitänyt pitkästä matkasta tullutta ystävätärtä vieraanamme. Olemme katsoneet Kotiopettajattaren romaani -elokuvan uusinta versiota. Olemme tehneet pitkiä aamukävelyjä ja puhuneet ja purkaneet pinnanalaisia tuntoja. Olemme hihitelleet Siskonpeti-ohjelman sketseille, Toinenkin, mutta hereimmin me naiset. Tällaista olenkin kaivannut. En niin jaksa sitä miesten sketsihuumoria. No, päästettiin tässäkin yksi pieru, mutta muuten oli ihan tyttömäisen hassua ja naurettavaa.

… olen ollut oopperatalossa Toisen ja ystävättären kanssa pitkästä aikaa. Liput oli ostettu jo syksyllä heti, kun tulivat myyntiin. Pakko nähdä se Lumikuningatar -baletti. Sen päätösosan lavasteet olivat henkeäsalpaavat, niiden hyytävä kylmyys jäädytti melkein katsojatkin. Tanssi oli niin kaunista, että sillä elää taas pitkään. Erityisesti ystävätär ja minä ihailimme Lapin velhona tanssinutta Nicholas Ziegleriä, oh, siinäpä vasta Mies! Itse Lumikuningatar (Yimeng Sun) oli etäinen ja kylmän ilmeetön alusta loppuun ja jäi jotenkin vaisuksi hahmoksi isoäidin roolissa satua johdatelleen Krista Kososen rinnalla. Baletin näyttämön puolella sekä katsomossa olivat lapset tärkeä osa satua, vaikka tanssillinen anti olikin pääosin aikuisilla. Onnellinen, viihtyisä ilta täpötäydessä katsomossa.

… ystävätärtä saatellessa poikkesimme Pikkuritarin ja Murun residenssissä viemässä joulumatkatuliaiset. Pikkuritari on saanut oman sähköpostin ja on jo käynyt kirjeenvaihtoa mummelin kanssa. Nyt käydään neuvotteluja, milloin olisi sopiva viikonloppu tulla Vaarilaan yökylään. Sitä odotellessa alankin kehrätä kokoon tarinaa joulumatkasta…

…on jo lähdetty kierrokselle numero 2014, tuntuu samalta kuin eilenkin. Ulkona on edelleen viisi astetta lämmintä, lumeton maa murjottaa märkänä ja yläpuolella on yhtä harmaata pilveä, jonka läpi päivänvalo apeasti kuultaa. Jos nyt jotain saa toivoa uuden alkamisen kunniaksi, niin lunta ja pakkasta. Kohtuullisesti kumpaakin. Ennen kevättä.

…eilinen jo meni ja vuosi on tallentunut muistojen galleriaan kohokohtineen, sen viimeiset elämykset pyörivät mielessä. Kaupunki järjesti illalla klo 20 erityisesti lapsiperheet huomioivaan aikaan seutukunnan komeimman ilotulituksen. Ahtauduimme tuhannen muun joukkoon keskusaukiolle. Pauke ravisteli, mutta taivaallinen näkymä oli niin valtava, että se tuntui lähes orgastisena niin sielussa kuin soluissakin.

…maailman tai oman maamme tilanne ei ole mistään kohden eilistä kummempi, on elvytettävä tulevaisuususko, ruokittava unelmia ja taivallettava tietään eteen päin luottavaisena. ”Kyllä meistä vieläkin on”, sanoi presidentti kannustavasti uudenvuodenpuheessaan ja toivotti kansalaisille Jumalan siunausta. Siunaus ei ole alennusmyynnissä eikä ostettavissa, antaja ei valikoi saajaa, jokainen tarvitseva ja haluava voi sen ehdoitta ottaa vastaan uudenvuodenlahjana.